Raportti maastoultrasta tuiki tavallisen sunnuntaijuoksentelijan kokemana.

Takana oli jo yli viikko kesälomaretkeä perheen kanssa Ruotsissa ja Norjan pohjoisosissa, kun viimein saavuimme Hettaan. Reissusta rähjääntyneenä oli taivaallista saada aivan loistava mökki kaikkine mukavuuksineen Ounasjärven rannalta Hetan kodasta. Olisi vielä kolme päivää aikaa levätä ennen kisaa, tsempata vaimoani perjantain pikataipaleelle –  joka olikin sitten varsinainen seikkailu – ja valmistautua itsekin henkisesti lauantain koitokseen. Pallas-Hetta ultra oli valikoitunut kesän pääkilpailuksi ihan sijaintinsa ja maisemien takia. En ollut käynyt Lapissa sitten lapsuusaikojen, joten juoksukisa oli hyvä syy järjestää retkeä pohjoista kohden. Majapaikkaan asettautumisen jälkeen ei muuta kun pyykit pyörimään, sauna lämpiämään ja leppoisalle lenkille tulevaa kisareittiä pitkin päinvastaiseen suuntaan. Jäin katselemaan Ounasjärven eteläpuolisen harjujakson päälle lauantain kisan viimeistä tunturia Pyhäkeroa, joka kohosi seitsemän kilometrin päässä neljäsataa metriä ympäristöään korkeammalle. Tunsin kunnioitusta näkemääni kohtaan, mutta samalla olin levollisella mielellä tulevaa koitosta ajatellen. Aivan kuin olisin paiskannut kättä sovinnon merkiksi tunturin kanssa. Se ei ollut enää uhka tai haaste, kuten sain kolme päivää myöhemmin kokea.

Sääennustukset lupasivat lauantaille (25.7.) sadetta ja kurjaa keliä, mutta aamu valkeni kirkkaana. Ilma oli viileä, joten juoksukeli oli aivan täydellinen Hankkiuduin Hotelli Hetan parkkipaikalle, mistä oli tarkoitus jatkaa bussilla lähtöpaikalle. Tutustuin lähtöä odotellessani kaimaani, joka osallistui vaimonsa kanssa myös 55 km kisaan ja johon tulin törmäämään pitkin päivää lähtöä odotellessa, juostessa ja lopulta maalissa. Oli ilo tutustua uusiin ihmisiin. Bussimatka kesti tunnin Pallakselle. Seurasimme bussissa kännyköistä 125 km juoksijoiden etenemistä ja ihmettelimme porukalla Antti Lepistön matkantekoa (On se aivan ihmeellinen jätkä). Tunnelma oli kuin luokkaretkellä. Pallaksella vastaanottokomiteana oli poroja ja lisää juoksijoita. Tunnelma alkoi tiivistyä. Juttelimme kaimani kanssa ja löysin myös muut Sisulaiset. Mika oli jo käväissyt Pallaksen huollossa ja oli matkalla kohti Hettaa. Herran kyvyt tuntien en tulisi tapaamaan häntä oman juoksuni aikana. Sointu saapui myös huoltoon ennen starttiamme. Kannustukset jaettiin puolin ja toisin, vaikka Soinnun meno ei näyttänyt oikein sujuvan yön juoksemisen jälkeen. Sisun juoksijoista samalle matkalle kanssani oli lähdössä myös Piritta, jonka kanssa sovittiin etenevämme Pallaksen alkumatka. Toivoin startin koittavan mahdollisimman pian, jotta jännitys loppuisi ja päästäisiin itse asiaan. Olihan kyseessä kuitenkin elämäni ensimmäinen maastoultra.

Lopulta juoksijat ohjattiin lähtöpaikalle ja torvi soi lähdön merkiksi. Kärki meni menojaan ja muu porukka käveli rinnettä ylös ilman suurempaa kiirettä. Kävelimme Piritan kanssa muun porukan mukana. Sointukin tsemppasi meitä rinteessä, kun kävelimme tuorein jaloin ohi. Puhuimme, että katsotaan sitten kapuamisen jälkeen miten juoksu kulkisi, mutta alussa mentäisiin samaa matkaa. Muutkin olivat ajatelleet samoin ja nousun jälkeenkin edettiin suunnilleen samassa ryhmässä. Täytyy myöntää, että se oli maaston huomioon ottaen suurta viisautta kaikilta. Olisihan se tietysti ollut hyvä mahdollisuus päästä loppumatkaksi ”tunnelmiin” juoksemalla heti aluksi reitin korkein mäki ylös, mutta ajatuksen toteutus sai jäädä toiseen kertaan. Olin vetäissyt toisen kenkäni nauhat liian tiukalle, ja ylämäessä se tuntui välillä todella pahalta. Ylhäällä maasto oli rakkakivikkoa ja kesti aikansa, ennen kuin jalat tottuivat siinä etenemiseen. Olin viikkoa aikaisemmin kokeillut juoksua kivikkoisella rakalla sekä Ruotsissa että Norjassa, mutta alusta ei ollut tullut niin pienellä harjoittelulla tutuksi. Onhan sitä tullut juoksenneltua teknisillä poluilla pitkin Suomea, mutta rakkakivikko kannattaa jokaisen kokea henkilökohtaisesti. Neljä ensimmäistä kilometriä ja aikaa paloi nelisenkymmentä minuuttia. Jono alkoi venymään ja tuli ensimmäiset alamäet. Annoin jalkani viedä renosti eteenpäin parin edellä juoksevan kaverin perässä, joilla alamäki näytti sujuvan. Huomasin vähän myöhemmin taakse vilkaistessani, että seuraavat takana tulijat Piritta mukaanlukien, olivat jääneet jo yli sadan metrin päähän. Harmitti vähän, kun en kerinnyt sanoa heippoja. Oletin kuitenkin Vierumäen kokemuksen perusteella pohkeeni kramppaavan jossain vaiheessa ja viimeistään silloin törmättäisiin jälleen, kun tulisin selkä edellä Pirittaa vastaan. Olin kuitenkin kramppeja välttääkseni päättänyt ottaa säännöllisin väliajoin (älyttömästi) suolaa juostessani, joten pirujen seinille maalailu meni tältä osin hukkaan. Kiitos Pirittalle alkumatkasta näin jälkikäteen.

Matka tuntui etenevän yllättävän kevyesti, mutta en silti lähtenyt revittelemään. Pikemminkin jarruttelin ja välillä oli pakko kaivaa kännykkä esille kuvaamista varten. Ajan tuhrautuminen ei harmittanut, sillä vasta huonolla säällä tehdään mastossa juostessa tuloksia. Nyt luonto tarjosi parastaan ja siitä oli lupa nauttia. Silmien edessä aukeni loputon avaruus silmän kantamattomiin ja sitä en väsynyt kompastumisen uhallakaan katselemaan. Alkumatkan rakka vaihtui juostavampaan polkuun ja välillä alamäissä vedimme muutaman kanssajuoksijan kanssa rentoa alamäkijuoksua, jolloin tuli ohiteltua matkansa hieman nopeammin alottaneita. Juoksukaverina oli pitkän aikaa Juha, joka eteni suunnilleen samoja vauhteja kanssani lähelle ensimmäistä huoltopistettä Hannukurua (24km). Juteltiin niitä näitä ja juoksutunnelma oli mahtava. Matkaa oli taitettu noin kolme ja puoli tuntia. Hannukurun paikkeilla vaihdoin muutaman sanan myös yhden 125K kilpailijan kanssa. Hän ei enää pystynyt juoksemaan, mutta omien sanojensa mukaan kaikki oli hyvin. Oli evästä ja juomaa, olo väsynyt mutta luottavainen, 30 km matkaan aikaa kävellä vielä melkein 15h ja hyvä aika tulossa. Näin hänet myöhemmin kymmenen aikaan illalla palkintojen jaossa, kun hän oli tullut vihdoin maaliin 7h myöhemmin. Ei voi muuta kuin ihailla toisen sitkeyttä.

Hannukurun huollossa oli hitonmoinen jano, vaikka selässä oli myös juomarakko. Vedin suklaata naamaan ja melkein pullollisen vettä yhdellä huikalla. Kiitin huoltoa jatkaen matkaani. Suolatankkaukset yhdessä suklaan, geelin ja liian suuren vesimäärän kanssa yököttivät pahasti, mutta olo tasaantui vähitellen. Tappurista Pyhäkeron juurelle vauhti osui yksiin kaverin kanssa, joka oli ollut matkalla perheensä kanssa Vierumäen polkujuoksusta saakka matkaillen samoja reittejä Ruotsissa ja Norjassa kuin mekin. Juttu ja juoksu kulkivat, ja kilometrit taittuivat. Välillä hän jäi tankkaamaan lihapullia ja kokista, mutta kohta taas edettiin samaa matkaa. Matkan ainoa sadekuuro osui näille kohdille, ja se virkisti molempia kummasti. Kun matkaa oli jäljellä 20 km, jäin täyttämään juomapulloni purosta ja jäin samalla jälkeen. Edessä oli enää Pyhäkero. Nautin yksin etenemisestä Pyhäkeron rinnettä pitkin. Mietin kulunutta matkaa ja maistelin ajatusta, josko ensi vuonna matka olisi 125 km. Kaikkea sitä ihminen miettiikin. Pyhäkerolle vievä rinne tuntui olevan juostava aina ylös asti ja mieleeni palasi myös muutama päivä aikaisemmin tullut tunne sopimuksesta tämän tunturin kanssa. Se työnsi minua kohti huippua, vaikka kilometrit alkoivatkin jo tuntumaan jaloissa. Tavoitin edellä kulkevia ja lähellä huippua olin taas pienessä porukassa. Joku kaveri oli palaamassa polun sivusta takaisin reitille ja oli kuin uskoon tullut. Julisti noitapillien autuutta suureen ääneen. Hänellä oli ollut pahaa henkeä, mutta noitapillit olivat palauttaneet hänet takaisin elävien kirjoihin. Eläytyminen oli niin uskottavaa, että melkein tartuin tarjoukseen kourallisesta litistyneitä noitapillejä, mutta maltoin mieleni. Uusien asioiden kokeileminen tässä vaiheessa olisi voinut olla sangen kohtalokasta. Mietin, että:”hitto, kun tällä reitillä tapaa pelkkiä huippuja tyyppejä”. Nauroin mielessäni. Kaveri jäi lopulta taakse, kun Pyhäkero alkoi työntämään huipultaan vauhdikkaasti kohti seuraavaa huoltopistettä. Reitin antoisimmat maisemat alkoivat olla takanapäin. Tässä vaiheessa takana oli maratonin verran etenemistä.

Viimeinen 12 kilometriä oli mielenkiinnotonta perustaivaltamista. Ensin harjua pitkin kilsa pari, kahdeksan hiekkatietä ja lopulta kolme asfalttia. Pehmyt hiekkatie söi ponnistukselta tehot pois, vaikka olikin lempeä jalkapohjille. Liian kireällä ollut kengännauhanikin satutti jalkaa tässä vaiheessa melkoisesti, mutta en viitsinyt pysähtyä korjaamaan tilannetta (Ei ole rasitusmurtuma tai pinne). Ei siinä paljoa sanoja vaihdeltu muiden kanssa, kun väsymys hiipi jalkoihin. Melkeinpä toivoin, että ”olisipa vaikka yksi tunturi vielä tämän hiekkatien sijasta”. Joku kaveri pinkoi vauhdilla ohi. Ei tullut mieleenkään lähteä haastamaan. Hän nilkuttikin sitten muutama kilometri myöhemmin selkä edellä vastaan, kun itselläni alkoi juoksu taas kulkemaan asfaltille tullessa. Maali tuli aikanaan ja sain juosta poikani kanssa käsi kädessä maaliviivan yli. Heti alkuun valokuvat, tankkaukset ja halaukset. Aikaa oli kulunut 7h 12min ja rapiat ja sijoitus 55. Olin alun perin ajatellut juoksevani 7h, joten olin pysynyt mukavasti aikataulussa. Kaimani tuli maaliin kymmenen minuuttia myöhemmin, kuten myös noitapillien pelastama juoksjakin. Vaihdettiin onnittelut ja iskettiin yläfemmat. Tunnelma oli aivan mahtava. Maaliin saapui jatkuvasti väsyneen mutta iloisen näköisiä ihmisiä. En jaksanut jäädä jonottelemaan hotellin suihkuihin, joten poistuimme perheeni kanssa majapaikallemme. Palasin kyllä illalla vielä seuraamaan lämminhenkistä palkintojen jakoa uusin voimin ja nauttimaan viimeisen kerran juoksutapahtuman hengestä.

NUTS oli järjestänyt hienon kisan ja kaikki toimi kohdallani loistavasti. Iso kiitos järjestäjille. Reitti oli unohtumaton ja juoksuseura parasta A-ryhmää. Onnistuneelle juoksulle oli siis kaikki puitteet olemassa. En ihme kyllä itsekään onnistunut pilaamaan omaa juoksuani. Majoituskapasiteettia olisi Hetassa ollut runsaasti ihan muutaman minuutin kävelymatkan päässä, vaikka Lapland Hotelli olikin täynnä. Moni harmittelikin, että joutuivat palaamaan tunnin ajomatkan Pallakselle heti juoksun jälkeen. Kannattaa siis selvittää muutkin majoitusvaihtoehdot, jos mielii tuonne juoksemaan. Maisemat tekivät vaikutuksen ja mielelläni palaisin takaisin tulevina vuosina. Mitkään kuvat eivät tee oikeutta sille, millaista siellä ylhäällä on. Kaikki kanssajuoksijat olivat myös hyvällä asenteella matkassa. Elastisen sanat ”katse eteen ja suunpielet ylöspäin, teen vastoinkäymisistä voimaa” oli se, millä asenteella tapaamani juoksijat olivat poikkeuksetta liikenteessä. Siellä ei ollut muita kuin voittajia – myös ne, joilla oli vastoinkäymisiä.

Pallas-Hetta on kokemukseni mukaan mahdollista juosta/edetä ongelmitta ihan perus maratonharjoittelulla. Suolaa kyllä tankkasin – kaikkiaan geelit ja tabletit yhteenlaskettuna yli 10g! En sietänyt lihaa tai muuta suolaista pariin päivään juoksun jälkeen, mutta eipähän tullut kramppeja. Kenkinä oli INOV-8 race ultra 270, jotka toimivat hyvin kaikilla alustoilla. Tällaiselle leveäräpyläiselle kaverille ihan ehdottomat, vaikka eivät ole sieltä kevyemmästä päästä ja juoksutuntuma on kömpelöhkö. Jalat olivat juoksukunnossa alle kaksi vuorokautta myöhemmin ikään kuin mitään ultramatkaa ei olisi ollutkaan. UD:n SJ2 juoksureppu toimi hyvin, ja sen tarjoama 3l juomakapasiteetti (2 pulloa + juomarakko) tuli kyllä tarpeeseen. Hikoilen kuin pieni sika, ja tuo suolamäärä pisti janottamaan. Osan geeleistä vaihdan tulevaisuudessa takaisin pätkiksiin. Sen verran jokainen siirappimössö tökki. Näillä eväillä jatketaan sitten syksymmällä kotiseutu-ultralla Vaarojen maratonin maisemissa.

Kimmo