Mennyt vuosi on ollut itselleni haastava koronan, työelämään paluun ja urheiluvamman takia. Viimeisin sattui viime vuoden elokuussa kun edellisen kerran osallistuin sataselle Helsingissä Masokistin Unelma -kilpailussa. Tuolloin polveni alkoi kipuilemaan 70km kohdalla niin paljon, että oli pakko keskeyttää. Syy kipuun oli limapussin tulehdus, bursiitti. Tuota loukkaantumista seuraavana arkena palasin reilun kahden vuoden kotiäitiyden jälkeen työelämään, ja se tavallaan auttoi polven parantumiseen: ei yksinkertaisesti ollut aikaa lenkkeillä. Tai jos oli aikaa, oli raskaan työpäivän jälkeen helpompi patistaa puoliso lenkille.
Viitisen kuukautta kului, ennen kuin pystyin oikeasti juoksemaan, eikä polvi enää lenkin jälkeen turvonnut ja tuntunut ”kummalliselta”. Siinä sitä oltiinkin vuodenvaihteessa, kun juoksemattomuuden tuomien lisäkilojen ja heikentyneen kunnon kanssa ruvettiin haaveilemaan tulevista kisoista. Kevään menin pitkälti maratontyyppisellä harjoittelulla, sillä alun perin ajatukseni oli osallistua Joensuussa järjestettävälle maratonille toukokuussa. Se kuitenkin siirtyi, joten oli keksittävä jotain muuta. Suomi-juoksun satanen! Se kuulosti mielenkiintoiselta vaihtoehdolta.
Tärkeimmät harjoitukseni mäkistä Suomi-juoksua varten olivat 3 tunnin treeni, ”Suomi-juoksu -simulaatio”, jossa juoksin edestakaisin loivahkoa asfalttimäkeä ja määräviikko, jolloin matkaa kertyi 143 kilometriä. Mielestäni pidin harjoitteluni maltillisena, enhän kauaa ollut pystynyt vielä juoksemaankaan.
”Kisabussimme” oli asuntoauto, johon pakkautuivat minä, puolisoni Tomi (huoltajani), 2,5-vuotias poikamme Jari ja appivanhempani. Sain kisaviikolla ihanteellisen määrän lepoa – otin lauantain kisaa varten töistä vapaaksi torstain ja perjantain. Torstaina matkasimme Jyväskylään kylpylähotelliin, josta matka jatkui perjantaina Turkuun. Perjantai-iltana tein 20 minuutin verryttelylenkin. Kisapäivänä kävimme vielä jaloittelemassa ja tekemässä heräteostoksia XXL:ssa, sitä kun ei meillä täällä Pohjois-Karjalassa ole! Päiväunet olisi ollut mahdollista nukkua samalla kun poikamme nukkui. Tuleva kisa jännitti kuitenkin jo niin paljon, etten saanut unta. Päätavoitteeni oli päästä maaliin ilman vammoja!
Paljon olin jännittänyt reittiä ja tutustunut siihen mm. google-autolla ajelemalla. Kisapaikalla aurinkoinen Tompon Jaana kuitenkin kertoi, että reitti ja etenkin risteykset ovat hyvin merkattuja, joten epävarmuus loppui siihen! Kisa starttasi klo 19 ja kun en varmaksi voinut tietää kuinka haastava tämä satanen olisi Masokistin Unelman reittiin verrattuna, läksin juoksemaan ennätykseeni (10.07) tähtäävää vauhtia. Kaksi naista, Anu Ossberg ja Jessica Lahti ottivat alussa reilun etumatkan. Jäin kolmanneksi ja koitin pitää suunnitellun tahdin, hieman liikaa kaasua ehkä oli minullakin.
Upeat maalaismaisemat alkoivat kolmenkympin kohdilla kun siirryttiin ensimmäistä kertaa soralle. Siinä samalla siirryin myös naisten sarjassa kakkoseksi. Muistin toteuttaa huoltosuunnitelmaani: geelejä, siripiriä ja urheilujuomaa tasaisin väliajoin. Välillä mutustelin myös mieheni minulle tilaamia energiapatukoita. Ja olihan siinä 42km kohdalle suunniteltu myös melkein tavaramerkikseni muodostunut metukkapitsan palanen!
Tomi tuli huoltamaan minua pyörällä 35km kohdalla, sillä mukanani oli vain kevyt juomaliivi. Viidenkympin kohdilla, kun alkoi olla keskiyö, ihailin maisemia – kumpuilevaa maastoa ja vaaleanpunaista taivaanrantaa. Tuntui, että tämä on sitä flow’ta! Jossain vaiheessa alkoi tietysti kiinnostaa, miten kaukana kisaa johtava Anu on – Tomi kun sen pystyi puhelimelta gps-seurannasta tarkistamaan. Tomi ei tarkasti sanonut minkä verran eroa on, mutta 60km jälkeen hän sitten sanoi että edessä näkyvät punaiset vilkkuvalot ovat Anun. Siinä sitten tuli lähdettyä vähän niin kuin kilpasille kokeneen Anun kanssa, arvelin että hänellä ehkä jokin ongelma on kun olen hänet kerta kiinni saanut. Lopputuloksena minä juoksin hyvän matkaa liian kovaa ja kun sen lopetin, Anu meni menojaan. Sanoin sitten Tomille, että koitan nyt kerätä itseni ja jatkaa sopivaa vauhtia. Silti on pakko myöntää, että kyllähän siinä selkäranka katkesi. Takanatulijatkin olivat aika kaukana. Tuohon pisteeseen asti oli ollut virtaa mennä kaikki mäet kevyellä hölkällä, mutta viimeisillä 30 kilometrillä taisin ne lähes poikkeuksetta kävellä.
Rekijoen koululla oli toiseksi viimeinen huolto, jossa sain vielä isot tsempit loppuun. Kello oli silloin jo melkein kolme aamulla. Väsytti poikkeuksellisen paljon ja teki mieli laittaa silmät kiinni. Loppumatka oli tavallaan semmoinen parisuhdelenkki – mies pyöräili koko ajan siinä vieressä ja koitti keventää tunnelmaa parhaansa mukaan. Väsymys oli lopussa kaikkein pahinta, jalat kyllä kantoivat suhteellisen hyvin. Minulla on kokemusta yökisasta kun juoksin vuonna 2018 JNR:ssa – tuolloin tosin sain päivällä nukuttua kunnon päiväunet, eikä sillä kertaa yöllä juostessa väsyttänyt yhtään!
Viimeiset kaksi kilometriä olivat yllättäen kaikista vaikeimmat ja melkein nukahdin pystyyn. Tomi vielä yritti viritellä minua loppukiriin väittämällä, että Anu näkyy jossain 200m päässä. Oikeasti hän oli tullut maaliin jo puolisen tuntia aiemmin. Maaliin pääsin silti minäkin ajassa 11.04 – naisten kakkosena ja siinä mielessä myös voittajana, että päihitin vaikeudet ja tein taas pitkästä aikaa ihan kelpo juoksun!
Isot kiitokset järjestäjille ja talkoolaisille, jotka olivat nähneet valtavasti vaivaa kisan ja meidän juoksijoiden reitillä pysymisen eteen. Apua sain vielä juoksun jälkeenkin kun huono olo iski tavallista rajummin. Kiitokset myös kisabussimme jäsenille eli appivanhemmilleni, jotka jaksoivat ajaa meidät kahden pysähdyksen taktiikalla Salosta takaisin Joensuuhun ja taisivat vielä pikkupoikaakin viihdyttää siinä samalla. Kiitos minua jo kuukausia tsempanneille juoksukavereille! Suurimmat kiitokset tietysti miehelleni – ei se helppo homma ollut huoltajallakaan polkea minun city-pyörällä koko reitti.
Ultrajuoksuseura Sisu 