Masokistin unelma 19.8.2017

masu

Peräkylän Ponnistus – Tosissaan mutta ei vakavasti http://www.perakylanponnistus.fi/

Peräkylän Ponnistus järjesti perinteisen avoimen 100km mestaruuskilpailun Paloheinän maisemissa Helsingissä. Olin viime vuonna ensimmäistä kertaa juoksemassa kyseisessä kisassa, jonka kyläjuoksumainen lämminhenkisyys teki vaikutuksen. Osallistuminen tänä vuonna oli lähes itsestäänselvyys varsinkin, kun vaimoni Kaisa lupautui huoltajaksi matkaan. Kisan edeltävinä päivinä tuli seurattua tiuhaan informaatiota vallitsevasta säätilasta. Välillä oli luvattu taukoamatonta sadetta ja jo muutama tunti myöhemmin pelkkää pilvipoutaa. Säätilaspekulaatiot jäivät lopulta kokemuspohjaisiksi ja varauduin varusteiden puolesta myös pahimpaan.

Lauantaiaamu koitti ja hurautimme lentokentän lähistön hostellista taksilla kisapaikalle Paloheinään Suomen ladun majan tuntumaan. Lähdön odotteleminen meni tuttuja tavatessa ja huoltopöydän virkaa hoitavia matkalaukkuja säätäessä. Tunnelma oli rento, niin kuin PePon kisoissa tuppaa kuulemani mukaan yleensä olemaan. Lähtöaika koitti vihdoin hieman myöhässä järjestävän seuran perinteiden mukaisesti. Ensimmäisenä ryntäsimme porukalla vajaalle kierrokselle, jonka jälkeen seurasi varsinaiselle reitille meno. Olin hieman ihmeissäni, sillä aikaisempana vuonna vajaita kierroksia oli kaksi. Lähdin liikkeelle porukan puolessa välissä hillitäkseni menohalujani ja säästelläkseni voimiani loppua varten. Sitä voimien säästelyä jatkuikin sitten ensimmäisen täyden kierroksen alkupuoliskolle, jonka jälkeen hipsin kärkeen katselemaan, millaista juoksuvauhtia siellä olisi tarjolla. Ensimmäisen kierroksen jälkeen ennakkotiedoista poiketen koko porukka ohjattiin uudelleen vajaalle kierrokselle. Kaikki juoksijat selvisivät mainiosti tästä lähes ylitsepääsemättömältä vaikuttavasta yllätyksestä, joten jäljellä oli enää se helpompi osuus, eli n. 97 km juoksua.

rasanen

Kimmo Räsänen ja Samuli Nieminen

Kun varsinainen matkan teko oli alkanut, lyöttäydyimme Samulin kanssa juoksemaan yhtä matkaa. Tuumasimme vauhdin olevan molemmille ok ja juttukin luisti mukavasti. Meillä molemmilla oli takana 100km Suomi-juoksu 6 viikkoa aikaisemmin, joten palautuminen ei ollut aivan paras mahdollinen. Samuli oli ennättänyt tempaista välillä myös yhden kisamaratonin. Totesimme, ettei kumpikaan taida tänään omaan ennätykseensä pystyä, joten juoksimme sitä vauhtia, mikä sattui tuntumaan hyvälle (on muuten loistava taktiikka ja todettu toimivaksi). Lähdimme siis vetämään n. 9 tunnin aikaan tähtäävää vauhtia, mutta tavoiteaika oli molemmilla kuitenkin vähintään alle 10h. Pelivaraa siis oli mahdollisille huoltotarpeille. Mukavuuden haluisena halusin myös ennättää suihkuun Suomen ladun majalle, joten 10 tuntia piti joka tapauksessa alittaa reilusti. Juoksu eteni rennosti ja maraton jäi huomaamattomasti taakse alle neljän tunnin. Juoksimme ja rupattelimme yhdessä yli puolen välin, jonka jälkeen Samulille tuli ongelmia jalkojen kanssa. Itse jatkoin juoksuani entiseen tahtiin, kun jalat toimivat vielä mukavasti. Itselläni väsymys alkoi tuntumaan jaloissa jossain 60-70 km välillä, mutta se ei ollut mitään uutta. Vauhti hidastui hieman ja piti olla entistä tarkempi energian ja nesteytyksen kanssa. Mitään odottamatonta ei kuitenkaan ilmaantunut. Nuo ns. synkät kilometrit olivat taas vaihteeksi hyvää aikaa pohdiskella elämän suuria kysymyksiä. Ymmärsin siinä hetkessä myös kristallin kirkkaana, miksi en juokse yli 24h kisoja. Tiedän jälkimmäisen ajatuksen häilyvän sitä enemmän, mitä kauempana edellinen kisa on. Siksipä on hyvä olla ohjelmassa näitä ”lyhyempiä kilpailuja” aina silloin tällöin, ettei mitään ylilyöntejä pääse tapahtumaan elämässä. Mutta sivupoluilta jälleen asiaan.

Kärjessä oli hyvä juosta ja loppu lähestyi piinaavan hitaasti, kuten asiaan kuului viimeisillä kymmenillä kilometreillä. Muutama rankempi sadekuurokin oli kastellut juoksijat läpimäriksi. Kenkävalintani oli Altra Escalante, jonka pesusienimäinen vedenpidätyskyky pääsi oikeuksiinsa jokaisen sadekuuron jälkeen. Muuten kengät toimivat loistavasti, joten en nähnyt mitään syytä vaihtaa niitä kesken kisan. Samuli oli myös selvinnyt jalkaongelmistaan ja eteni viimeistä kymmentä kilometriään vakuuttavalla vauhdilla. Taas kerran tuli yksi syy, miksi matkaa ei kannata jättää koskaan kesken (loukkaantumista lukuun ottamatta). Itselleni kierros vaihtui viimeiseksi ja sain järjestäjän edustajan mukaani juoksemaan. Kierroksella ohitettavana oli myös ”kappas vaan, Minttu sekä Erkku”, jotka käsittämättömän iloisesti jälleen kerran toivottivat hyvää loppumatkaa. Ultraajiin on päätynyt aivan uskomattoman hyvän tuulista ja mukavaa porukkaa, jollaisia ei lyhemmillä matkoilla sekunneista taistelevista juoksijoista usein tapaa 😉

Maali tuli ja pääsin suihkuun suunnitelmieni mukaan. Lopulta Samulin tullessa maaliin, oli vuorossa palkintojen jako. Pääpalkinto siirrettiin suosiolla myöhemmille maaliintulijoille, mutta pokaali oli suurin mitä koskaan olin nähnyt Kanadan maljaa lukuun ottamatta. (palkinto tulee kotia joskus autokyydillä, kun ei lentokoneeseen meneviin matkatavaroihin olisi mahtunut) Seremonioiden jälkeen pääsin nauttimaan hyvin ansaitusta kunnolla sokeroidusta räiskäleistä, joiden tuoksu oli leijunut viime tunnit huoltopisteen ympärillä, mutta joita en kesken juoksun uskaltanut maistaa.

Lopuksi kiitos Samulille mukavasta alkumatkasta. Oli kivaa taittaa matkaa yhdessä. Vaimolleni suuri kiitos hyvästä huollosta, jonka merkitys näkyi sijoituksessa. Kukaan muu ei pystynyt huoltamaan juoksijoitaan paremmin riippumatosta käsin. Kiitos myös Peräkylän Ponnistukselle hienosti järjestetystä kisasta, ja muillekin kanssajuoksijoille hyvähenkisestä ”lenkkiseurasta”. Sijoitus oli siis ensimmäinen, ja aikaa satasella kului 9:19. Samuli tuli maaliin ajassa 9:39, joten ei ollenkaan huonosti. Usain Bolt on nimittäin juossut satasen aikaan 9:58, joten ei tässä mitään hölkyttelyvauhtia ole kumpikaan kuitenkaan edennyt 😉

Tulokset »

Teksti: Kimmo Räsänen 
Kuvat: Huikon Kuriiri, Petteri Jokela

Mainokset