Tierra Arctic Ultra 120km

”The race is unsupported.” – tekstiä tavasin useamman kerran kahdesti leikatuilla silmilläni heinäkuun lopulla, kun aloin valmistautumaan Pohjois-Ruotsissa elokuussa hölkkäiltävään Tierra Arctic Ultraan. Tuota tietoahan en ollut rekisteröinyt ”kovalevylleni” vielä viime syksynä juoksuun ilmoittautuessa. Huoltopisteetön juoksuseikkailu tulisi olemaan minulle uutta, sillä kaikissa aiemmin taivaltamissani juoksutivoleissa järjestäjä on taikonut reitin varrelle ainakin muutaman vesipisteen sekä mahdollisuuden dropbägiin. Noh, eipä auttanut itku markkinoilla, oli vain rohkaistuttava tästä mahdollisuudesta.

Riittävän energiamäärän pohtimisen lisäksi päänvaivaa aiheutti pakollisten varusteiden lista, joka oli pitkä kuin nälkävuosi. Töttöröö, ei muuta kuin kalsaria reppuun, tuumin varusteita pakkaillessa, testaillessa ja tyttökaverilleni Hilpalle niitä esitellessä. Loppujen lopuksi kaikki varusteet mahtuivat UD:n juoksuliiviin ilman mankelin läpi vetämistä ja siitä jos mistä olin kovin iloinen. Vihdoin koitti myös keskiviikkoaamu ja olin valmis siirtymään lähemmäs pelipaikkaa.

Ensin matkustelin leppoisasti VR:n turvattomilla raiteilla Tampereelta Kemiin juoksukamuni Markon luo. Keminmaalla pyöräytimme kevyen tunnusteluhölkän Markon liikuntamestoilla ja olo oli ihanan luottavainen. Hyviltä näyttivät paikat ja Marko, totesin miehelle torstaiaamuna jatkaessamme matkaa Keminmaalta kohti Ruotsia ja Abiskon kylää.

Muutaman tunnin autossa istumisen ja porojen kanssa seurustelun jälkeen saavuimme Abiskoon, tuohon pieneen vaeltajakylään. Maisemaselfieiden ja pikaisen Abiskoon tutustumisen jälkeen hylkäsimme Batmobilemme puolityhjälle parkkikselle ja tyrkkäsimme itsemme VR:n salatun isosiskon kyytiin, surauttaaksemme hieman etelämmäksi Kiirunan kaivoskylään jäähakkuja ja juoksutaktiikkaa teroittelemaan. Kiirunassa iltaepistolana oli vielä ennen yöunia ja Nukkumatin sepelikuormaa muutamat tuliset turistiselfiet ja kierros paikallisessa.

Perjantai 7.8.2015
Omatoimisen hotelliaamiaisen, lupsakan bussikyydityksen ja rehellisen rupattelutuokion (kiitos Sami ja Saku) jälkeen kello lähestyi aamukuutta Nikkaluoktan vaellusparatiisissa. Tunne tulevasta oli odottava ja rauhallinen, päivästä oli tulossa varmasti mieletön niin juoksentelun kuin maisemienkin puolesta. Vaikka kesä on ollut kevyen ylirasitustilan ja isojen elämänmuutosten myötä raskas eikä omasta juoksuflowsta ollut täyttä varmuutta, uskaltauduin ottamaan paikan eturivistä – ihan siitä Markon vierestä, läheltä. Kotona juoksua seuraavien läheisten tiesin luottavan minuun, joten saatoin lähteä päiväretkelle kevyin mielin. Enjoy, totesin vierustovereilleni vielä ennen paukkua!

Ensimmäiset 35km: Nikkaluokta – Tarfala – Kebnekaise
Pohjille helppo kymppi n. 51 minsaan Markon kanssa kökkien ja helposta hölkästä nauttien, alustan vaihdellessa tylsästä rollaattoribaanasta kivikon kautta mutalikkoon ja pikkupolkuun. Olin juoksun päällä, keho lämpesi ja mieli irtosi maasta. Niin sen koin, niin sen näin.

Nousu Tarfalan rakkakivikoille, valtaisasti virtaavan tunturipuron reunaa mukaillen, mutalikon ja kivikoiden välissä pomppien sujui sekin kivasti ja jerkkua reisissä riitti. Ylhäällä odotti niin Kebnen jäätikkömaisemat kuin iloiset vaeltajatkin, yläfemmoja viskottiin tuvan portailla puolin ja toisin. Kiitos!

Checkpointin jälkeen matka jatkui 8km samaa reittiä takaisin päin, tutusti taplaten. Oih, täähän sujuu kuin tanssi, totesin itselleni, kahdestaan edellisvuoden voittajan kanssa suuntaa hakien ja toisiamme leikkisästi haastaen. Menin metsään, nautin ja katselin – olin hetkessä, olin siellä!

Seuraavat parikymppiä kai: Kebnekaise – Singi
Missä mieli, missä keveys, missä helppous ja missä tunne? Hiljalleen Kebnekaisen checkpointin jälkeen juoksusta katosi jotain minulle ominaista ja tuttua – keveys. Vajosin kaamokseen ja keskeyttäjäpeikko kiipesi hiljalleen hartioille, ivallisesti naureskelemaan. Päätin hidastaa, päätin ottaa enemmän vettä, päätin haukata merisuolaa, päätin keskeyttää. Sitten tulin järkiini, jatkoin matkaa hissukseen konetta käynnistellen, rakkaita ajatellen ja ystäväni Antsan vinkkaamia salmiakkeja turinaluukkuun tunkien. Tero, missä flow, missä kamut, missä nautinto – totesin itselleni, sisäistä sankariani vatukosta vaivoin etsien.

Singi – Sälka
Jatkoin, kilsa kerrallaan. Tämän tein siksi, sillä keskeyttämistä ei ollut tehty ihan helpoksi (helikopterikyyti 1500 kruunua). Singin checkpointilla rakkakivikossa seisoneet naiset ja heidän kysymykset voinnista saivat sisäisen SISUNI heräämään. Seisoipa tuo samainen teksti kissankokoisilla kirjaimilla juoksupaidassanikin, joten päätin olla sen tekstin arvoinen, päätin olla minä! Satulanousu läheisen tunturin reunan yli tulikin yllättävän helposti – pilkahdus ilosta? Ei sentään, mutta kitumista ilman kuolemaa. Jatkoin matkaa kohti seuraavaa checkkiä, tietoa sen tarkemmasta etäisyydestä. Ennen sitä tuli eteen nousu reitin korkeimmalle kohdalle, joka saikin mielen kirkastumaan. Laskettelu sieltä halki lumipatjojen avasi mielen jälleen. Tartuin ja olin hetkessä – carpe diem, perkele!

Sälka – Tjäktja
Soljuvat vaelluspolkuiset ylä- ja alamäet kera rakkakivikon ja mutalikon sävyttivät matkaani hitaasti. Aina välillä tuntui siltä kuin olisin kävellyt, vaikka halusin juosta ja liitää. Maisemat saivat kerta toisensa jälkeen haukkomaan henkeä – aivan mieletöntä! Huhhuh! Tunturipuroja, lumivaippoja, huippuja, ihania vaeltajia ja kaikkea mitä ei osannut etukäteen kuvitellakaan. Olin sittenkin kiitollinen, että olin tullut tänne!

Hiljalleen puolen välin krouvin (60km) jälkeen aloin taas saada otetta juoksusta, luonnon ilosta ja kehoni luovasta liikkeestä. Energiaa alkoi virrata varpaisiin ja flow kurkisti povitaskusta. Halusin soittaa kotona kisaa seuraaville läheisille (Hilppa, siskot ja vanhemmat), että olen kunnossa ja nautin tästä taas. Harmikseni gsm-verkkoa ei noilla tienoilla liiemmin ollut ja loppuipa puhelimestani akkukin sopivasti. Uskon kuitenkin, että välillämme oli yhteys koko matkan ajan ja se on jotain korkeampaa, jotain mitä ei voi selittää. Ollaan samalla polulla!

Tjäktja – Alesjaure
Seuraava checkpoint tuli hieman yllättäen, joskin muisti päiväretken tarkoista yksityiskohdista lienee kokonaisuutena hieman epäselvä – olinko poissa vai jossain omalla levelillä? Kristallipalloa en vielä omista, mutta jotenkin tunsin että minua seurataan. En ollut väärässä, sillä helikopteri pörräili useampaan otteeseen vierelläni. Vienosti vilkutin pilotille, kertoen siten, etten tarvitse enää kyytiä kotiin!

Pyrin juoksemaan tasaiset ja loivat mäkiosuudet rentoa ja hyvää tekniikkaa hakien sekä tarkkaa askellusta ylläpitäen. Mutalikoissa jalka meinasi karata useamman kerta alta, mutta onneksi suuremmilta kaatuiluilta vältyin. Vahvan pystyssä pysymisen uskoin johtuneen hyvästä vireystilasta ja korsetin kasassa pysymisestä. Tykkäsin luonnosta!

Alesjaure – Kieron
Toiseksi viimeisen checkpointin jälkeen edessä oli viimeinen kunnollinen nousu, kun kävimme tarkastamassa Unna Allakalle johtavan polun varresta, tunturilipan puolesta välistä Tierran viirin värityksen. Kirkkaan oranssi se oli, kivan näköinen sellainen. Tässä vaiheessa sain myös ensimmäisen kerran tiedon sijoituksestani, joka oli sillä hetkellä 2. Olin 21 minuuttia perässä myöhemmin voittajaksi juossutta saksalaista. Sijoitus sinänsä oli tässä vaiheessa toissijaista, sillä mitä vaan saattoi vielä sattua. Senpä vuoksi en antanut sen vallata pääkoppaani vaan jatkoin vain matkantekoa kohti horisontissa odottanutta Abiskoa.

Kieron – Abisko
Ennen Abiskoa ja viimeistä checkkiä ohitin Niemisen Piian, joka taisteli hienosti teknisessä alamäessä ja juhli myöhemmin maalissa lyhemmän matkan (100km) voittoa. Ohittaessa kyselin Piian vointia ja kun hän vinkkasi ”raahautuvansa” maaliin, saatoin jättää hänet taakseni. Onnittelut Piia – loistava suoritus!

Viimeisen checkpointin jälkeen tiesin päiväretkeni olevan ehtoopuolella. Tunne maaliin pääsemisestä, itsestä oppimisesta, sisusta ja siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, alkoivat kirkastua minulle. Ei se mitä tekee tai miten tekee, merkkaa. Tärkeintä on se, miksi tekee, kuten tekee?! Ei se matka, aika tai mammona ole se juttu, vaan se miten me määrittelemme itse itsemme. Mitä me pohjimmiltamme olemme itsellemme ja läheisillemme. Mitkä ovat meidän elämämme tavoitteet ja maali?!

Näiden teemojen laukatessa villisti mielessä, vastaani tuli ensin ”6,5km maaliin kyltti”, sen jälkeen 5km, sitten 3km ja lopulta ”550m maaliin” – kyltti. Jalka nousi vielä kivasti ja kevyehkösti, energiaakin olisi vielä ollut jäljellä. Kaikki sujui siis hyvin ja olin laskelmoinut eväät oikein. Olin onnistuja, olin sankari ja olin maalissa ehjänä sekä hyvävoimaisena.

Maalissa!

Maalisa! (Kuva: Tierra Arctic Ultra FB )

Kaikkee mä oo kuullu,
hulluks mua on luultu,
muttei mulla pleksit ihan pienest huurru.
Hommat valkenee,
ni naamat kalpenee,
mutta beibi kyllä täällä tarkenee.”

Tierra Arctic Ultra 2015 120km tulokset »

Lopuksi
Pirteän päiväretken loppuajaksi napsahti 14h 34min, joka oli omasta mielestäni varsin kohtuullinen suoritus. Aivan optimaalinen ei suoritukseni tällä kertaa ollut, mutta eihän se koskaan ole. Rakkakivikon juoksuvaikeus oli itselleni reitin suurin yllätys ja ehkä osin sen vuoksi, tyytymättömyys juoksun sujumattomuuteen painaa mielessä vieläkin. Mutta armollisuuden ollessa hyve, pystyn elämään senkin asian kanssa. Aina tulee uusia juoksuja ja matkoja ja maaleja.

Kannattiko lähteä matkalle? Ehdottomasti kyllä, sillä jokainen meistä, joka uskaltaa lähteä matkalle, ryhtyä tuumasta toimeen, haastaa, kokeilla ja elää, on sankari ja elämänsä kokija ja tutkija. Kaikki, jotka ylittävät maalilinjan, ansaitsevat arvostuksen – ikään, kuntoon tai sukupuoleen katsomatta. Elämä on tehty elettäväksi, koettavaksi, nähtäväksi ja uskallettavaksi. Pitää tehdä sitä, mistä oikeasti tykkää, miettimättä liikaa, mitä muut sanoo!

Te kaikki etenemisestäni seuranneet ja jännittäneet ystävät ja rakkaat ansaitsette kiitoksen – KIITOS! Erityismaininnan ansaitsee myös kotiväki, joka mahdollisti tutkimusmatkani ja kesti sen aikaisen karusellin selkä suorana, minuun luottaen. Teidän edessänne loppuvat sanat ja ymmärrys.

-Tero-

 

Mainokset

Suomalainen sisu ja suo

iidaKello 18.30 alkoi kuulua ääniä Onkilammentieltä. Mitä on tapahtumassa? Siellä on autoja ja yksi pyörä. Jäljet johtavat keskelle suota. Ihmeelliset huudot täyttävät rauhallisen kesäillan.”Mä sotken sut suohon!” kajahtelivat huudot. Myös tien yli johtaa märkiä jälkiä ja kun katsoo tieltä suolle näkee siellä paljon jälkiä.

Näillä ihmeellisillä ihmisillä oli mukanaan kolme fribeetä ja jalkapallo. Mitä he niillä tekevät? Suo on märkä. Kuka hullu sinne menee? Kengät kastuvat ja siellähän on ötököitä! Heitä ei näyttänyt haittaavan suon vesilammikot ja mahdolliset kyykäärmeet. He näyttävät olevan Ultrajuoksuseura Sisun edustajia sekä ISLON juoksukoululaisia. Yhteensä yksitoista kappaletta.

IMG_0228

Kun he tulivat pois suolta, olivat he aivan märkiä ja likaisia. He kutsuvat itseään ultrajuoksijoiksi. Heillä OLI puhtaat ja urheilulliset vaatteet mutta nyt ne ovat likaisia ja märkiä. Tämä joukko tuntuu urheilevan ja juoksevan paljon sillä he jaksavat juosta upottavassa suossa pitkään. Voimme siis todeta, että he ovat sisukkaita!

Iida Issakainen 11v.

P.S. Suo hoitaa jalkoja esim rakot ja kovettumat parantuvat.

NUTS Pallas 55km – Piritta Torssonen

23.7. Matka kohti Pallasta
Aamuvarhaisella suuntasimme juoksijoita täynnä olevan auton kohti pohjoista. Matkaan meitä lähti Mika, Iida, Sointu, Jari ja minä. Onneksi auto oli täynnä juoksusta innostuneita ihmisiä, sillä muuten matka olisi voinut olla tooodella piiitkä. Fiilis oli korkealla ja pientä jännitystä ilmassa tulevasta koitoksesta.

Perille saavuimme jo hyvissä ajoin (noin klo 17). Vastassa hotelli Pallaksella oli kymmenkunta poroa. Tulimme siihen tulokseen, että hotelli oli tehnyt sopimuksen porojen kanssa, jotta turistit voisivat niitä ihmetellä.

pallashotelli

Majoituimme aika kompaktisti sillä huoneessamme oli kaksi kerrossänkyä, jolloin Iida nuorimmaisena sai nukkua lattialla. Pisimmän matkan juoksijat (125km) Mika ja Sointu saivat alasängyt. Minä, joka juoksin vain 55km, sain yläsängyn. Mahduimme tavaroinemme kuitenkin hyvin sopuisasti huoneeseen.

Illalla kävimme verryttelemässä jalkoja pitkän ajomatkan jäljiltä läheisellä tunturilla (Palkaskero). Meitä etelänturisteja kuitenkin höynäytettiin kolmeen otteeseen, kun jokaisella kerralla luulimme, että tuon nyppylän takana on tunturin huippu. Kesäinen maisema tuntureilla on erittäin hieno. Erityisesti tunturin laella nautin avaruuden tunteesta, ja että näkee kauas. Iltapalaksi syötiin grillipihviä, joka toimi hyvin myös tankkauksena. Jälkiruoaksi oli irtokarkkeja.

pallaskero

24.7. 125km lähtö: Mika ja Sointu
Aamulla herätessä tunsin, että hartiat olivat todella jumissa. Etenkin vasenta puolta vihloi kovasti. Pieni pelko nosti päätään sillä aamupalan jälkeen hartiat eivät olleet vertyneet. Onneksi Soinnulla oli kinesioteippiä mukana, joten saimme hartian teipattua.

Päivän aikana seurasin kokeneempien puuhia ja valmistautumista. Kävimme myös arktisella järvellä uittamassa jalkoja ja hölkyttelemässä hiekkarannalla avojaloin. Iida oli ainut joka uskalsi uida.

piritta

Huolimatta huoneemme luovasta järjestyksestä Mika ja Sointu löysivät tarvittavat varusteensa reppuun. Sillä välin kun Sointu ja Mika lepäsivät, minä, Jari ja Iida kävimme tutustumassa huomiseen ensimmäiseen nousuun, joka oli Pallastunturin päälle. Jalat tuntuivat suht hyviltä. Ainoastaan lounaaksi syöty lohisoppa muistutteli liian nopeasta lenkille lähdöstä.

Mikan ja Soinnun lähtö starttasi keskiyöllä Ylläkseltä Äkäslompolosta Jounin kaupalta. Lähdimme hyvissä ajoin ajamaan Äkäslompoloon. Paikan päälle tullessa 23km miesten voittaja saapui juuri maaliin ja Juoksija lehden päätoimittaja pian hänen perässään. Sää oli mitä parhain ja yöksikin oli luvassa selkeää. Mika ja Sointu pääsivät nauttimaan valoisasta yöstä ja varmastikin hienosta auringonnoususta. Kuvasta voinette päätellä, että Sointu ja Mika lähtivät iloisin ja jännittävin mielin matkaan.

Mika ja Sointu

 

25.7. 55km lähtö
Yön sain suhteellisen hyvin nukuttua, huolimatta siitä, että ensimmäinen ultramatka jännitti. Heräsin noin kahdeksan aikaan ja menin suoraan aamupalalle. Jari oli aulassa seuraamassa Mikan ja Soinnun etenemistä. Aamupalan jälkeen laitoin kimpsut ja kampsut kasaan. Mukaani otin paljon geelejä ja muutamia energiapatukoita sekä halvaa ja hunajaa. Halva koostuu hunajasta ja tahinista. Halva oli Mikan suosittelemaa evästä juoksun ajaksi. Juomana oli vettä ja siihen sekoitettu nesteytysjuomatabletti.

Mika saapui Pallakselle jo pari tuntia ennen 55km lähtöä. Hän oli oikein hyvissä voimissa ja fiilis korkealla. Sointu tuli noin tunti myöhemmin. Soinnun omien sanojen mukaan hänen jalat eivät kovin hyvin totelleet sinä päivänä. Ennen lähtöä tapasimme Kimmon (Sisulainen). Kimmon kanssa sovittiin, että kavutaan ensimmäinen nousu yhdessä Pallaksen rinteen päälle. Kyllähän minua jännitti! Mutta fiilis oli hyvä ja suhteellisen luottavainen.

Alkunousu Pallakselle

Alkunousua Pallakselle

Kimmon kanssa etenimme rauhalliseen tahtiin Pallastunturin päälle, mutta melko nopeasti sen jälkeen Kimmo oli jo reippaasti edellä menossa. Hyvä, että hänellä juoksu kulki. Noin 5km kohdalla tunsin kuinka selkäranka rusahteli siis hyvällä tavalla. Oli tainnut olla jumituksia selässä ja lyhyen matkan juostua aukesivat. Ehkäpä hartiajumituksetkin johtuivat osittain tästä. 6 km paikkeilla huomasin, että pottuvarpaiden ulkosivut alkoivat hiertyä. Olin tehnyt osittain riskivalinnan kenkien suhteen, koska tiesin, että ne saattaisivat aiheuttaa rakot pottu- ja pikkuvarpaisiin. Mutta niillä kengillä juoksutuntuma oli paras mahdollinen ja vakaa. Päätin siis pitää huoltotauon ja teipata varpaat. Teippaus joko onnistuu tai menee pahasti pieleen. Jatkoin matkaa ja teippaukset olivatkin pelastus.

Hieman ennen Hannukurua nenästä näytti vuotavan hetken ajan verta, mutta onneksi loppui nopeasti. Voimat riittivät oikein hyvin Hannukurun huoltopisteelle. Hyödynsin WC mahdollisuuden, söin sipsejä ja täytin juomasäiliön. Hannukuruun saapuessa päälle sattui myös sadekuuro, mutta se oli onneksi kevyttä sadetta ja kesti vain hetken.

30km tietämillä oli aika kova nälkä. Mukana olevat energiapatukat olivat liian makeita ja niitä ei tehnyt mieli ollenkaan. Onneksi mukana oli halvaa ja sen sain syötyä (riski sinänsä, koska en ollut kokeillut sitä aiemmin). Seuraavalla juoksulla voisin kokeilla kuivalihaa tai vastaavaa.

Koko matkan aikana maisemat olivat todella mahtavia. Nautin täysin siemauksin avaruuden tunteesta tuntureilla. Onneksi sää oli aurinkoinen. Tunturien rinteet olivat välillä täysin auringon kyllästämiä ja korostivat pienien violettien kukkien väriloistoa. Nautin todellakin juoksemisesta/kävelystä.

Matkan pituus mietitytti sitä enemmän mitä pidemmälle pääsin. Tuntui hienolta ylittää 43km, sillä jokainen ylitetty kilometri olisi uusi ennätys itselleni. Pyhäkeron nousu oli aikamoinen. Onneksi sieltä alas laskeutuminen olikin paljon helpompaa. Tässä vaiheessa sykemittarini kellosta oli virta loppunut. Juuri ennen alamäkeä tiedustelin eräältä naiselta matkaa maaliin (jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä en käyttänyt karttaa…seuraavalla kerralla sitten). Matkaa oli 14km ja se tuntui kuin lottovoitolta. Lähdin painelemaan alamäkeä innoissani ja aloitin loppukirin (ehkä liian aikaisin sittenkin). Ilta-aurinko paistoi alamäkeä mennessä lämpimästi ja antoi lisätsemppiä.

Viimeisellä huoltopisteellä oli ihan hirmuisesti mäkäräisiä, mikä johti hyvinkin nopeaan huoltoon. Matkaa olisi enää noin 10km ja sen tuntui todella lyhyeltä. Ne 10km sora/hiekkatiellä olivatkin aika pitkät kilometrit. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Odotin kuin kuuta nousevaa, että ylitän joen. Joen ylittämisen jälkeen oli vielä noin 5km ja ne vasta pitkät kilometrit olivatkin. Tasaisella juokseminen oli myrkkyä jaloille. Voimia kuitenkin vielä oli, mutta tietämättömyys maalialueesta johti epätoivoiseen oloon. Olisi ollut hyvä käydä tsekkaamassa maalialue edellisenä päivänä.

pirittamaalissa500m maaliin -kyltti tuntui äärettömän hyvältä ja palkitsevalta. Taisin jopa tirauttaa pikku itkut helpotuksesta, ilosta ja ylpeydestä. Voimia riitti loppukiriin tai itsestä se ainakin tuntui siltä, mutta eri asia on se, että miltä se näytti. Olo oli hyvä ja tyytyväinen suoritukseen. Aikaa meni 8h 8min. Alun perin ajattelin, että 8h olisi hyvä ja mahdollinen eli ei siis paljoa mennyt arvio vikaan.

Maalissa oli Jari ja Iida vastassa. Kiitokset Jarille ja Iidalle huollosta, hyvin te veditte! Mikakin löytyi sohvalta lepäämästä. Sointu oli vielä matkalla. Sauna ja ruoka tekivät terää. Vaikka kenkävalintani jännitti niin turhaan sitä mietin, sillä sain vain yhden pienoisen rakon kantapäähän. Mika sanoi, että oisin saanut juosta pidemmän matkan, kun ei jaloissa ollut mitään.

Soinnun saavuttua Hettaan ja hänen saunottuaan ja syötyään lähdimme takaisin Pallakselle. Hotellille saavuimme noin klo 22-23 aikaan ja menimme nopeasti nukkumaan.

26.7. Takaisin Joensuuhun
Jalat olivat yllättävän hyvät ja kävely onnistui suhteellisen hyvin. Pitkä ajomatka kauhistutti, mutta se meni onneksi hyvin. Mitä nyt pientä jäykkyyttä oli havaittavissa autosta noustessa. Hartiatkin olivat vertyneet juoksun aikana, eikä hartioissa ollut juoksunkaan aikana sen kummempaa jumitusta.

Olen kaikin puolin tyytyväinen reissuun ja omaan juoksuun. Tästä on hyvä jatkaa. Kiitokset Mikalle, Iidalle, Soinnulle ja Jarille mukavasta ja rennosta matkaseurasta sekä tsemppauksesta kisaan. Kiitokset myös kisan järjestäjille hienosta ja hyvin järjestetystä kisasta. Erityisesti nautin tunturien maisemista. Lähtisin uudestaankin.

Piritta

Nuts Pallas 55 km 25.7.2015

Raportti maastoultrasta tuiki tavallisen sunnuntaijuoksentelijan kokemana.

yleiskuva

Takana oli jo yli viikko kesälomaretkeä perheen kanssa Ruotsissa ja Norjan pohjoisosissa, kun viimein saavuimme Hettaan. Reissusta rähjääntyneenä oli taivaallista saada aivan loistava mökki kaikkine mukavuuksineen Ounasjärven rannalta Hetan kodasta. Olisi vielä kolme päivää aikaa levätä ennen kisaa, tsempata vaimoani perjantain pikataipaleelle –  joka olikin sitten varsinainen seikkailu – ja valmistautua itsekin henkisesti lauantain koitokseen. Pallas-Hetta ultra oli valikoitunut kesän pääkilpailuksi ihan sijaintinsa ja maisemien takia. En ollut käynyt Lapissa sitten lapsuusaikojen, joten juoksukisa oli hyvä syy järjestää retkeä pohjoista kohden. Majapaikkaan asettautumisen jälkeen ei muuta kun pyykit pyörimään, sauna lämpiämään ja leppoisalle lenkille tulevaa kisareittiä pitkin päinvastaiseen suuntaan. Jäin katselemaan Ounasjärven eteläpuolisen harjujakson päälle lauantain kisan viimeistä tunturia Pyhäkeroa, joka kohosi seitsemän kilometrin päässä neljäsataa metriä ympäristöään korkeammalle. Tunsin kunnioitusta näkemääni kohtaan, mutta samalla olin levollisella mielellä tulevaa koitosta ajatellen. Aivan kuin olisin paiskannut kättä sovinnon merkiksi tunturin kanssa. Se ei ollut enää uhka tai haaste, kuten sain kolme päivää myöhemmin kokea.

Näkymä Pallakselta.

Näkymä Pallakselta.

Sääennustukset lupasivat lauantaille (25.7.) sadetta ja kurjaa keliä, mutta aamu valkeni kirkkaana. Ilma oli viileä, joten juoksukeli oli aivan täydellinen Hankkiuduin Hotelli Hetan parkkipaikalle, mistä oli tarkoitus jatkaa bussilla lähtöpaikalle. Tutustuin lähtöä odotellessani kaimaani, joka osallistui vaimonsa kanssa myös 55 km kisaan ja johon tulin törmäämään pitkin päivää lähtöä odotellessa, juostessa ja lopulta maalissa. Oli ilo tutustua uusiin ihmisiin. Bussimatka kesti tunnin Pallakselle. Seurasimme bussissa kännyköistä 125 km juoksijoiden etenemistä ja ihmettelimme porukalla Antti Lepistön matkantekoa (On se aivan ihmeellinen jätkä). Tunnelma oli kuin luokkaretkellä. Pallaksella vastaanottokomiteana oli poroja ja lisää juoksijoita. Tunnelma alkoi tiivistyä. Juttelimme kaimani kanssa ja löysin myös muut Sisulaiset. Mika oli jo käväissyt Pallaksen huollossa ja oli matkalla kohti Hettaa. Herran kyvyt tuntien en tulisi tapaamaan häntä oman juoksuni aikana. Sointu saapui myös huoltoon ennen starttiamme. Kannustukset jaettiin puolin ja toisin, vaikka Soinnun meno ei näyttänyt oikein sujuvan yön juoksemisen jälkeen. Sisun juoksijoista samalle matkalle kanssani oli lähdössä myös Piritta, jonka kanssa sovittiin etenevämme Pallaksen alkumatka. Toivoin startin koittavan mahdollisimman pian, jotta jännitys loppuisi ja päästäisiin itse asiaan. Olihan kyseessä kuitenkin elämäni ensimmäinen maastoultra.

Lopulta juoksijat ohjattiin lähtöpaikalle ja torvi soi lähdön merkiksi. Kärki meni menojaan ja muu porukka käveli rinnettä ylös ilman suurempaa kiirettä. Kävelimme Piritan kanssa muun porukan mukana. Sointukin tsemppasi meitä rinteessä, kun kävelimme tuorein jaloin ohi. Puhuimme, että katsotaan sitten kapuamisen jälkeen miten juoksu kulkisi, mutta alussa mentäisiin samaa matkaa. Muutkin olivat ajatelleet samoin ja nousun jälkeenkin edettiin suunnilleen samassa ryhmässä. Täytyy myöntää, että se oli maaston huomioon ottaen suurta viisautta kaikilta. Olisihan se tietysti ollut hyvä mahdollisuus päästä loppumatkaksi ”tunnelmiin” juoksemalla heti aluksi reitin korkein mäki ylös, mutta ajatuksen toteutus sai jäädä toiseen kertaan. Olin vetäissyt toisen kenkäni nauhat liian tiukalle, ja ylämäessä se tuntui välillä todella pahalta. Ylhäällä maasto oli rakkakivikkoa ja kesti aikansa, ennen kuin jalat tottuivat siinä etenemiseen. Olin viikkoa aikaisemmin kokeillut juoksua kivikkoisella rakalla sekä Ruotsissa että Norjassa, mutta alusta ei ollut tullut niin pienellä harjoittelulla tutuksi. Onhan sitä tullut juoksenneltua teknisillä poluilla pitkin Suomea, mutta rakkakivikko kannattaa jokaisen kokea henkilökohtaisesti. Neljä ensimmäistä kilometriä ja aikaa paloi nelisenkymmentä minuuttia. Jono alkoi venymään ja tuli ensimmäiset alamäet. Annoin jalkani viedä renosti eteenpäin parin edellä juoksevan kaverin perässä, joilla alamäki näytti sujuvan. Huomasin vähän myöhemmin taakse vilkaistessani, että seuraavat takana tulijat Piritta mukaanlukien, olivat jääneet jo yli sadan metrin päähän. Harmitti vähän, kun en kerinnyt sanoa heippoja. Oletin kuitenkin Vierumäen kokemuksen perusteella pohkeeni kramppaavan jossain vaiheessa ja viimeistään silloin törmättäisiin jälleen, kun tulisin selkä edellä Pirittaa vastaan. Olin kuitenkin kramppeja välttääkseni päättänyt ottaa säännöllisin väliajoin (älyttömästi) suolaa juostessani, joten pirujen seinille maalailu meni tältä osin hukkaan. Kiitos Pirittalle alkumatkasta näin jälkikäteen.

Matka tuntui etenevän yllättävän kevyesti, mutta en silti lähtenyt revittelemään. Pikemminkin jarruttelin ja välillä oli pakko kaivaa kännykkä esille kuvaamista varten. Ajan tuhrautuminen ei harmittanut, sillä vasta huonolla säällä tehdään mastossa juostessa tuloksia. Nyt luonto tarjosi parastaan ja siitä oli lupa nauttia. Silmien edessä aukeni loputon avaruus silmän kantamattomiin ja sitä en väsynyt kompastumisen uhallakaan katselemaan. Alkumatkan rakka vaihtui juostavampaan polkuun ja välillä alamäissä vedimme muutaman kanssajuoksijan kanssa rentoa alamäkijuoksua, jolloin tuli ohiteltua matkansa hieman nopeammin alottaneita. Juoksukaverina oli pitkän aikaa Juha, joka eteni suunnilleen samoja vauhteja kanssani lähelle ensimmäistä huoltopistettä Hannukurua (24km). Juteltiin niitä näitä ja juoksutunnelma oli mahtava. Matkaa oli taitettu noin kolme ja puoli tuntia. Hannukurun paikkeilla vaihdoin muutaman sanan myös yhden 125K kilpailijan kanssa. Hän ei enää pystynyt juoksemaan, mutta omien sanojensa mukaan kaikki oli hyvin. Oli evästä ja juomaa, olo väsynyt mutta luottavainen, 30 km matkaan aikaa kävellä vielä melkein 15h ja hyvä aika tulossa. Näin hänet myöhemmin kymmenen aikaan illalla palkintojen jaossa, kun hän oli tullut vihdoin maaliin 7h myöhemmin. Ei voi muuta kuin ihailla toisen sitkeyttä.

Hannukurun huollossa oli hitonmoinen jano, vaikka selässä oli myös juomarakko. Vedin suklaata naamaan ja melkein pullollisen vettä yhdellä huikalla. Kiitin huoltoa jatkaen matkaani. Suolatankkaukset yhdessä suklaan, geelin ja liian suuren vesimäärän kanssa yököttivät pahasti, mutta olo tasaantui vähitellen. Tappurista Pyhäkeron juurelle vauhti osui yksiin kaverin kanssa, joka oli ollut matkalla perheensä kanssa Vierumäen polkujuoksusta saakka matkaillen samoja reittejä Ruotsissa ja Norjassa kuin mekin. Juttu ja juoksu kulkivat, ja kilometrit taittuivat. Välillä hän jäi tankkaamaan lihapullia ja kokista, mutta kohta taas edettiin samaa matkaa. Matkan ainoa sadekuuro osui näille kohdille, ja se virkisti molempia kummasti. Kun matkaa oli jäljellä 20 km, jäin täyttämään juomapulloni purosta ja jäin samalla jälkeen. Edessä oli enää Pyhäkero. Nautin yksin etenemisestä Pyhäkeron rinnettä pitkin. Mietin kulunutta matkaa ja maistelin ajatusta, josko ensi vuonna matka olisi 125 km. Kaikkea sitä ihminen miettiikin. Pyhäkerolle vievä rinne tuntui olevan juostava aina ylös asti ja mieleeni palasi myös muutama päivä aikaisemmin tullut tunne sopimuksesta tämän tunturin kanssa. Se työnsi minua kohti huippua, vaikka kilometrit alkoivatkin jo tuntumaan jaloissa. Tavoitin edellä kulkevia ja lähellä huippua olin taas pienessä porukassa. Joku kaveri oli palaamassa polun sivusta takaisin reitille ja oli kuin uskoon tullut. Julisti noitapillien autuutta suureen ääneen. Hänellä oli ollut pahaa henkeä, mutta noitapillit olivat palauttaneet hänet takaisin elävien kirjoihin. Eläytyminen oli niin uskottavaa, että melkein tartuin tarjoukseen kourallisesta litistyneitä noitapillejä, mutta maltoin mieleni. Uusien asioiden kokeileminen tässä vaiheessa olisi voinut olla sangen kohtalokasta. Mietin, että:”hitto, kun tällä reitillä tapaa pelkkiä huippuja tyyppejä”. Nauroin mielessäni. Kaveri jäi lopulta taakse, kun Pyhäkero alkoi työntämään huipultaan vauhdikkaasti kohti seuraavaa huoltopistettä. Reitin antoisimmat maisemat alkoivat olla takanapäin. Tässä vaiheessa takana oli maratonin verran etenemistä.

Pyhäkero

Pyhäkero

Viimeinen 12 kilometriä oli mielenkiinnotonta perustaivaltamista. Ensin harjua pitkin kilsa pari, kahdeksan hiekkatietä ja lopulta kolme asfalttia. Pehmyt hiekkatie söi ponnistukselta tehot pois, vaikka olikin lempeä jalkapohjille. Liian kireällä ollut kengännauhanikin satutti jalkaa tässä vaiheessa melkoisesti, mutta en viitsinyt pysähtyä korjaamaan tilannetta (Ei ole rasitusmurtuma tai pinne). Ei siinä paljoa sanoja vaihdeltu muiden kanssa, kun väsymys hiipi jalkoihin. Melkeinpä toivoin, että ”olisipa vaikka yksi tunturi vielä tämän hiekkatien sijasta”. Joku kaveri pinkoi vauhdilla ohi. Ei tullut mieleenkään lähteä haastamaan. Hän nilkuttikin sitten muutama kilometri myöhemmin selkä edellä vastaan, kun itselläni alkoi juoksu taas kulkemaan asfaltille tullessa. Maali tuli aikanaan ja sain juosta poikani kanssa käsi kädessä maaliviivan yli. Heti alkuun valokuvat, tankkaukset ja halaukset. Aikaa oli kulunut 7h 12min ja rapiat ja sijoitus 55. Olin alun perin ajatellut juoksevani 7h, joten olin pysynyt mukavasti aikataulussa. Kaimani tuli maaliin kymmenen minuuttia myöhemmin, kuten myös noitapillien pelastama juoksjakin. Vaihdettiin onnittelut ja iskettiin yläfemmat. Tunnelma oli aivan mahtava. Maaliin saapui jatkuvasti väsyneen mutta iloisen näköisiä ihmisiä. En jaksanut jäädä jonottelemaan hotellin suihkuihin, joten poistuimme perheeni kanssa majapaikallemme. Palasin kyllä illalla vielä seuraamaan lämminhenkistä palkintojen jakoa uusin voimin ja nauttimaan viimeisen kerran juoksutapahtuman hengestä.

NUTS oli järjestänyt hienon kisan ja kaikki toimi kohdallani loistavasti. Iso kiitos järjestäjille. Reitti oli unohtumaton ja juoksuseura parasta A-ryhmää. Onnistuneelle juoksulle oli siis kaikki puitteet olemassa. En ihme kyllä itsekään onnistunut pilaamaan omaa juoksuani. Majoituskapasiteettia olisi Hetassa ollut runsaasti ihan muutaman minuutin kävelymatkan päässä, vaikka Lapland Hotelli olikin täynnä. Moni harmittelikin, että joutuivat palaamaan tunnin ajomatkan Pallakselle heti juoksun jälkeen. Kannattaa siis selvittää muutkin majoitusvaihtoehdot, jos mielii tuonne juoksemaan. Maisemat tekivät vaikutuksen ja mielelläni palaisin takaisin tulevina vuosina. Mitkään kuvat eivät tee oikeutta sille, millaista siellä ylhäällä on. Kaikki kanssajuoksijat olivat myös hyvällä asenteella matkassa. Elastisen sanat ”katse eteen ja suunpielet ylöspäin, teen vastoinkäymisistä voimaa” oli se, millä asenteella tapaamani juoksijat olivat poikkeuksetta liikenteessä. Siellä ei ollut muita kuin voittajia – myös ne, joilla oli vastoinkäymisiä.

Pallas-Hetta on kokemukseni mukaan mahdollista juosta/edetä ongelmitta ihan perus maratonharjoittelulla. Suolaa kyllä tankkasin – kaikkiaan geelit ja tabletit yhteenlaskettuna yli 10g! En sietänyt lihaa tai muuta suolaista pariin päivään juoksun jälkeen, mutta eipähän tullut kramppeja. Kenkinä oli INOV-8 race ultra 270, jotka toimivat hyvin kaikilla alustoilla. Tällaiselle leveäräpyläiselle kaverille ihan ehdottomat, vaikka eivät ole sieltä kevyemmästä päästä ja juoksutuntuma on kömpelöhkö. Jalat olivat juoksukunnossa alle kaksi vuorokautta myöhemmin ikään kuin mitään ultramatkaa ei olisi ollutkaan. UD:n SJ2 juoksureppu toimi hyvin, ja sen tarjoama 3l juomakapasiteetti (2 pulloa + juomarakko) tuli kyllä tarpeeseen. Hikoilen kuin pieni sika, ja tuo suolamäärä pisti janottamaan. Osan geeleistä vaihdan tulevaisuudessa takaisin pätkiksiin. Sen verran jokainen siirappimössö tökki. Näillä eväillä jatketaan sitten syksymmällä kotiseutu-ultralla Vaarojen maratonin maisemissa.

Kimmo