Warjo Waarat Kaltimon kierrolla

Ultrajuoksuseura Sisu kutsui polkujuoksun ystävät yhteislenkille Kaltimon kierrolle kaksi viikkoa ennen polkujuoksun klassikkotapahtumaa Vaarojen Maratonia. Ajatuksena oli tarjota paitsi loistava treeni Kolille halajaville kuin myös testata Kaltimon kierron reittiä ensi kevään polkujuoksukisaa varten.

img_1366-e1537823968514.jpgTapahtuma oli avoin kaikille polkujuoksusta kiinnostuneille ja oli ilahduttavaa, kun aamuauringon paistaessa kokoontumispaikalle valui autokunta toisensa perään. Joukossa oli paljon tuttuakin tutumpia sisulaisia, mutta myös kauempaa tulleita juoksijoita aina Imatralta asti. Kaltimon Kierto reittinä oli entuudestaan vieras myös monelle lähiseudulta tulevalle polkujuoksukonkarille.

Isolla porukalla on hauskaa lähteä pitkälle lenkille, kun heti ”lähtökiihdytyksessä” jokainen alkaa hakea itselle sopivaa paikkaa letkassa. Nopeimmat menevät menojaan, mutta jokaiselle polkuilijalle löytyy sopivaa tahtia liikkuva seuralainen. Yhteislenkin ajatuksena onkin olla yhteisöllinen tapahtuma, jossa juttu luistaa ja aika usein jutut liittyvät, yllätys yllätys, juoksuun. Ketään ei myöskään jätetä etenemään yksin ja lenkin järjestäjä huolehtii myös letkan häntäpäästä. Näin teoriassa. Käytännössä meni niin, että paria juoksijaa onnistuttiin ”harhauttamaan” aivan loppumetreillä lähtemään toiselle kierrokselle.

 

Kaltimolta

Hieman kateellisena katselin illalla facebookista kuvia, jossa juoksijat pitivät leppoisan näköistä taukoa Suppuran laavulla. Minulla ja minun juoksukavereilla, Inkalla, Heidi-Marialla ja Miralla oli siinä vaiheessa niin kiire, että ei me ehditty pysähtyä eväitä syömään. Vaikka minun olisi kyllä pitänyt. Parin viikon takainen pitkä kisa painoikin yllättävän paljon vielä kropassa. Kaltimon kierron tiukat nousut vaativat kunnon tunkkausta ja hieman kauhun sekaisin tuntein mietin tulevia Kolin nousuja. Pitää paikkaansa, että Kaltimon kierto toimii erinomaisena harjoituslenkkinä vaaroille.

Reitillä oli tänään hyvä meno ja meininki. Meidän juoksijoiden lisäksi liikkeellä oli maastopyöräilijöitä ja muita retkeilijöitä. Ja kulutettaviksihan nämä polut on tehty. Kaltimon kierto on hyvässä kunnossa, hyvin merkitty ja reitin puolivälissä oleva Suppuran laavu kauniilla paikalla. Vaarojen päältä avautuu hienoja maisemia ja noin 25 kilometrin lenkki on ihan kohtuullisen pituinen kuljettavaksi. Ja ensi vuoden toukokuussa tämä lenkki pääsee myös kisanäyttämöksi.

Liinu

kaltimonkierto_w

Mainokset

Ultrajuoksijat metsäretkellä

Olen harrastanut suunnistusta vajaat kymmenen vuotta ja jäänyt täysin koukkuun siihen tunteeseen, jonka kokee joka kerta rastilipun löytyessä. Mikan vaikutuksesta aikaisempi maratontausta on jalostunut ultrajuoksuksi, joten tällä lajiyhdistelmällä olin kuin luotu kokeilemaan rogainingia. Sain Mikan helposti innostumaan ajatuksesta ja kesällä 2017 löimme lukkoon suunnitelman osallistua vuoden 2018 rogainingin SM-kisoihin Jämijärvellä.

Rogaining on peräisin Australiasta ja rantautunut Suomeen noin kymmenen vuotta sitten. Kilpailu käydään 2-5 hengen joukkueilla ja kilpailun kesto on tavanomaisia suunnistuskilpailuja pidempi (3-24 tuntia). Rogainingissa 24h kilpailu on se niin sanottu ”perusmatka”. Kilpailun alussa joukkueille jaetaan kilpailualueen kartat, joihin on merkitty kaikki rastipisteet. Rastit ovat ”eriarvoisia” ja rastin numero kertoo kuinka paljon pisteitä mikäkin leimaus tuottaa. Joukkueilla on 1-3 tuntia aikaa suunnitella reitti, joka tuottaa mahdollisimman paljon pisteitä. Maaliin on ehdittävä kilpailuajan puitteissa tai alkaa sakkopisteet ropista. Yli puolen tunnin myöhästyminen aiheuttaa hylkäyksen. Eniten pisteitä kerännyt joukkue voittaa. Kisakeskuksessa saa käydä lepäämässä, tankkaamassa, vaihtamassa varusteita jne vaikka kuinka monta kertaa kisan aikana. Toki sinä aikana ei pisteet kerry. 🙂

Luotimme kisaan valmistautuessa lähinnä runsaaseen ulkoiluun ja jalkaisin liikkumiseen. Yksi harjoittelukisa käytiin Kuopiossa viime vuonna ja juhannuksena treenasimme kisakartan mittakaavassa kulkemista Kainuun korpimaisemissa. Tällöin Mika totesi oppineensa armeijassa käyttämään kompassia ja taito oli vielä tallessa. Tämän kummempaa suunnistuskokemusta rogaining ei välttämättä vaadi. Kartan mittakaava on usein 1:40000, joten rastiympyrän sisäänkin mahtuu paljon informaatiota. Totesimme tämän kantapään kautta Kuopion kisassa, jolloin reittisuunnittelussa käytetyt nuppineulat olivat tehneet karttaan niin ison reiän, että olennaiset karttamerkinnät hävisivät rastiympyrästä. Myös levykompassin suurennuslasi on tässä lajissa oiva apuväline.

Suunnitteluun varatut kolme tuntia meni kuin siivillä. Olimme jo etukäteen päättäneet, että käymme yhden kerran kilpailukeskuksessa syömässä jotain muutakin kuin energiageeliä ja teemme muut tarvittavat huoltotoimenpiteet. Kahta lenkkiä lähdimme siis kartalle hahmottelemaan. Maasto osoittautui hyvin kaksijakoiseksi: laajat kangasalueet kartan pohjoisosassa ja soista, kivikkoista metsäaluetta eteläosassa. Kummallakaan meistä ei ole pahemmin kokemusta pimeällä suunnistamisesta, joten jätimme suosiolla helpommat maastot pimeällä kuljettaviksi. Pyrimme myös hyödyntämään mahdollisimman paljon olemassa olevia polkuja ja teitä kulkemista helpottamaan. Onnistunut reittisuunnittelu on tässä lajissa erittäin tärkeässä roolissa lopputuloksen kannalta ja siihen panostimme kovasti. Suunnitelmamme oli hyvin realistinen ja arvioimme ehtivämme käydä kaikki suunnitellut rastit. Jälkeenpäin ajatellen reitti olisi pitänyt suunnitella ”ylipitkäksi” niin, että lopusta olisi voinut tarvittaessa oikaista aikaisemmin pois.

Lauantaina klo 12 retki sitten alkoi. Rogainingin lähtö ei tapahdu viivalta vaan alueelta, josta kukin joukkue lähtee valitsemaansa suuntaan. Samalle rastille meidän kanssa suuntasi useita joukkueita ja kovin kovalla kiireellä ei kukaan matkaan sännännyt. Aikaa oli 24 tuntia käytettävissä.. Rogainingissa rasteja ei piilotella mihinkään kiven koloihin, vaan ne näkyvät kauas maaston ollessa avointa. Minun vastuulla oli aina kertoa seuraavan rastin sijainti rastiympyrässä ja ylivoimaisesti suosituin rastipiste oli kumpareen päällä. Mikan tehtävänä oli huolehtia ajan kulumisesta ja siitä, että tunnin välein otamme energiaa jossakin muodossa. Lauantai oli todella lämmin päivä vuodenaikaan nähden ja urheilujuomaa kului paljon. Kartalla oli 5 juomarastia ja näiden sijainti piti ottaa huomioon reittiä suunnitellessa. Meillä molemmilla oli noin kolme litraa nestettä lähtiessä juomaliiveissä ja ensimmäiselle vesipisteelle tultaessa melkein kaikki oli juotu.

Kilpailualue on valtavan laaja ja välillä kuljimme jopa tunteja näkemättä yhtäkään kilpakumppania. Piristi aina kummasti, kun joku joukkue tuli vastaan iloisesti tervehtien. Matkaa elävöitti myös aivan järkyttävä hirvikärpästen määrä. Välillä toinen käsi piti täysin vapauttaa hirvikärpästen nyppimiseen hiuksista. Mikan sininen paita oli selvästi kutsuvampi kuin minun vaaleampi.

Ensimmäinen lenkki taittui suunniteltua nopeammin ja huoltotauolle saavuimme vielä valoisan aikaan noin klo 8. Teimme kaikki tarvittavat huoltotoimenpiteet kaikessa rauhassa ja käytimme siihen aikaa 1,5 tuntia. Minulla oli yksi rakko jo tässä vaiheessa kantapäässä ja sitä vähän tohtoroitiin hyväksi todetuilla ultrajuoksuopeilla. Meidän tauolla ollessa matkaan lähti 8 tunnin maastopyöräilijät ja oli hieno näky seurata pyörän valojen hajaantumista eri suuntiin.

Toiselle lenkille lähtiessä ilta oli pimentynyt ja käynnistimme upouudet otsavalomme. Rastilippujen heijastimet erottuivat hyvin ja totesimme selviävämme myös yöosuudesta kunnialla. Oli hienoa liikkua pimeällä kankaalla ja nähdä aika ajoin muiden kilpailijoiden valoja siellä täällä. Yön aikana liikkeellä oli meidän perusmatkalaisten lisäksi myös kahdeksan tunnin fillari- ja tossusarjalaiset. Lämmintä (jopa hikistä) päivää seurasi leppeän lämmin yö eikä vaatetusta tarvinnut lisätä kuin vasta aamuyön viileimpinä tunteina.

Pitkäkin kisa lähestyy jossain vaiheessa loppuaan ja jo hyvissä ajoin aamulla meidän etukäteen suunniteltu reitti alkoi olla jo kahlattu. Minun kantapäät ja meidän molempien jalkapohjat olivat jo tuskallisen kipeät ja Mika sai ihan tosissaan houkutella minua vielä yhdelle pienelle lisälenkille. Olihan siitä vielä 3 pistettä otettavissa! Tämä tarkoitti vielä lisää hiekkatietä, polkua, polviin asti ulottuvaa varvikkoa, suota ja hirvikärpäsiä. Tämän jälkeen oli vain ”loppusuora” jäljellä, joka tarkoitti noin 4 kilometrin pituista taivallusta maaliin. Ei siinä enää montaa juoksuaskelta otettu. Sitä taapertaessa aloitettiin jo kisan läpikäyminen ja spekulointi siitä mitä olisi voitu tehdä toisin. Sijoituksesta ei tässä vaiheessa ollut tietenkään minkäänlaista käsitystä, mutta olimme omaan suoritukseemme kokonaisuudessaan tyytyväisiä. Maaliin tullessa aikaa oli käytetty 22 tuntia 21 minuuttia. Kuljettuja kilometrejä kertyi mittariin 113. Tätä ennen pisin yhtäjaksoisesti kulkemani matka oli ollut 60 kilometriä Suomi-juoksussa Joensuussa 2017.

Tulosten julkistamiseen oli vielä vähän aikaa, joten otimme pienet päikkärit ennen palkintojenjakoa. Oli aika hieno fiilis, kun kuultiin olevamme kakkosia! Voittajapari oli meitä tällä kertaa niin paljon parempi, että sen suhteen ei jäänyt spekuloitavaa. Reittisuunnittelun osalta jäi kyllä parantamisen varaa ja sepä se taitaa ollakin tämän lajin suola. Pärjätäkseen rogainingissa ei tarvitse olla huippusuunnistaja eikä huippujuoksija. Terävällä päällä ja hyvällä ”peruskunnolla” pärjää. Tietenkin kokemukset aikaisemmilta ultramatkoilta auttaa ja monenlaisiin vaikeuksiin osataan jo etukäteen varautua. Ensi vuonna SM-kisat järjestetään elokuun lopussa Turussa ja meidän tiimi on jo aloittanut henkisen valmistautumisen.

Team Ultra Sisu
Anna-Leena Talasterä ja Mika Issakainen

rogaining_mika_liinu

SM-Rogaining 2018 tulokset >>

UTMB 2018 – Unelmat on tehty toteutettavaksi

villemaalissa

Kun syksyllä 2013 juoksin ensimmäisen polkumaratonini Vaaroilla, olin hädin tuskin kuullut kisasta nimeltä UTMB. Melko pian ajatus sinne joskus tulevaisuudessa osallistumisesta kuitenkin kirkastui mieleeni ja aloin tehdä määrätietoista työtä haaveeni eteen viimeistään syksyllä 2014. Pitkäjänteistä harjoittelua, karsintakisoja, kaikkea mitä tähän tapahtumaan pääsimiseen ja siitä kunnialla selviämiseen vaaditaan. Tämän vuoden tammikuussa arpaonni oli suosiollinen jo toisessa arvonnassa ja sain kunnian osallistua tähän legendaariseen kilpailuun. Kierros jalkaisin Mont Blancin ympäri vastapäivään. 170 km ja noin 10000 nousumetriä.

Erinäiset sairastelut häiritsivät talveani ja pääsin kunnon harjoittelun makuun vasta maaliskuussa. Onneksi sen jälkeen sain olla terveenä ja pystyin tekemään progressiiviset harjoitusjaksot suunnitelman mukaisesti. Viimeinen kuusi viikkoa oli jo omalla mittapuulla melkoisen totista tekemistä. Tunteja kertyi keskimäärin noin 16 h/vko ja verttiä yhteensä yli 35 kilometriä. Hyvin sujuneen viimeistelyjakson jälkeen matkustin kisapaikalle Chamonixiin kisaviikon maanantaina levollisin mielin. Olisi hyvää aikaa totuttautua korkeampaan ilmanalaan ja kisamaisemiin.

Pikkuhiljaa perjantai lähestyi maisemia ihastellessa ja tunnelma alkoi kohota. Pian oli edessä se hetki, jota olin lähes viisi vuotta odottanut. Koko tämän vuoden harjoittelu oli tähdännyt vain tähän yhteen tapahtumaan, joten pelissä oli aika paljon. Ulkopuoliset odotukset tuntuivat myös kasvavan kisan lähetessä ja vaikka en sitä tunnustanutkaan, niin väistämättä osan niistä paineista kannoin harteillani. Oma tavoitteeni ennen kilpailua oli ehjä suoritus ja 30 tunnin haamurajan rikkominen. En ollut tehnyt mitään tarkkaa etukäteisaikataulua, vaan olin päättänyt edetä tuntuman mukaan.

Vihdoin perjantaina noin klo 18 aikaan tapahtui tämän vuoden UTMB:n lähtö Vangeliksen soidessa ja 2561 juoksijaa lähti tavoittelemaan unelmaansa. Koetin löytää alussa mahdollisimman rennon matkavauhdin, mutta sykkeet olivat silti vähän normaalia ylempänä. Ennen Les Houchesin huoltoa juoksimme porukassa Antin ja Johanneksen kanssa, mutta viimeistään pian Saint-Gervaisin huollon jälkeen tiemme erkanivat lopullisesti. Yö oli laskeutunut ja juoksimme eteenpäin otsalamppujen valossa. Les Contaminesin huollon jälkeen kiristin ehkä vähän matkavauhtia ja napsin selkiä kun lähdettiin ensimmäiseen pitkään nousujaksoon kohti Bonhommea.

Yö oli kirkas ja varsin kylmä. Kun nousimme korkeaan Col de la Seignen solaan pakkasta oli useampi aste. Tästä matka jatkui Lac Combalin kautta Mont-Favrelle, josta avautui upea näkymä kuunvalossa kohti Italian puolista Mont Blancin massiivia. Pian pudottelimme jo alaspäin pitkää ja loppua kohti haasteellisempaa mäkeä kohti Courmayeuria, johon saavuin hieman ennen 12 tunnin täyttymistä. Matkaa oli takana noin 80 km. Tässä huollossa oli myös reissun ainoa dropbag, josta täydensin oikeastaan vain geelit loppumatkaa varten.

Alkumatka oli mennyt hieman oletettua nopeammin, mutten antanut sen haitata menoa. Tein nopean huollon myös täällä ja ohitin sen aikana noin 30 kilpailijaa. Sijoitukseni Courmayeurissa oli 131. kaikista osallistujista ja omassa ikäsarjassani olin jo viidenkymmenen parhaan joukossa. Pian huollon jälkeen lähdettiin nousemaan lähes 800 m korkeammalla sijaitsevaa Bertonen majaa kohden. Tässä vaiheessa siihen saakka hyvin sujunut reissu alkoi saada huolestuttavia piirteitä.

Nousu Bertonen majalle oli kaikkea muuta kuin helppo. Tuoreus oli jaloista kadonnut ja etenkin jyrkät kohdat tuntuivat todella vaikeilta. Pikkaisen meinasi jo hiipiä pelko puseroon, että mitenhän koko reissussa mahtaa käydä. Katselin vauhdissa reittikarttaa sen verran, että Arnouvaziin saakka oli suhteellisen helppoa pätkää ja sen jälkeen sitten nousu reitin korkeampaan kohtaan Grand Col Ferretille. Sen jälkeen odottelisi yli 20 kilometrin laskuosuus. Tämä mielessä jaksoin painaa synkät nousuosuudet ylös saakka, sillä alamäet olivat kulkeneet hyvin koko ajan ja olin niissä selkeästi kanssakilpailijoita nopeampi.

Pian Sveitsin puolen pitkä alamäki oli ohitse ja aloitin lähestymisen kohti Champex-Lacin vuoristokylää. Saavuin sinne vähän alle 20 tunnin ajassa ja haave 30 tunnin alituksesta alkoi realisoitua. Matkaa oli jäljellä noin maraton, mutta ylitettävänä vielä kolme vuorta. Sitkeästi lähdin nousemaan La Gieteä kohti. Tämä norsu olisi syötävä pala kerrallaan. Kun saavuin alas Trientin kylään minua odotti iso yllätys. Jukka ja Tiina olivat ajelleet seuraamaan kisaa paikan päälle ja kertoivat minun olevan sillä hetkellä jo sadan parhaan joukossa koko porukasta. En ollut sitä millään uskoa, mutta kannustus ja tuttujen näkeminen sai jalkoihini ihan uutta lentoa. Olin tehnyt pitkään matkaa yksin ja hiljaisuudessa.

Les Tseppesin haastava nousu menikin jo olosuhteisiin nähden varsin mainiosti ja nappasin siinä useamman kaverin kiinni. Valloricinen huoltopisteellä minua odotti vielä suurempi yllätys, kun suuri joukko suomalaisia oli tullut kannustamaan minua. Kylmät väreet kulkivat sisälläni, kun kuulin huudot ja annoin läpsyjä kavereille ohi juoksiessani. Tässä vaiheessa alkoi realisoitua myös se, että kaiken onnistuessa minulla olisi mahdollisuus kautta aikojen parhaaseen suomalaisaikaan. Päätin hylätä mukavuudenhalun ja kokeilla repiä viimeisen etapin sen mitä vain ikinä kykenen.

Viimeiset kukkulat menivät kuin huumassa. Ohitin tällä välillä ennen maalia kahdeksan kanssakilpailijaa. Polku oli välillä todella teknistä, mutten antanut sen hidastaa matkantekoa. Kaikki oli pelissä. Kun saavuin viimeiselle La Flegeren huoltopisteelle, minulla oli vajaa tunti aikaa ennätyksen tekoon. Matkaa maaliin 8 km ja reilut 800 m alamäkeä. Helpommin sanottu kuin tehty yli vuorokauden töitä tehneillä jaloilla. Latasin viimeiseen alamäkeen kaiken sen mitä vain miehestä sai irti ja saavuin Chamonixin kaupunkiin noin 40 min kuluttua. Siellä oli jo suomalaisia ohjaamassa menoa oikeaan suuntaan ja pian juoksin karsinaa kohti maalia. Sain Suomen lipun käteeni ja kannustus yltyi sanoinkuvaamattomaksi. Ylitin maaliviivan ajassa 27 h 47 min 49 sek. Haaveeni oli tullut todeksi. Maalissa olin kokonaiskisassa sijalla 69. ja omassa ikäsarjassa 21. Molemmat sellaisia sijoituksia, etten ollut nähnyt niistä edes unta. Top 3% joukkoon pääseminen eräässä maailman kovatasoisimmista vuorikilpailuista on jotain sellaista, mitä ei yksinkertaisesti voi todeksi uskoa.

Minulta on kisan jälkeen kysytty monesti, miten tämä suoritus oli mahdollista. En ole lahjoiltani kovin hyvä juoksija, enkä harjoittele mitenkään älyttömän paljon. Minulle on suotu syntymälahjana hyvä rasvanpolttokyky ja kaiken kelpuuttava ultravatsa, jotka auttavat jo melkoisesti näillä pitkillä matkoilla. Lisäksi osaan reagoida kisan aikaisiin tilanteenmuutoksiin vaistomaisesti oikein. Lisää nestettä, lisää energiaa, lisää jotakin. Toki taustalla on myös pitkäjänteistä työtä, joka huipentui tämän vuoden aikana. Suuri kiitos kuuluu siitä ystävälleni, valmentajalleni ja esimerkilleni Antille.

Lähes legendaarisesti haluan myös kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet matkaani tähän pisteeseen. Toivottavasti voin antaa inspiraatiota ja tsemppiä teille kohti omia unelmianne. Erityiskiitos myös Hoka One Onen Suomen porukalle harrastukseni tukemisesta.

Suurin ja tärkein kiitos menee kuitenkin omalle perheelle. Maarit, en voi sanoin kuvata miten hienoa sinun suhtautumesi harrastukseeni on. Ihanaa, että myös lapseni ovat tässä kaikessa mukana. Ja Kaisa, kiitos että jaksat poikasi toilailuja ympäri maailmaa. Taas kerran lähetin perinteisesti viimeisen mäen päältä terveiset isälleni, tällä kertaa lähempää taivasta kuin koskaan aiemmin.

On aika levähtää hetki.