Satun ja Inkan tunnelmia Vaarojen maratonilta 2015

Sisu-tytöt Satu, Inka ja Sointu ennen maratonin starttia.

Sisu-tytöt Satu, Inka ja Sointu ennen maratonin starttia.

Lähdetään pitämään hauskaa, kokeillaan omia rajoja ja juostaan reipasta vauhtia! Siinä etukäteissuunitelmia ennen tämän vuotista Vaarojen maratonia. Juoksurepussa riittävästi nestettä mukana ja aiemmin hyviksi havaitut geelit ja muut eväät matkassa starttasimme satojen muiden juoksijoiden letkassa kauniissa syyssäässä. Pieni alkujännityskin kaikkosi alkumatkaa taivaltaessa, varsinkin kun alkumatka oli melkoisen helppoa ja alamäkivoittoista juoksemista.

Olimme sopineet aiemmin, että jos vauhti on molemmille sopivaa, niin juostaan porukassa, mutta jos siltä tuntuu, niin ei kun vaan tossua toisen eteen ja menoksi. Vauhti oli mukavan reipasta, ja vielä reippaammaksi se muuttui, kun Satu bongasi polulta kepeästi taivaltavan tuttunsa. Joten ei kun perään, ja alle kuuden tunnin aikaa tavoittelemaan. Vaikka kestävyysharjoittelua on jo jokunen vuosi takana, mäkisillä poluilla juoksemisen rankkuus yllätti. Kiviniemeen tultaessa saimme ikioman lauttakyydin ja samalla sai vähän tankattua geeliäkin, kun geelin ja nesteen nauttiminen oli juoksuun keskittyessä oli vähän unohtunut. ISO virhe, voi todeta näin jälkiviisaana. Hoippuva askel sai kummasti voimaa, kun vastarannan kannustajat olivatkin tuttuja juoksuporukoista, ja juoksu rupesi tuntumaan taas mukavalta. Alkupätkä Ryläykselle mennessäkään ei tuntunut mitenkään pahalta, kun kävelimme suosiolla jyrkimmät mäet.

Jossain vaiheessa ne Ryläyksen mäet kuitenkin rupesivat tuntumaan, niin ylä- kuin alamäetkin olivat välillä aika hankalia. Satu jaksoi pitää hienosti vauhtia yllä vaikeimmillakin osuuksilla.  Olo kyllä vaihteli valtavasti, välillä jaksoi jopa ihailla maisemiakin ja vaihtaa muutaman sanasen muiden juoksijoiden kanssa, ja toisella hetkellä taas tuntui että ilman ärräpäiden latelemista ei lenkiltä pois selviä. Onneksi kesällä olimme porukalla käyneet pari kertaa käyty tutustumassa reitin keskiosiin, joten vähän tiesi, mitä tuleman pitää. Näin jälkikäteen ajateltuna emme olisi selvinneet matkasta läheskään niin hyvin, jos näitä etukäteistreenejä ei olisi ollut. Kiitos kuuluu sisulaiselle kesätreenien puuhamiehelle Mikalle! Myös muut sisulaiset ovat auliisti jakaneet neuvoja ja tukeneet muutekin harjoittelussa.

No, onneksi ei kuitenkaan omakohtaisesti tiennyt reitin viimeisiä kilometrejä, niin pystyi vielä ennen lopun nousuja  nautiskelemaan tasaisemmasta menosta. Ensimmäinen koukkaus lasketteluhissien alta ylöspäin vievälle polulle yllätti, ja kipeät takareidet laittoivat melkein itkemään, onneksi satamaan sai vielä juosta alamäkeä.

Viimeiset pari kilometriä satamasta ylös hotellille olivat kyllä melkoiset. Satulla oli voimia jäljellä, joten hän kiipesi reippaasti ja hyvillä mielin viimeiset sadat metrit ylös. Inkan tunnelmat olivat vähän toiset, takareisien kipu esti kävelyn, ja juostakaan ei ylös jaksanut, tuntui, että mäen jyrkkyys vei viimeisetkin voimat. Mutta kyllä se maali loputtomalta tuntuvan kiipeämisen jälkeen tuli vastaan, ja viltti päällä suolaa kourassa olo koheni pikkuhiljaa.

LOPPUTULOKSENA:

Satu:
Negatiivinen: Vatsakrampit ja sen seurauksena ilta vessassa ja varattu kuohuviini jäi juomatta. Kolme rakkoa molempiin jalkoihin.
Positiviinen: Ensimmäinen maraton kunnialla läpi ja sen seurauksena itsetunnon kohotus, ainakin vähäksi aikaa. Halu juosta maraton uudelleen.

Inka:
Negatiivinen: Henkiset ja fyysiset voimat hävisi loppunousussa. Reppu hankasi epäilyttävän näköiset hiertymät kaulaan. Onneksi töissä oli huiviviikko.
Positiivista: Aikatavoite täyttyi, ja vanha tuttu ajatelma ”Ei koskaan enää” on jo pikku hiljaa vaihtumassa siihen vieläkin tutumpaan ”No josko sittenkin ensi kesänä uudestaan!”.

Vaarojen maraton 86 km – Kimmo Räsänen

vaarojen logoKännykän herätys alkoi rääkymään puoli viideltä lauantai aamuna. Reippaasti ylös, aamupalalle, juoksuvermeet päälle, tavarat autoon ja nokka kohti Kolin maisemia paremman puoliskon kanssa. Edellisen yön myrskyn jäänteet tuntuivat auton ohjauksessa ja kesken jäänyt levoton uni painoi vielä pääkopassa, kun ajelimme tunnin ajomatkaa kohti kisapaikkaa. Pari edellistä päivää oli tullut pyöriteltyä mielessä erilaisia mahdollisuuksia, miten miehen käy edessä olevassa kisassa. Missään visioissa toisen kierroksen loppuosa ei ollut helppo. Kävin läpi mahdollisuuksia energian loppumisesta loukkautumiseen sekä viimeisillä voimilla maaliin raahustamiseen. Tiesin kyllä kuntoni hyväksi kisaa ajatellen ja olin varustautunut viimeisen päälle kaikkiin itsestäni riippuviin uhkiin, mutta… Se sisällä kalvava piru, joka jatkuvasti räksyttää liian vähästä valmistautumisesta ja heikoista perillepääsyn mahdollisuuksista, oli jälleen päässyt liian hyviin taisteluasemiin mieleni sopukoihin. Tila näkyi ulospäin valtavana keskittymisenä, vaikka tilanne ei ollutkaan pohjimmiltaan aivan niin ylevä.

Kolin rinne tuli vihdoin näkyviin viimeisen nyppylän takaa. Suuntasimme autolla kohti lähtöpaikkaa, missä ultrasarjalaisten parkkipaikat sijaitsivat. Autoon jäi varusteet maaliinpaluuta varten, jotka vaimoni lupasi toimittaa illalla ylös. Ei muuta kuin dropbagia viemään Ukon eteen ja viimeiset huollot luontokeskuksessa, missä törmäsin myös muihin juoksukavereihini. Muutkin laittoivat lievästi vinoillen merkille keskittymiseltä näyttävän tilani, joka ilmeni vähäsanaisuutena ja tuimana katseena. Kello lähestyi jo seitsemää. Alkulämmittelyksi portaat alas lähtöpaikalle. Siellä lähtökuvat ja pusu vaimolle, sekä tuttujen tavoittelemista katseella. Piru räksytti yhä enemmän ja uhkaavammin. Se alkoi käymään pahasti hermoille, joten sumutorven soidessa heitin sen mielestäni Kolin rinteen pusikoihin ja lähdin juoksemaan muun porukan mukana. Viimeiset epäilyksen äänet jäivät kaikumaan vaimeasti taakse, kun tossut saivat vihdoin maistaa rinnettä alas laskettelevaa polkua. Kaksi kierrosta Herajärven ympäri oli alkanut. Aikaa olisi seuraavat kuusitoista tuntia ja mieli helpottunut – Viimeinkin matkan päällä.

Tiesin sijoitukseni olevan yleensä siinä puolenvälin kieppeillä, joten nytkin yritin hakeutua lähdöstä alkaen juoksijaporukan keskivaiheille. Parhaimpana päivänä ajattelin taittavani matkan n.12 tuntiin, mutta pidin alle neljäätoista kaikkein todennäköisimpänä. Matkaan lähti samaan aikaan myös retkisarja joten vauhti ei ollut ainakaan liian lujaa. Juoksin alusta asti vanhan tuttavani kanssa, jonka olin tuntenut jo lapsuusajoista saakka ja johon törmäsin lähtöpaikalla. Juttu kulki ja tuli päivitettyä, mitä kummankin elämään kuului. Aiheet vaelsivat musiikista, perheestä ja urheilusta kaikkeen muuhun elämään kuuluvaan. Samalla matka sujui mukavasti niin alkumatkan tienpätkällä, kuin Herajärven itäpuolen vaarojen laella. Polku oli siellä mukavaa juostavaa ja ainoastaan jyrkimmissä ylämäissä tarvitsi kävellä. Juoksun lomassa tuli samalla ihailtua upeita maisemiakin. Sää oli juuri sopivaa juoksulle, vaikka ei vetänytkään vertoja edellisen vuoden ”Kolin satumetsä” Vaarojen maratonille. Kun alettiin laskeutumaan kohti Lakkalan tilaa, alkoi vauhti tuntua liian hitaalta alamäessä. Pyysin ystävällisesti tietä ja sanoin jatkavani vähän aikaa yksikseen. Sopiva vauhti löytyi ja alkumatkan juoksukaverit, jotka kaikki olivat retkisarjalaisia, jäivät vähitellen taakse. En kuitenkaan ryhtynyt revittelemään, sillä olihan matkaa vielä jäljellä yli 60 kilometriä.

Lakkalan tilan rakennusta koristi edellisyönä päälle kaatunut pihapuu. Taisi olla oikea päätös perua 130k sarja ja laittaa heidät juoksemaan meidän keskimatkalaisten kanssa. Tilan pihalla nuotiolla istuvilta tuli myös vauhdittavat kannustukset. Vihdoin vastaan tuli myös vesistön ylitys, jonka jälkeen olisi Kiviniemen vesipiste. Soutumatkan jälkeen vastaanottava mies kuittaili, että ”taitaa hymy hyytyä toiselle kierokselle”. Vastasin hymyillen, että ”lupaan hymyillä myös 6-7 tunnin päästä, kun palaan jälleen samalle paikalle”. Kiviniemen väliaikapisteelle saavuin vähän yli kahden tunnin taivalluksen jälkeen. Vettä pulloihin ja juoksujalkaa kohti Herajärven länsipuolta. Edessä oli Ryläys – se kaikkien pelkäämä ja ihmisiä piinaava helvetin esikartano. Confutatis maledictis, flammis acribus addictis …poenis inferni et de profundo lacu… Niin moni suu on vakuutellut, mutta en ole kyseisen pätkän pahaa mainetta vielä tähän päivään asti päässyt kaikessa kauhistuttavuudessaan kokemaan. Ei se tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani, vaikka tekninen polku vähän hidastaakin juoksua. Liukkaita kuusenjuuria, kiviä sekä napakoita nousuja ja laskuja kyllä riittää muuta reittiä enemmän. Mikään mahdotonhan tuo pätkä ei ole, kunhan vain on hieman tarkempi askelluksessaan. Eikös polkujuoksussa vähän haeta juuri tätä? Sama se on vaelluskengilläkin kumpaan suuntaan tahansa tarpoessa kuin juostessa – teknistä mutta juostavaa. Kun vielä matkaseuraksi sattui kaveri, joka on vilahdellut vähän väliä naamakirjan sivuillani kavereiden tykkäyksien myötä, oli Ryläys monin verroin mukavampi taivaltaa. Siinä käytiin läpi juoksukenkiä sekä pienimuotoinen Ultrajuoksuseura Sisuun värväyshetki ja tietysti kaikkea muuta jutustelua. Ainut harmi matkanteossa oli kenkääni tienpätkillä eksyneet kivet, mutta muuten matka eteni aivan loistavasti. Ryläyksen näköalatornilla oli sitten viimein pakko tyhjennellä tossuja ja mukava matkaseura meni harmikseni menojaan. Manailin hetken vaihtosäkkiin jättämiäni gaitereita, joille olisi ollut juuri sillä hetkellä käyttöä.

Ryläyksen jälkeen seireenit huutelivat ohikulkevia uroita mehumukien ääreen rupattelemaan kodalle, mutta pitkospuut tuntuivat houkuttelevimmilta. Ei ollut vielä vaikeaa vastustaa ”raskaan matkan varrella” kohtaamiani houkutuksia. Viimein tuli pieni tienpätkä ja viimeinen metsäretkiosuus ennen tieosuutta ja viimeisiä kahta nousua. Tielle ja juomapaikalle tullessa 43km voittaja, Henri Ansio, puski lennokkaasti ohitse. Tuli kannustettua koko keuhkojen kapasiteetilla tuota aivan käsittämätöntä juoksijaa. Iso hatunnosto ja kumarrus.

Tie oli… Tylsä! Taas kaipasin gaitereita, jotka odottivat laatikossa Kolin vaaran päällä noutajaansa. Viimein edessä oli valenousu ja loppunousu. Tuli ohiteltua viimeisiä viidentoista kilometrin juoksijoita. Tarjosin yhdelle suolaa, kun miehellä olivat jalat krampanneet. Puolenvälin krouviin saavuin ajassa 5.51 hyvävoimaisena. Aivan erinomaista lihakeittoa naamaan ja varusteita pakkailemaan. Tyhjentelin kengistä kivet ja roskat ja laittelin gaiterit paikalleen. Oli sen verran mukava huolto, että aikaakin tuhraantui 20 minuuttia. PJ:mmekin kävi potkimassa, että olin jo viettänyt liikaa aikaa huollossa. Totta, mutta mitäs tarjoavat niin hyviä eväitä. Kiitos vaimolleni myös hyvästä huollosta. Oli kevyt jatkaa matkaa uusin voimin tuttujen kannustusten saattelemana.

Matka eteni yksikseen parin kilometrin tieosuudelle saakka. Siellä sain viimeisen kerran tuntumaa ryhmässä juoksemisesta, kun maratoonarit riensivät samaa matkaa kohti maalia. Reittien erkaantuessa yksi heistä huusi perääni, että ”väärä suunta”. Kerroin olevani toisella kiekalla ja toivotin lennokasta loppumatkaa. Alkoi mielestäni matkani paras osuus eli 50-60 km. Polulle tullessa ja vaaroille noustessa kaksi selkää keikkui edessäpäin. Toisella oli jalkaongelmia ja toisella kramppeja. Jaoin jälkimmäisen kanssa merisuolavarastoni ja toivotin kramppien helpottavan. Jatkoin omaa tahtiani mukavan rauhallista vauhtia. Sain taivaltaa yksin Jauholanvaaralta vesistönylitykseen saakka, jonne saavuin ihan oikeasti aito hymy huulillani. Ei edes tarvinnut esittää lunastaakseni edellisen kierroksen lupaustani. Matkanteko oli todella miellyttävää ja nautin jokaisesta askeleesta. Tuolle taipaleelle sattui myös pari isompaa sadekuuroa, jotka eivät matkaa haitanneet. Lauttapaikalla toiseen soutuveneeseen nousi kaveri, joka ohitti minut Kiviniemen tilalla. Sain hänet hetkistä myöhemmin kiinni ja vaihdoimme muutaman sanasen. Matka alkoi ensimmäistä kertaa tuntua jaloissani, ja huomasin etenkin alamäkien muuttuvan hankalaksi. Kaveri sai alamäissä etumatkaa ja katosi lopulta näkyvistä.

Juoksin Ryläyksen taipaleen yksin. Matkanteko alkoi hidastumaan entisestään ja jouduin kävelemään pahimmat tekniset kohdat. Alamäet olivat varovaista ”töpöttelyä”, kun reiden lihaksista tuki ja voima alkoivat vähenemään. Tasaisemmalla alustalla pystyin ajoittain pitämään hyvääkin vauhtia. Ymmärsin, että Ryläyksellä vietettäisiin tällä kertaa hieman pidempi aika. En kuitenkaan ollut huolissani. Maaliin oli alle puolimaratonin verran ja sehän menisi vaikka takaperin. Aikaakin oli ruhtinaallisesti jäljellä ennen maalin sulkeutumista. Voimien väheneminen oli pikemminkin hidasta hiipumista kuin pysäyttävä muuri. Tuossa vaiheessa mielessäni pyöri kaunis ajatus, jonka olen plagioinut muista yhteyksistä – Flat is NOT boring. Maratonennätysmies Kalevikin, jonka meno näytti aivan kauhealta, jäi juuri ennen Ryläyksen tornia taakseni. Ennen lyhyttä tienpätkää kolme kaverusta ohittivat minut. Yksi heistä oli kaveri, jolle olin tarjonnut suolaa kramppeihin. Hän kiitti ystävällisesti avusta. Yritin rimpuilla hetken heidän mukanaan, mutta jalan lihasten tuen puutteen vuoksi tein liikaa virheitä juurakoissa juostessa. Huikkasin vain ”hyvää matkaa” ja jatkoin omaa taivaltamistani. Halusin päästä ehjänä maaliin saakka. Pieni tienpätkä ennen viimeistä metsäosuutta antoi viitteitä, että pystyn hyvään vauhtiin, kunhan alusta on tasainen.

Juuri ennen viimeistä juomapaikkaa eräs naisjuoksija ohitti minut. Tiellä taas etenimme vuoronperään. Hän juoksi nopeammin alamäet ja saavutin häntä ylämäissä. Tasaisella matka eteni suunnilleen samaa tahtia. Mäkrävaaran kohdalla sytytimme molemmat otsalamput, kun pimeä alkoi laskeutumaan. Viisi kilometriä ennen maalia etenimme yhtämatkaa. Oli mukava jutella pitkästä aikaa, vaikka väsymys painoi jo mieltäkin. Olihan takana puoli vuorokautta taivaltamista pitkin maantiedettä. Valenousussa kaveri jäi jälkeen, mutta alamäessä paineli reilusti ohi. Viimeisen nousun alkaessa Kolin sataman luolta näin takanani lampunvalon, joka oli uhkaavan lähellä. Otin matkaseurani ylämäessä kiinni ja vaihdoimme vielä muutaman sanasen, ja pohdimme kukahan takanamme piti hyvää vauhtia. Kilpailuvietti nosti päätään, kun huomasin pystyväni juoksemaan jotenkin ylämäkeen. Toivotin hyvää loppumatkaa ja tsempit. Kohta maali häämöttäisi. Jyrkimmät pätkät kävelin ja loivemmat hölkkäsin kevyesti. Molemmat valot jäivät jälkeeni ja Ipatinvaaran takana ne eivät tulleet näkyviin edes pitkän suoran toisessa päässä. Päätin kuitenkin painaa loppuun saakka, kun näköjään lihaksista löytyi ylämäkeen käyttämätöntä voimareserviä. Viimein näkyviin tuli mäen päällä olevia lampunvaloja ja kannustusta. Painoin eteenpäin ja kuulin nimeäni huudettavan. Vastassa oli vaimoni ja Sisulaisia, jotka kannustivat juoksemaan viimeiset rinteet maaliin saakka. Nousu sujui kahdessakymmenessä minuutissa ja koko 86km matka taittui lopulta aikaan 13.01 plus sekunnit päälle. Täytyy myöntää, että olin onnellinen maaliin päästyäni, ja tällä kertaa matkaa oli juuri sopivasti. Ei siis loppunut kesken, kuten viime vuonna puolikkaalla matkalla.

Kiitos Karsulle, joka järjesti jälleen kerran mieleenpainuvan ulkoilutapahtuman. Hyvähenkistä porukkaa. Iso kiitos myös vaimolleni erinomaisesta huollosta, vaikka oli itsekkin juossut päivän aikana 15 kilsaa ja piti kisastudiota miehensä juostessa pitkin maita ja mantuja. Tärkeitä olivat myös Ultrajuoksuseura Sisun porukka, jotka kannustivat ja tukivat kaikissa vaiheissa. Varusteista mainittakoon, että samoilla mentiin kuin Pallas-Hetta matkalla. Inov8 race ultra 270 toimi Ryläystä lukuunottamatta hyvin kaikkialla. Etenkin tieosuuksilla onnittelin itseäni kenkävalinnasta. Juoksusta jäi todella hyvä mieli ja tästä onkin hyvä jatkaa tuleviin sisäratojen koitoksiin.

Vaarojen Maraton 2015 tulokset >