Lähdetään pitämään hauskaa, kokeillaan omia rajoja ja juostaan reipasta vauhtia! Siinä etukäteissuunitelmia ennen tämän vuotista Vaarojen maratonia. Juoksurepussa riittävästi nestettä mukana ja aiemmin hyviksi havaitut geelit ja muut eväät matkassa starttasimme satojen muiden juoksijoiden letkassa kauniissa syyssäässä. Pieni alkujännityskin kaikkosi alkumatkaa taivaltaessa, varsinkin kun alkumatka oli melkoisen helppoa ja alamäkivoittoista juoksemista.

Olimme sopineet aiemmin, että jos vauhti on molemmille sopivaa, niin juostaan porukassa, mutta jos siltä tuntuu, niin ei kun vaan tossua toisen eteen ja menoksi. Vauhti oli mukavan reipasta, ja vielä reippaammaksi se muuttui, kun Satu bongasi polulta kepeästi taivaltavan tuttunsa. Joten ei kun perään, ja alle kuuden tunnin aikaa tavoittelemaan. Vaikka kestävyysharjoittelua on jo jokunen vuosi takana, mäkisillä poluilla juoksemisen rankkuus yllätti. Kiviniemeen tultaessa saimme ikioman lauttakyydin ja samalla sai vähän tankattua geeliäkin, kun geelin ja nesteen nauttiminen oli juoksuun keskittyessä oli vähän unohtunut. ISO virhe, voi todeta näin jälkiviisaana. Hoippuva askel sai kummasti voimaa, kun vastarannan kannustajat olivatkin tuttuja juoksuporukoista, ja juoksu rupesi tuntumaan taas mukavalta. Alkupätkä Ryläykselle mennessäkään ei tuntunut mitenkään pahalta, kun kävelimme suosiolla jyrkimmät mäet.

Jossain vaiheessa ne Ryläyksen mäet kuitenkin rupesivat tuntumaan, niin ylä- kuin alamäetkin olivat välillä aika hankalia. Satu jaksoi pitää hienosti vauhtia yllä vaikeimmillakin osuuksilla.  Olo kyllä vaihteli valtavasti, välillä jaksoi jopa ihailla maisemiakin ja vaihtaa muutaman sanasen muiden juoksijoiden kanssa, ja toisella hetkellä taas tuntui että ilman ärräpäiden latelemista ei lenkiltä pois selviä. Onneksi kesällä olimme porukalla käyneet pari kertaa käyty tutustumassa reitin keskiosiin, joten vähän tiesi, mitä tuleman pitää. Näin jälkikäteen ajateltuna emme olisi selvinneet matkasta läheskään niin hyvin, jos näitä etukäteistreenejä ei olisi ollut. Kiitos kuuluu sisulaiselle kesätreenien puuhamiehelle Mikalle! Myös muut sisulaiset ovat auliisti jakaneet neuvoja ja tukeneet muutekin harjoittelussa.

No, onneksi ei kuitenkaan omakohtaisesti tiennyt reitin viimeisiä kilometrejä, niin pystyi vielä ennen lopun nousuja  nautiskelemaan tasaisemmasta menosta. Ensimmäinen koukkaus lasketteluhissien alta ylöspäin vievälle polulle yllätti, ja kipeät takareidet laittoivat melkein itkemään, onneksi satamaan sai vielä juosta alamäkeä.

Viimeiset pari kilometriä satamasta ylös hotellille olivat kyllä melkoiset. Satulla oli voimia jäljellä, joten hän kiipesi reippaasti ja hyvillä mielin viimeiset sadat metrit ylös. Inkan tunnelmat olivat vähän toiset, takareisien kipu esti kävelyn, ja juostakaan ei ylös jaksanut, tuntui, että mäen jyrkkyys vei viimeisetkin voimat. Mutta kyllä se maali loputtomalta tuntuvan kiipeämisen jälkeen tuli vastaan, ja viltti päällä suolaa kourassa olo koheni pikkuhiljaa.

LOPPUTULOKSENA:

Satu:
Negatiivinen: Vatsakrampit ja sen seurauksena ilta vessassa ja varattu kuohuviini jäi juomatta. Kolme rakkoa molempiin jalkoihin.
Positiviinen: Ensimmäinen maraton kunnialla läpi ja sen seurauksena itsetunnon kohotus, ainakin vähäksi aikaa. Halu juosta maraton uudelleen.

Inka:
Negatiivinen: Henkiset ja fyysiset voimat hävisi loppunousussa. Reppu hankasi epäilyttävän näköiset hiertymät kaulaan. Onneksi töissä oli huiviviikko.
Positiivista: Aikatavoite täyttyi, ja vanha tuttu ajatelma ”Ei koskaan enää” on jo pikku hiljaa vaihtumassa siihen vieläkin tutumpaan ”No josko sittenkin ensi kesänä uudestaan!”.