Maarit Laihonen

Marraskuussa 2021 lähdin Joensuu Night Runiin juoksemaan kuuden tunnin sarjaa seuraksi toiselle, joka osallistui 12 tunnin sarjaan. Tuolloin kuuden tunnin kisa oli osa Night Runia, nyt se järjestetään tammikuussa erillisenä Sisu6h:na. Pidin ajatusta rataa ympäri juoksemisesta täysin älyttömänä ajantuhlauksena ja olin jo suunnitellut valmiiksi, millä kaikilla tekosyillä pääsisin hotelliin nukkumaan kesken kaiken. Tuolloin olin juossut avojaloin kaikki kisat paria lukuun ottamatta jo ehkä kymmenen vuoden ajan ja ylipäätään ilman tossuja vuodesta 2007. En muista aikamääreitä tarkkaan, koska en pidä lukua tuloksista ja kaikkien maiden kisoista niitä ei helposti internetistä edes löydä. Joensuu Areenan rata yllätti heti: Juuri tämän mondoradan juokseminen ilman kenkiä onkin osoittautunut kerta toisensa jälkeen helpoimmaksi alustaksi, mitä olen kokeillut ja luulen olevani yksi parhaista arvioimaan asiaa tässä maassa: Pääasiassa juoksen kesien kyläkisoja sekä maratoneja ja puolikkaita ja hölmösti valitsen matkani maisemien, enkä juoksualustojen mukaan, joten kaikenlaista kivikkoa ja upottavaa mutaa ja purua on tullut vastaan. Mutta tunnen tietenkin myös armolliset lämpimät vanhojen maanteiden asfaltit, jotka ovat paljasjalkaajan taivas.

Tammikuun 2025 Sisu6h:n tulin hakemaan itselleni henkistä korvausta marraskuun 2024 Joensuu Night Runin 12 h:n epäonnistumiseen eli oman tavoitteen jäämiseen itseaiheutetun nestehukan jalkoihin (tavoitellusta 100 km:stä jäi vähän yli 3 km). Nappasin vaivalla 6h:n lipun joulun aatonaattona, joten valmistautumiseksi jäi leppoisa hiihtely, villasukkahölkkä tuoreessa lumessa sekä tietenkin joulusyöminen. Asetin tavoitteeksi 60 kilometriä, joka olisi nelisen kilometriä vuosien takaisesta enemmän ja arvioin pääseväni tällä kymmenen parhaan joukkoon naisista. Aina pitää olla jokin tavoite, joskin sillä ei oikeastaan ole väliä, mikä se on, kunhan on. Itse ajattelen juoksusta yleisesti, että jokainen otettu askel on onnistuminen, enkä lannistu vaikka kuukausiin juoksu ei maittaisi muutamaa minuuttia enempää. Joskus kilsa, sitten 60, minulle nämä ovat saman arvoisia.

Tavallisen hölkkääjän kisakokemus on parhaimmillaan kokoelma asioita: Sujuva juoksu ja se muu, mitä kisoista hakee. Monet tulevat tapaamaan vanhoja tuttuja tai uusia ihmisiä, kokeneet huoltotiimiläiset vetävät isoimmat pisteet kotiin, kuten Joensuussa sisulaisilla on tapana. Oma sivuharrastukseni, jolle on paljon aikaa, kun ei kärkiryhmässä juokse, on havainnoida eri tapahtumien sosiaalista dynamiikkaa: Työssäni olen tehnyt jonkin verran tutkimuksellista havainnointia ja siitä on tullut paha tapa muuallakin. Seurailen eri hahmojen toimintaa ja fiiliksiä radalla ja radan reunalla huolloissa. Joensuun kisojen huoltoporukan meiningille vertoja vetää oikeastaan vain Paavo Nurmi-maratonin järjestelyporukan hyvä tunnelma.

Maailmalla ja Suomessa kaikenlaisia kisoja nähneenä kehtaan sanoa, että järjestelyn onnistuminen on juoksijalle kultaakin kalliimpaa sillä hetkellä kun vääjäämätön epätoivo koittaa – 30 kilometrin, neljän tunnin, kuuden tunnin tai vaikka kymmenen tunnin, ehkäpä sadan kilometrin, kohdalla. Radalla taas seikkailevat hahmot ohikiitävistä tosijuoksijoista uusiin yrittäjiin ja niihin, jotka juoksevat elämäntapana kaikki mahdolliset kisat. On niitä, jotka jaksavat naurattaa ja tsempata muita ja niitä, joiden kanssa vakavasti mietitään, onko kipu tai väsymys liian kova vai jaksaako vielä. Ja sitten on me, jotka menemme hitaallakin vauhdilla transsiin ja laskemme loputtomasti päässä kierroksia, kilometrejä, tunteja ja minuutteja suihkuun ja ruokaan, emmekä juurikaan juttele kenellekään, ellei sitten ehkä kisan jälkeen hiukan. On niitä, jotka noudattavat ohjeita ja niitä, jotka unohtavat ne väsymyksissään. Monet meistä ehkä kuuluvat molempiin ryhmiin ultran hetkestä riippuen (muistakaa se vessan ovi, jooko, minäkin yritän).

Kohtaamiset syntyvät yhteisellä huoltopisteellä ja kävelyhetkissä. Kisan jälkeen onnelliset, väsyneet, hikiset ihmiset kohtaavat eri tavalla kuin missään muualla maailmassa: ”me tehtiin tää” ja kaikki toivottavasti kohtaavat oman tavoitteensa. Itselleni kriittisin hetki on ennen kisaa kun sydän hakkaa pitkälle toistasataa ja hermot ovat kireällä kuin viulun kieli. Voin melkein aina todella huonosti juuri ennen alkua ja se helpottaa vasta kun ensimmäiset askeleet on otettu, jolloin rata alkaa antaa enemmän kuin se henkisesti ottaa. Yksin ollessa asialla ei ole juuri väliä ja siksi en mielelläni käy kavereiden kanssa kisoissa, koska kiukkuan, huudan ja räyhään kunnes ensiaskeleet tuovat seesteisyyden. Olen myös huomannut tämän saman muissa, joskin kaikki eivät ole yhtä kokeneita havainnoimaan itseään vaan rähjäävät sortsien huonoista nauhoista, ikävistä kengistä (tämä vitsi tähän sallittakoon) ja vessahädästä surutta muille tunnustamatta sitä edes jälkikäteen.

Maraton ja sitä pidemmät matkat ovat pikaisia läpileikkauksia elämästä. Usein simuloin tulevan kisan mielessäni, lenkillä tai vaikka juoksumatolla ja yritän tavoittaa tulevat mielentilat. Ensiaskeleiden ja minuuttien tai tuntien huuma, kun syke hakkaa maksimeita, tavallinen tylsä tamppaus, joka tunnelmasta riippuen on onnistumista tai epäonnistumista ja lopulta vaikeat hetket, kun kaikki on raskasta kivireen vetämistä. Erityisen huomion saa ne hetket, kun haluaisi lopettaa: Mitä silloin pitää ajatella? Oletan, ettei tähän ole yleispätevää ohjetta, mutta kun kaikki tankatut energiat on käytetty ja matkan varren juoksijoiden kasvot ovat kalvenneet, on hyvä keskittyä itseensä ja miettiä, että minä olen parempi kuin tämän hetkinen oma ajatukseni.

Missään todellisuudessa sijoituksilla tai muilla ei ole väliä, kunhan ylittää sen oman seinänsä, missä muodossa ja vaiheessa se tuleekaan. On aitoja syitä, joiden takia pitääkin keskeyttää, kuten radikaali mahdollisuus aiheuttaa vahinkoa polvelleen, nilkalleen, mille tahansa ja varsinkin terveydelleen ja silloin pitää oikeasti lopettaa. Mutta suurin osa seinistä on henkisiä. Tirauta itkut, kömmi lattialla, oksenna vessaan, juo mukikaupalla vettä, seinät useimmiten menevät ohi. Kaikista tärkeintä on ajatella mikä menee hyvin ja paljain jaloin se on vähän liiankin helppoa radalla: Jalkoihin ei koskaan satu (ellei ole juossut ihan mönkään ja paukutellut kantapäitään maahan, mutta siihenkin on pitkällä aikavälillä jostain varmaan saatavissa valmennusapua tai vastaavaa, joskin älä osta sikaa säkissä tässäkään asiassa!). Itse ajattelen jalkojani, koska ne kantavat aina, vaikka mikä tulisi.

Areenan radan kiertäminen tänä talvena on ollut erityisen palkitsevaa, koska molemmilla kerroilla mukana juoksi myös muita paljasjalkailijoita, eivätkä he kertomansa mukaan kärsineet kengättömyydestä. Oman paljasjalkailuni aloitin aikanaan lukuisien rasitusmurtumien myötä, kun kysyin varpailusta lääkäriltä: Voisivatko ongelmani johtua paljasjalkakokeilusta? Sain vastaukseksi leppoisan ”ei”:n ja kehotuksen jatkaa – ”mitä vähemmän jalkinetta, sen parempi alustavien tulosten mukaan”. Tämä ei taatusti ole yleispätevä ohje eikä missään tapauksessa lääketieteellinen totuus (eli tätä ei missään tapauksessa saa lukea ohjeena kellekään muulle!), mutta omat sääret ja jalkapöydät on säästyneet jo lähes 18 vuoden ajan. Minulle tämä sopii ja ehkä muillekin, ei välttämättä kaikille. Ultrakisassa saattaa myös houkuttaa pidempienkin matkojen käveleminen välillä, mikä ei kokemukseni mukaan ole ollenkaan hyvä idea kengittä, koska kantapäitä tulee hakattua maahan ikävästi, toisin kuin juostessa.

Jos jossain kisahenkistä paljasjalkajuoksua haluaa kokeilla, on Joensuu Areenan mondopohja sekä Ultra Sisun asiallinen ja toimiva kisaorganisointi erinomainen paikka kokeilla, jos harjoituskilometrit, oma kantti ja hiukan hörhön maine antavat myöden. Itselleni toki sopisi myös huomattavasti lyhyemmät kisat sisäradalla, kuten maratonit tai puolikkaat tai jopa vielä lyhyemmät 5-10 km kisat, mutta niitä järkkäilevät sitten muut kuin ultraajat. Lisäksi kovaa juokseminen avojaloin on jo ihan toinen, paljon haastavampi laji, mutta se ei kuulu tähän – ennen kuin joku juoksee vaikka Joensuun kisoissa kolmen kärkeen kengittä.

Maaritin ultratilastot (statistik.d-u-v.org) >>

Lue myös: ”Ensimmäinen ultrajuoksuni: Sisu6h paljain jaloin – Outa Mehtäläinen” >>