UTMB 2018 – Unelmat on tehty toteutettavaksi

villemaalissa

Kun syksyllä 2013 juoksin ensimmäisen polkumaratonini Vaaroilla, olin hädin tuskin kuullut kisasta nimeltä UTMB. Melko pian ajatus sinne joskus tulevaisuudessa osallistumisesta kuitenkin kirkastui mieleeni ja aloin tehdä määrätietoista työtä haaveeni eteen viimeistään syksyllä 2014. Pitkäjänteistä harjoittelua, karsintakisoja, kaikkea mitä tähän tapahtumaan pääsimiseen ja siitä kunnialla selviämiseen vaaditaan. Tämän vuoden tammikuussa arpaonni oli suosiollinen jo toisessa arvonnassa ja sain kunnian osallistua tähän legendaariseen kilpailuun. Kierros jalkaisin Mont Blancin ympäri vastapäivään. 170 km ja noin 10000 nousumetriä.

Erinäiset sairastelut häiritsivät talveani ja pääsin kunnon harjoittelun makuun vasta maaliskuussa. Onneksi sen jälkeen sain olla terveenä ja pystyin tekemään progressiiviset harjoitusjaksot suunnitelman mukaisesti. Viimeinen kuusi viikkoa oli jo omalla mittapuulla melkoisen totista tekemistä. Tunteja kertyi keskimäärin noin 16 h/vko ja verttiä yhteensä yli 35 kilometriä. Hyvin sujuneen viimeistelyjakson jälkeen matkustin kisapaikalle Chamonixiin kisaviikon maanantaina levollisin mielin. Olisi hyvää aikaa totuttautua korkeampaan ilmanalaan ja kisamaisemiin.

Pikkuhiljaa perjantai lähestyi maisemia ihastellessa ja tunnelma alkoi kohota. Pian oli edessä se hetki, jota olin lähes viisi vuotta odottanut. Koko tämän vuoden harjoittelu oli tähdännyt vain tähän yhteen tapahtumaan, joten pelissä oli aika paljon. Ulkopuoliset odotukset tuntuivat myös kasvavan kisan lähetessä ja vaikka en sitä tunnustanutkaan, niin väistämättä osan niistä paineista kannoin harteillani. Oma tavoitteeni ennen kilpailua oli ehjä suoritus ja 30 tunnin haamurajan rikkominen. En ollut tehnyt mitään tarkkaa etukäteisaikataulua, vaan olin päättänyt edetä tuntuman mukaan.

Vihdoin perjantaina noin klo 18 aikaan tapahtui tämän vuoden UTMB:n lähtö Vangeliksen soidessa ja 2561 juoksijaa lähti tavoittelemaan unelmaansa. Koetin löytää alussa mahdollisimman rennon matkavauhdin, mutta sykkeet olivat silti vähän normaalia ylempänä. Ennen Les Houchesin huoltoa juoksimme porukassa Antin ja Johanneksen kanssa, mutta viimeistään pian Saint-Gervaisin huollon jälkeen tiemme erkanivat lopullisesti. Yö oli laskeutunut ja juoksimme eteenpäin otsalamppujen valossa. Les Contaminesin huollon jälkeen kiristin ehkä vähän matkavauhtia ja napsin selkiä kun lähdettiin ensimmäiseen pitkään nousujaksoon kohti Bonhommea.

Yö oli kirkas ja varsin kylmä. Kun nousimme korkeaan Col de la Seignen solaan pakkasta oli useampi aste. Tästä matka jatkui Lac Combalin kautta Mont-Favrelle, josta avautui upea näkymä kuunvalossa kohti Italian puolista Mont Blancin massiivia. Pian pudottelimme jo alaspäin pitkää ja loppua kohti haasteellisempaa mäkeä kohti Courmayeuria, johon saavuin hieman ennen 12 tunnin täyttymistä. Matkaa oli takana noin 80 km. Tässä huollossa oli myös reissun ainoa dropbag, josta täydensin oikeastaan vain geelit loppumatkaa varten.

Alkumatka oli mennyt hieman oletettua nopeammin, mutten antanut sen haitata menoa. Tein nopean huollon myös täällä ja ohitin sen aikana noin 30 kilpailijaa. Sijoitukseni Courmayeurissa oli 131. kaikista osallistujista ja omassa ikäsarjassani olin jo viidenkymmenen parhaan joukossa. Pian huollon jälkeen lähdettiin nousemaan lähes 800 m korkeammalla sijaitsevaa Bertonen majaa kohden. Tässä vaiheessa siihen saakka hyvin sujunut reissu alkoi saada huolestuttavia piirteitä.

Nousu Bertonen majalle oli kaikkea muuta kuin helppo. Tuoreus oli jaloista kadonnut ja etenkin jyrkät kohdat tuntuivat todella vaikeilta. Pikkaisen meinasi jo hiipiä pelko puseroon, että mitenhän koko reissussa mahtaa käydä. Katselin vauhdissa reittikarttaa sen verran, että Arnouvaziin saakka oli suhteellisen helppoa pätkää ja sen jälkeen sitten nousu reitin korkeampaan kohtaan Grand Col Ferretille. Sen jälkeen odottelisi yli 20 kilometrin laskuosuus. Tämä mielessä jaksoin painaa synkät nousuosuudet ylös saakka, sillä alamäet olivat kulkeneet hyvin koko ajan ja olin niissä selkeästi kanssakilpailijoita nopeampi.

Pian Sveitsin puolen pitkä alamäki oli ohitse ja aloitin lähestymisen kohti Champex-Lacin vuoristokylää. Saavuin sinne vähän alle 20 tunnin ajassa ja haave 30 tunnin alituksesta alkoi realisoitua. Matkaa oli jäljellä noin maraton, mutta ylitettävänä vielä kolme vuorta. Sitkeästi lähdin nousemaan La Gieteä kohti. Tämä norsu olisi syötävä pala kerrallaan. Kun saavuin alas Trientin kylään minua odotti iso yllätys. Jukka ja Tiina olivat ajelleet seuraamaan kisaa paikan päälle ja kertoivat minun olevan sillä hetkellä jo sadan parhaan joukossa koko porukasta. En ollut sitä millään uskoa, mutta kannustus ja tuttujen näkeminen sai jalkoihini ihan uutta lentoa. Olin tehnyt pitkään matkaa yksin ja hiljaisuudessa.

Les Tseppesin haastava nousu menikin jo olosuhteisiin nähden varsin mainiosti ja nappasin siinä useamman kaverin kiinni. Valloricinen huoltopisteellä minua odotti vielä suurempi yllätys, kun suuri joukko suomalaisia oli tullut kannustamaan minua. Kylmät väreet kulkivat sisälläni, kun kuulin huudot ja annoin läpsyjä kavereille ohi juoksiessani. Tässä vaiheessa alkoi realisoitua myös se, että kaiken onnistuessa minulla olisi mahdollisuus kautta aikojen parhaaseen suomalaisaikaan. Päätin hylätä mukavuudenhalun ja kokeilla repiä viimeisen etapin sen mitä vain ikinä kykenen.

Viimeiset kukkulat menivät kuin huumassa. Ohitin tällä välillä ennen maalia kahdeksan kanssakilpailijaa. Polku oli välillä todella teknistä, mutten antanut sen hidastaa matkantekoa. Kaikki oli pelissä. Kun saavuin viimeiselle La Flegeren huoltopisteelle, minulla oli vajaa tunti aikaa ennätyksen tekoon. Matkaa maaliin 8 km ja reilut 800 m alamäkeä. Helpommin sanottu kuin tehty yli vuorokauden töitä tehneillä jaloilla. Latasin viimeiseen alamäkeen kaiken sen mitä vain miehestä sai irti ja saavuin Chamonixin kaupunkiin noin 40 min kuluttua. Siellä oli jo suomalaisia ohjaamassa menoa oikeaan suuntaan ja pian juoksin karsinaa kohti maalia. Sain Suomen lipun käteeni ja kannustus yltyi sanoinkuvaamattomaksi. Ylitin maaliviivan ajassa 27 h 47 min 49 sek. Haaveeni oli tullut todeksi. Maalissa olin kokonaiskisassa sijalla 69. ja omassa ikäsarjassa 21. Molemmat sellaisia sijoituksia, etten ollut nähnyt niistä edes unta. Top 3% joukkoon pääseminen eräässä maailman kovatasoisimmista vuorikilpailuista on jotain sellaista, mitä ei yksinkertaisesti voi todeksi uskoa.

Minulta on kisan jälkeen kysytty monesti, miten tämä suoritus oli mahdollista. En ole lahjoiltani kovin hyvä juoksija, enkä harjoittele mitenkään älyttömän paljon. Minulle on suotu syntymälahjana hyvä rasvanpolttokyky ja kaiken kelpuuttava ultravatsa, jotka auttavat jo melkoisesti näillä pitkillä matkoilla. Lisäksi osaan reagoida kisan aikaisiin tilanteenmuutoksiin vaistomaisesti oikein. Lisää nestettä, lisää energiaa, lisää jotakin. Toki taustalla on myös pitkäjänteistä työtä, joka huipentui tämän vuoden aikana. Suuri kiitos kuuluu siitä ystävälleni, valmentajalleni ja esimerkilleni Antille.

Lähes legendaarisesti haluan myös kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet matkaani tähän pisteeseen. Toivottavasti voin antaa inspiraatiota ja tsemppiä teille kohti omia unelmianne. Erityiskiitos myös Hoka One Onen Suomen porukalle harrastukseni tukemisesta.

Suurin ja tärkein kiitos menee kuitenkin omalle perheelle. Maarit, en voi sanoin kuvata miten hienoa sinun suhtautumesi harrastukseeni on. Ihanaa, että myös lapseni ovat tässä kaikessa mukana. Ja Kaisa, kiitos että jaksat poikasi toilailuja ympäri maailmaa. Taas kerran lähetin perinteisesti viimeisen mäen päältä terveiset isälleni, tällä kertaa lähempää taivasta kuin koskaan aiemmin.

On aika levähtää hetki.

Mainokset

82 km omin jaloin

Jarkko Saksa

Jarkko Saksa maalissa 83 km taipaleen jälkeen.

Kauan kauan sitten, lokakuussa ennen pitkääkin pidempää talvea, ilmoittauduin KK:n 80km matkalle. Viime vuonnahan se oli jo tarkoitus juosta, mutta syystä ja toisesta treenit jäivät vähille ja myin paikan pois. Tällä kertaa Espoon 24h juoksu toimisi hyvänä välietappina ja lisämotivaationa harjoittelussa. Näin siis etukäteen ajattelin. Marras-, joulu- ja tammikuu menivätkin hyvin – treeniä tuli enemmän kuin koskaan ja jopa monipuolisesti. Espoon kisan jälkeen iskenyt ”ultrajuoksijan blues” ei vain ottanut hellittääkseen, vaikka maaliskuu vaihtui huhtikuuksi ja toukokuukin saapui ajallaan. Muutakin tekemistä tuntui aina olevan ja lyhyesti sanottuna monen monta viikkoa meni vain muutamalla lenkkikerralla. ”Kunnon ylläpitoa”, selittelin itselleni, vaikka tiesi ettei se siihenkään riittänyt. Pitkäksi lenkiksi laskettavia lenkkejä ei juuri tullut tehtyä kuin ihan muutama huhti-toukokuun vaihteessa.

Toukokuun loppu tuli yllättäen kevään vihreyttä ihmetellessä. Puiden ja kukkien ilmoile työntämä siitepölykin saattoi tehdä lenkillä velton olon – tai sitten se oli vain huono kunto. Enpä juuri jaksanut välittää. Opinnot pitivät kiireisinä viimeiset pari päivää ennen Kuusamon reissua, joten viime vuosien juoksuista tuttua täpinää ja jännitystä ei etukäteen ilmaantunut.

Torstaina ennen yhdeksää suuntasimme Siivarin Heikin kanssa kohti Kuusamoa. Kisafiilis alkoi väkisinkin nousta, kun juttelimme kaiken muun ohella ultrajuoksusta ja polkujuoksusta. Tässä vaiheessa alkoi innostus väkisinkin nousta. Jos ei Heikin kaltaisen kokeneen ultraajan kertomukset, vinkit ja ennen kaikkea asenne saa innostumaan tulevasta polkujuoksusta, niin on parempi jäädä kotiin tai vaihtaa suosiolla lajia.

Samalla kuitenkin kurkistelin peruutuspeilistä ikävästi punoittavaa nielua. Osaan siis vielä tässä iässä vilustuttaa itseni keväällä. Tämä ja tunnista toiseen vaihteleva huterahko olo saivat pohtimaan juoksun järkevyyttä. Päätin kuitenkin uskoa hyvien yöunien parantavaan voimaan. Hyvin tulikin nukuttua toissavuodelta tutussa majoituksessa Porokaarteessa, muutaman kilometerin päässä kisakeskuksesta.

Perjantaina hyvin nukutun yön jälkeen läksin Heikin kuskiksi ja knihdiksi 160 km lähtövalmisteluihin. Kun Heikki, Mika ja muut perusmatkalaiset oli saatettu matkaan, palasin mökille pakkaamaan dropbäkkiä ja pakollisia varusteita juomareppuun. Mittailin siinä vielä kuumetta, jota ei tietenkään löytynyt vaikka olo oli edelleen jonkin verran köhäinen. Omalla ilmoittautumisreissulla osti vielä kunnolliset 4,5 dl pitkäpilliset lötköpullot urkkajuomaa varten. Hyvä ostos, oiken hyvä. Kaikenlaista säätämistä riitti ja viime hetken tankkaamistakin tuli tehtyä. Lopulta seitsemän aikoihin aloin rauhoittua nukkumaan, aamulla olisi herätys jo neljältä. Ja en sitten todellakaan ole aamuihminen. Yllättävän hyvin sain unta jo ennen kahdeksaa, mutta heräsin jo vähän kymmenen jälkeen kieriskelemään kisajännityksen kourissa. Ja vakaasta päinvastaisesta päätöksestäni huolimatta, huomasin katselevani kerta toisensa jälkeen perusmatkalaisten gps-pallukoiden kulkua live-seurannassa.

Launtaina heräsin vähän ennen kellon soittoa syömään illalla valmiiksi laittamaani aamupalaa: lautasellinen tonnikalapastaa ja kolme kinkkumunakasvoileipää sekä tietenkin kunnon kahvit. Ehdin hyvissä ajoin kisakeskukseen bussia odottamaan ja viimeiselle kevennykselle. Keventelystä huolimatta repun ja juoksijan yhteispaino taisi tässä tapauksessa olla kolminumeroinen. Tai ainakin siltä tuntui. Vaikka kisabussissa ja lähtöalueella jotkut juoksijat tyypilliseen tapaan spekuloivat varusteiden tarpeellisuudella ja sillä, että kuinka vähällä nesteellä voisivat tulla toimeen, niin en antanut sen vaikuttaa omiin valintoihini. Näin siitä huolimatta, että oli ennustettu viileämpää päivää. Juomarakkoon laittamani 1,5l veden lisäksi täytin lötköpullot urkkajuomalla. Pakollisten varusteiden lisäksi minulla oli mukana ihan kunnon ”eväsretken” valikoima; pussillinen paahtosuolattuja manteleita, rusina-pähkinä-auringankukansiemen -sekoitusta, snickerssejä, simanzee energiapatukoita, pähkinäsekoitus, ja paria kolmea erilaista geeliä. Kaikkea vähintäänkin riittävästi ja dropbäkissä lisää odottamassa. Suolaakin oli kolmea laatua: merisuola, apteekin salmiakki ja suolatabut. Näistä viimeksi mainittuihin en taaskaan koskenut. Massiivista varustautumista perustelin itselleni sillä oikeaan osuneella aavistuksella, että retkestä tulisi pitkä. Eväiden lisäksi olin ajatellut laittavani tämän kevään Hoka ATR – kengät dropbäkiin ja juoksevani vanhoilla Hokilla ensimmäiset helpoksi mainitut 27,5 km Hautajärveltä Oulankaan. Vanhat Hokat olivat kuitenkin muistikuvianikin hatarammassa kunnosa, joten päätin juosta koko matkan uudemmilla popoilla. Tämäkin oli hyvä valinta, vanhat kengät olisivat luultavasti irronneet lopullisesti liimauksistaan jonnekin pohkeeseen pyörimään, tai ainakin olisin saanut ne täyteen alkumatkan hiilimurskaa.

Vihdoin koitti lähdön hetki. Ymmärrettävistä syistä jäin vähän taaemma. 300 juoksijan rynnätessä poluille tuli alkumatkasta useamman ruuhkaa ja odotusta. En antanut sen häiritä. Jossain noin kymmenen kilometrin kohdilla sain kuitenkin tarpeekseni itselleni liian lyhyen askeleen tavoittelusta mutkaisella polulla ja tein muutamat letkan ohitukset polunsyrjästä. Siinä vaiheessa ohitin myös ensimmäisen kerran Pastisen Lauran joka eteni kadehdittavan maltillisesti. Väljemmässä jonossa juokseminen tuntui kuitenkin hyvältä ja samalla hälveni pahin pelko tilttaamisesta kuumeoireisiin Kuusamon korvessa. Hienot maisemat vilahtelivat siellä täällä, en jäänyt niitä ihastelemaan vaan enneminkin tiedostin ne ympärilläni. Hieman ennen Taivalköngästä ohitin ensimmäiset perusmatkalaiset.

Oulankaan saavuin yhden puskareissun jälkeen varttia vaille 11. Kelloa kysyin tälläkin kertaa muilta, sillä minulla ei nytkään ollut urheilukelloa mukana kun en sitä harjoitellassakaan jaksa pitää. Kännykkäkin ja some, sekä muu ulkomaailma oli syvällä repussa. Spibeltissä kannoin sen sijaan rataultraa varten hankkimaani timeria, joka piippasi aina 20 minuutin välein energiatankkauksesta muistuttaen. Drobäkin käpälään, istumapaikka ja uutta naposteltavaa mukaan. Koska geelit olivat maistuneet odotetun vastenmielisiltä, otin enemmän pähkinöitä ja energiapatukoita – suklaat jätin ottamatta koska lämpötila tuntui jo tarpeeksi korkealta eikä ajatus tahmaisesta suklaasta houkuttanut. Juomarakko täyteen vettä, pulloihin järjestäjien urkkajuomaa, ja kinttuun vähän kylmävoidetta. Polvissa jo vähän tuntui. Sipsejä ja suolakurkkuja napostellessa huomasin myös kahvia olevan tarjolla, mutten enää jaksanut kaivella omaa mukia repun pohjalta joten kahvipapupatukka sai käydä kahvista. Vielä wc- käynti ja naaman huuhtelu ja sitten matka jatkuin. Noin vartin tauko.

Oulangasta Juuman Basecampin huoltoon oli matkaa 32 km, eli pisin taipale oli nyt alkamassa. Toissa keväisestä 53km matkalta tuttua hyvää neulaspolkua riitti miltei ensimmäisen 14 km aina puolivälin kyltille saakka. Hieman harmillisesti tämä helppo osuus ja samalla hyvä juoksuvire loppui hieman aiemmin pitkään metsäiseen ylämäkeen. Puoliväliin tulin melko tarkkaan kuuden tunnin ajassa. Ihan hyvin etenkin lähtökohdat huomioiden. Mutta tämäkään ei ollut mikään exel-ultra, joten meno hidastuisi arvaamattomissa määrin matkan jälkipuoliskolla. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun jo ennen etukäteen hankalaksi tietämääni Kitkajokivarren osuutta, jossakin ennen 45 km kohtaa vasemman pohkeen yläosassa alkoi kiristämään. Suolaa olin syönyt, eikä se muutenkaan tuntunut krampilta. Juoksu pyrki väkisin menemään koukkupolvihumpaksi, jokivarressa sain sitten vielä revittyä itseni muutaksi kilometriksi hyvään kulkuun. Vettä jouduin ottamaan lisää jo ennen Kitkajokea Jussinkämpän vieressä olevasta järvestä. Hieman siinä näkyi jotain pikkuelävää uiskentelevan, mutta hyvin ne tulivat juttuun omien bakteerieni kanssa. Päätiin kuitenkin ottaa vähän parempaa vettä seuraavasta purosta joka tulikin melko pian ja siinä vettä kykkiessäni Laura ohitti minut enkä sitten nähnyt häntä loppujuoksun aikana. Tästä päättelin että hänellä oli alun maltti kannattanut ja että olin itsen hyytymässä enemmän kuin arvasinkaan.

Pikku ikuisuuden kuluttua saavuin yhtä matkaa juoksusauvoja käyttävän nuorukaisen kanssa Basecampin huoltoon. Totesin taas kerran, että kävelyni on suhteellisen hidasta, koska pysyin vain kankealla hölkällä paremmin samassa tahdissa. En muistanut oliko kisaohjeissa sanottu josko täällä olisi ollut kahvia tarjolla, mutta olin silti sitä toivonut. Huonosti nukutun yön jälkeen viiden aikoihin juotu kahvi voisi olla paikallaan. Huollon tarjonta oli NUTSin tason huomioon ottaen laimea, syömistä lähinnä sipsit ja suolakurkut. Cocktailtikkuja tai muuta vastaavaa ei näkynyt, joten päätin jättää suolakurkut syömättä. Vatsan estävyyttä tultaisiin muutenkin koettelemaan, enkä halunnut ottaa riskiä.

Lyhyen mutta rauhallisen huoltotuokion jälkeen jatkoin matkaa. Vasemman polvitaipeen, pohkeen ja molempien polvien kipuillessa oli kuitenkin todella hyvä fiilis siitä, että tässä sitä kuitenkin mennään ja ensimmäistä kertaa yli 60 km polku-ultralla. Viimeistään tässä vaiheessa viimeisetkin vähäisistä epäilystä maaliinpääsyn suhteen haihtuivat. Näissä tunnelmissa helppoa hiekkatietä edetessäni vastaan tuli Jussi Riku. Totesin hänelle että, ”sattuu ja tuntuu hyvältä” ja sain suosituksen osallistua Masokistin ultraan. Tiesin kyllä tapahtuman ja sanoinkin etten ihan niin masokisti ole. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että minusta tuntui hyvälle kivusta huolimatta. Eikä se kipu niin paha ollut, ärsyttävä tosin kun ei voinut kunnolla juosta. Vaikka tämä taival oli kaikista osuuksista maastoltaan helppokulkuisin ja pituudeltaan vain 17km, niin sain siihen menemään hieman yli 3,5h. Myötäleet juoksin ja kaikki pitkospuuosuudet hyödynsin myös, tosin tarkasti askeleita varoen, sillä monessa paikkaa oli tarjolla keskeytyksen arvoisia murtumia pitkoksissa.

Vihdoin ja viimein se kaivattu Konttaisen huolto tuli eteen. Ja kyllä sitä kannattikin odottaa; sipsejä, suklaata ja mandariinejä kourakaupalla ja suolakurkkuja myös. Nesteitä tankkasin vain lötköpulloihin, juomarakossa oli vähän vettä jäljellä. Viimeinen taival tulisi kuitenkin olemaan vain 6,9 km – olkoonkin että muistin sen olevan vaativa kaikkine nousuineen. Siinä penkillä istuessani tyhjensin myös spibeltistä timerin ja pähkinäpussin sekä laitoin tilalle kännykän ja kuulokkeet korviin. Koska ilta oli jo alkanut viilenemään – olihan kello jo melkein puoli kymmenen, niin laitoin vielä Inovin stormschell -takin päälle kun olin sitä kumminkin koko päivän kantanut. Sitä paitsi vaaroilla tuulee.

Viimeisen taipaleen aloitin kuuntelemalla Sibeliuksen Finlandia op 26 ja perään vielä itse hymni mieskuoron laulamana. Aurinko paistoi kaukaisten järvien takaa suuren maiseman keskellä – hyvin, hyvin tunnelmallinen hetki. Loppupätkällä kuuntelin sitten enempi rytmimusiikkia. Tästä huolimatta jalat eivät oikein enää loivassa myötämäessäkään tahtoneet ottaa juoksuaskelta. Sauvojen hankinta oli matkan kuluessa alkanut vaikuttamaan yhä paremmalta idealta, sillä vaikka treenaamalla voi loivemmat mäetkin juosta taloudellisesti, niin juoksun vaihtuessa kävelyksi tai etureisien ja varpaiden kipeytyessä on sauvoista ilmiselvää hyötyä alamäessä.

Siinä ensimmäistä vaaraa noustessa tuli myös mieleen varmistella pizzan saatavuutta sitten matkan joskus päättyessä. En siis enää halunnut olla siellä missä olin, jos joku ei sitä jo arvannut. Lopulta selvisi, että pizzaa olisi tarjolla ainakin puoli kahteentoista. Maalintuolaika olikin sitten vaikeammin etukäteen arvioitavissa. Rukan mökin ja hyppyrimäen ensi kertaa näkyessä arvioin maaliin olevan puolen tunnin matkan, mutta tunti siihen kuitenkin meni. En tainnut tuossa vaiheessa syödä juuri muuta kuin pähkinöitä ja juoda urkkajuomaa. Ei vain tehnyt mitään muuta mieli ja tiesin jo pääseväni maaliin. Siksi ei ollut mikään ihme, että viimeisessä ylämäessä jo vähän huojuttikin.

Vasta kisakeskuksen pilkottaessa mutkan takaa uskoin viimeisen alamäen alkaneen. Parov Stelarin All Night soidessa viimeiset portaan sujuivat ihan steppaillen ja loppusuora suorastaan lennokkaasti. Maaliin ajassa 16.22. Ehkä olisin voinut tunnin tai kaksi tuosta nipistää ilman tuota mystistä pohjejumitusta – mutta oikeesti ihan sama! Tällä kertaa parasta ja tärkeintä oli se, että uskalsin lähteä.

Jarkko Saksa

Melkein suunnitelman mukaan

Inka Volotinen

Inka Volotinen

Inka Volotinen. Kuva:Petteri Jokela

Joensuu Night Run on koukuttava kokemus. Vaikka joka kerta juoksun jälkeen sitä ajattelee, että ei enää ikinä, niin kummasti sitä aina uudelleen löytää itsensä ilmoittautuneiden listoilta. Ensimmäinen kerta oli päähänpisto, toinen kerta itsensä voittamista ja kolmas osallistuminen kai jo ihan perinteen sanelema. Tänä vuonna oli sitten neljännen kerran vuoro, ja aiemmista vuosista poiketen minulla oli selkeä tavoite ja Suunnitelma mielessä ja jopa paperilla.

Aiempien juoksujen ja hyvän harjoitussyksyn (kaksi maratonia alla) perusteella uskalsin asettaa tavoitteeksi  oman uuden ennätyksen 110 km. Etukäteen eniten minua jännitti aikaisemmilla kerroilla noin viiden tunnin kohdalla eteen tullut seinä, vajaa pari tuntia kestänyt totaalinen uupumus, se tunne, kun joka paikkaan koskee, jalat ei jaksa kuin laahustaa ja mielikin haluaisi luovuttaa. Onneksi jostakin on lopulta aina tullut voimaa loikata tuon seinän yli, tärkeänä apuna juoksukavereiden tsemppi, musiikin voima ja näiden lisäksi viimeksi  5+1.

Edellä mainittu tarkoittaa juoksutapaa, jossa juostaan aina viisi minuuttia kerrallaan ja sen jälkeen kävellään yksi minuutti. Ainakin itselläni juoksun ja kävelyn vuorottaminen auttaa pitämään perusvauhdin kovempana ja juoksuaskeleet selvästi reippaampina kuin tasaista tahtia hölkytellessä. Ihan orjallisesti en vuoden takaisella Night Runilla tuota rytmiä noudattanut, mutta tänä vuonna oli tarkoitus kokeilla.  Muutamalla Sisun yhteislenkillä pääsin etukäteen kokeilemaan 5+1 etenemistä  ihan kellon tarkkuudella ja sain samalla kotiinviemisiksi lainapiipparin sekä muistutuksen pitää kävelypätkät riittävän hidasvauhtisina.

Juoksunaikaisia ruokailuja en ole koskaan pystynyt etukäteen suunnittelemaan, koska ikinä ei tiedä mikä milloinkin maistuu, vai maistuuko mikään. Sen sijaan juoksuvauhtiani ajattelin pystyväni vähän hallitsemaan, joten tällä kertaa päätin laskea tavoitekilometriajat jokaiselle tunnille muistiin niin, että puolessa välissä kilometrejä pitäisi olla kasassa 57. Näin 12 tunnin loppupuoliskolle jäisi vähän väsymisen varaa ja viimeisenä lukemana Suunnitelmassa komeili 110,5 km.

Areenalla juoksu alkoi mukavissa tunnelmissa, kello piippaili kävelyiden merkiksi ja juoksu kulki oikein mukavasti. Ihan alussa tuntui vähän hassulta kävellä niin tiheään tahtiin, mutta päätin kuitenkin yrittää noudattaa 5+1, koska kävelyosuuden jälkeen juoksu tuntui niin kevyeltä. Puolessa välissä kilometrejä oli kasassa reilu kilsa vähemmän kuin piti, mutta eipä se menoa haitannut. Sisun huoltopisteeltä sai aina iloista kannustusta ja lisäksi Iida ja Mika kertoivat missä mennään tavoitteen suhteen ja tuputtivat syömistä. Hyvä niin, olisi muuten jäänyt eväät pöydälle.

Väsymyksen ja turboboost- hetket vaihtelivat loppumatkan aikana niin kuin tuttua on, mutta varsinaista uupumuksen seinää ei tullut vastaan. Vanhojen ja uusien juoksukavereiden vierellä juoksemisesta ja pienistä juttutuokioista sai uskomattomasti voimaa ja apua etenemiseen. Välillä itseäkin yllätti ja nauratti, kun kahvikupillinen tai oma toivebiisi sai jalat lentämään aina pienen hetken ajaksi. Vajaa tuntia ennen loppua ei sitten enää naurattanutkaan. Kello tikitti vääjäämättä eteenpäin, mutta kilometrit eivät kertyneet niin kuin piti. Pettymyksen ja toivottomuuden tunne oli suunnaton; mitä tehdä, kun ei jaksa juosta tarpeeksi kovaa saavuttaakseen tavoitteensa, sen, joka vielä pari tuntia sitten oli aivan mahdollinen? Aivan alamaissa sain muutaman rohkaisevan sanan huollosta ja päätin jatkaa, oma ennätys, vaikkakaan ei tavoitteen mukainen oli kuitenkin mahdollinen.

Mitään suunnatonta juoksun riemua ei viimeinen puolituntinen tainnut olla, kunnes reilu kymmenen minuuttia ennen loppua kannustamassa ollut mieheni huikkasi, että ” Alle kolme kierrosta, ja 110 km on täynnä!”. Mahdoton olikin mahdollista! Loppujuoksu menikin sitten superonnellisilla fiiliksillä ja oma tavoite täyttyi himpun verran ennen kahdeksaa.  Tosin jos Suunnitelmaa uskotaan, tavoite oli 110,5km, ja siitä jäi puuttumaan 11m. Eihän uskota!

DUV Ultra Marathon Statistics: Inka Volotinen

Polkujuoksija tasaisella

Eini Eronen

Eini_E

Eini Eronen. Kuva: Petteri Jokela

Tähän juoksuun valmistautuminen alkoi varovaisesta EHKÄ? Hep sanoista, kun Jari kyseli talkoolaisia ja juoksijoita Joensuun Night Runiin syksyllä.  Olin lukenut ja kuullut Sisulaisilta viime vuoden tapahtumasta ja juoksu tuntui houkuttuvalta ajatukselta varsinkin, kun Vaarojen maratonin 86km taittui suunnitelmien mukaisesti kuukausi sitten. Matkaa kuitenkin pähkäilin vielä viimeiseen asti, vasta kisaillan aamulla vilkaisin osallistujalistaa ja huomasin olevani 12h tunnin listalla ja eipä siinä mitään, eipähän tarvinnut miettiä enää matkaa. Kiitos sinulle, varmaankin Jari, joka teit tämän rohkean päätöksen minun puolestani.

Ennen starttia kävimme läpi muutaman kilpasiskon kanssa tuntemuksia mitä tämä kisa toisikaan tullessaan. Minähän olin juossut kaikki aiemmat ultramatkani poluilla, ja siellähän ei tee vaikeuksia viettää 12h könyten kivikkoja, kahlaten mutalikkoja ja jutustellen juoksuystävien kanssa. Minulla ei ole edes sileän maratonin tulosta, kun yhden sileän puolikkaan jälkeen totesin, ettei tämä kadulla juokseminen ole minun juttuni, vaikka juoksemista rakastankin. Lähtöviivalle ryhmittäydyin tuttuun seuraan Miran kylkeen ja hätäpäissäni kyselin, että paljonkohan tässä olisi tarkoitus juosta? Minulla ei siis ollut mitään käryä siitä paljonko kilometrejä tulisin juoksemaan, olin vain tullut juoksemaan 12h, hyvässä seurassa, nautiskelemaan juoksusta ja kokeilumielessä testaamaan päätä, onko minusta juoksemaan yöllä onnistuneesti? Tästä pään testaamisesta voi jokainen olla ihan omaa mieltänsä, kun puhutaan 12h juoksusta radalla!

Minulla oli huoltojoukoissa oma henkilökohtainen valmentaja, mieheni Antti, joka huuteli jo alkuun, että älä anna vauhdin karata liian kovaksi, tunteja tulisi olemaan vielä paljon juostavana. Alkukierrokset juoksin Miran kanssa höpötellessä niitä näitä, joukossa myös Sisulaisista Leo ja Mika. Kuopion oma poika vitsaili jo alkumatkalla paljonko aikaa ja matkaa jäljellä. Musiikin soidessa annoin tossujen lähteä viemään ja nautin etenemisestä kohti aamussa siintävää maalia. Hei, tämähän onkin kivaa juosta täällä radalla, kun ei tarvitse kaivaa kuoritakkia päälle ja tarjoilut joka kierroksella. Hyvän olon tunne loppuikin aika pian, sillä vatsa alkoi protestoida geelejä vastaan ja vessareissut alkoivat hidastaa hyvää menoa turhan tiheästi. Kiukkusin olotilaa Antille ja pelastava enkeli Laura taikoi minulle lääkkeen, joka rauhoitti vatsan ja voisin taas keskittyä juoksuun. Vilkuilin vähän väliä tulostaululle, että miten menee, mutta sitten päätin napata piilarit pois silmistä ja siihen loppui myös tulosten seuraaminen. Tämän jälkeen löysin oman sisäisen juoksuflow:n. Huoltotauot pidin lyhykäisinä ja yritin pitää myös kävelykierroksia. Kelloa yritin olla vilkuilematta muutoin kuin, että ottaisin ravintoa tasaisin välein. Oli hienoa taputtaa kesken juoksun maaliin tuleville maratoonareille, heidän urakkansa oli jo päättynyt ja me toiset hullut vaan jatkettaisiin aamun asti.

12h aikana ehtii tutustua aika moneen ihmiseen radalla ja miettimään vaikka ketä ja mitä. En ollut kertonut aikeistani tulla juoksemaan yöjuoksuun kovin monelle ystävälleni. Saivatpahan nukkua yönsä valvomatta live seurannan äärellä. Itse en ihme kyllä tuntenut väsymystä juostessa. Tasaiseen alustaan tottumattomat jalat olivat loppukilometreillä ihan käytetyt ja juostut, tai niin ainakin yritin väittää Antille, joka huuteli kierrosaikoja siinä vaiheessa, kun tajusin että olisin mahdollisesti saavuttamassa tuplamaratonin verran kilometrejä. Pakotin itseni juoksuntapaiseen etenemiseen ja Antin tsemppaamana jatkoin sitä itseasiassa loppuun saakka. Anttihan vedätti tässä vaiheessa väsynyttä vaimorukkaansa, olin jo juossut siihen vaadittavat kilometrit.

Viimeinen tunti tuntui kestävän ikuisuuden. Siinä viimeisen tunnin aikana oli tunteet niin pinnassa, että juoksin viimeiset kilometrit onnenkyyneleet silmissä. Pirulauta, kohta minä olen juossut 12h. Kaikki Sisulaiset ja katsojat hurrasivat ja kannustivat loppukiriin, jännä miten ihminen kykenee löytämään itsestään vielä sellaisen vauhdin valvottujen tuntien ja juostujen kilometrien jälkeen. Onnellinen juoksumuikkeli juoksi 12 tunnissa omat ennätyskilometrinsä 88,662km ollen N40 neljäs. Parasta näissä juoksuissa on ystävät, jotka aidosti iloitsevat kanssasi saavutuksista. Näillä onnen halauksilla pärjään seuraavaan kisaan asti!  Kiitos tuhannesti Joensuu Night Run! Muistona ansaittu, upea, taottu mitali ja nilkkapannasta jääneet jäljet! Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän!

DUV Ultra Marathon Statistics: Eini Eronen

Melkein sata

Kaija Hattunen

kaija_k4

Viimeisiä minuutteja mennään. Kuva: Heidi Ikäheimo

Kolmas kerta toden sanoo. Tai sitten ei. Nimittäin tuo sadan kilometrin ylitys, joka jäi vieläkin hieman vajaaksi. Kilometrejä kertyi kuitenkin tällä kertaa Night Runissa 99,596 km. Täytyyhän tuohon olla tyytyväinen, kun syntyi oma ennätys ja tavoitteena oli edetä semmoinen reilu 90 km. Tuloskehitys on ollut minulla semmoinen, että toissa vuonna kilometrejä kertyi 79,172 ja viime vuonna 89,147. Kehityssuunta on siis hyvä ja ehkäpä ensi kerralla tuo maaginen satanen ylittyy.

Kisaan lähdin hieman jännittävin fiiliksin, koska polvi oli oireillut Kolin Vaarojen maratonin jälkeen. Polvi teipattiin ja ei kun matkaan. Kiitos Pastisen Lauralle teippauksesta. Alku lähti hyvin käyntiin ja polvi ei oireillut sekä juoksu tuntui mukavalta. Lähdin taktiikalla viisi minuuttia juoksua ja minuutti kävelyä. Piippari trikoiden vyötäröllä ilmoitti, milloin tuli tehdä mitäkin.

Ensimmäiset tunnit meni iloisesti hölkkäillen enkä sen kummemmin miettinyt kilometrien kertymistä. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti ja siinä onnistuinkin ihan hyvin. Sittenpä jossain vaiheessa polveen alkoi tulla semmoisia outoja tuntemuksia ja pelkäsin, että taitaa tulla stoppi etenemiseen. Oireilu kesti reilusti yli puolen välin, ja sen jälkeen jalka tuntui jotenkin turtuvan ja lopetinkin ajattelemasta mokomaa oiretta.

Meno tuntui taas hyvältä, mutta sitten mahassa alkoi kuplimaan ja vessassa tulikin vietettyä muutama tovi. Tässä vaiheessa päätin ottaa Imodiumin, mikä oli hyvä päätös. Mahakipu ja turvotus hellitti, ja juoksu jatkui taasen hymy huulilla.

Kilometrien kertymistä rupesinkin seuraamaan tarkemmin, kun huomasin, että se tavoitteena oleva 90 km ei olekaan ehkä mahdottomuus. Kannustus ja huolto olivat kyllä niin mahtavia, että sitä iloissaan ohitti aina Sisun huoltopöydän. Kiitos kaikille sisulaisille, kun jaksoitte luoda hyvää fiilistä ja voimaa juoksuun. Antti, Mika, Iida, Jari, Aura, Piritta, Laura, Sointu ja ketä teitä nyt muita olikaan.

Rakas isäni tuli kannustamaan paikan päälle klo 5.15 ja sitten minulle rupesikin satelemaan tsemppejä oikein urakalla. “Elä tyttö luovuta”. “Elä anna periksi”. “Hyvin se menee”. Huikkasin isälle jossain vaiheessa, että nyt on saavutettu ennätys eli tuo 90km. Ja siitä ei kun lisää vaan kilometrejä kerryttämään. Perinteisesti pari varvasta tuntui olevan ihan muussina, mutta kirvelystä huolimatta eteenpäin vaan.

Musiikista tuntui saavan virtaa ihan hirveästi viimeisiin tunteihin ja useasti kävinkin omia suosikkibiisejä toivomassa. Tuntui suorastaan, että lensin, kun kajareista tärähti Bruce Springsteeniä ja Bon Jovia. Kaija Koon “Nää yöt ei anna armoo” tuntui myös sopivan jotenkin aamuyön hetkiin. Kiitos musatoiveiden toteuttajille Atso, Jarkko ja Ville.

Alkuvaiheessa taisin olla jossain sijalla 16, sitten sijalla 12 ja sitten keikuin sijalla 7 ja 8. Sijoituksen paraneminen nosti fiilistä ja toivoin, että pääsisin kymmenen sakkiin. Loppusijoitus olikin sitten kahdeksas. Näin on taas yksi ultrajuoksu takana ja maalissa olo oli niin onnellinen ja iloinen. Olin hyvävoimainen ja olisihan tuota juoksua voinut vielä jatkaakin. No, helmikuussa Espoossa saa jatkaa vielä tuon 12 tunnin jälkeen tuplasti! Ja kenties heinäkuussa Kauhajoella 6 päivää. Saa nähdä hyytyykö se hymy sen jälkeen 🙂

Joku on joskus kysynyt, että mitä mietin, kun kierrän ympyrää 12 tai 24 tuntia, niin en oikein osaa tuohon vastata. En tiedä liikkuuko päässä mitään, ei ainakaan mitään kovin syvällistä. Sitä vaan kiertää ympyrää, seuraa tulostaulua, miettii tankkausta ja seurailee kanssajuoksijoita. Enkä osaa siihenkään oikein vastata, että miksi juoksen ultramatkoja. Ultrajuoksu on vaan yksinkertaisesti kamalan ihanaa! Love it! Ja olen niin ylpeä saadessani edustaa seuraani Ultrajuoksuseura Sisua, joka on täynnä mitä ihanampia ihmisiä ja kovakuntoisia juoksijoita. Teidän seurassa oli helppo taivaltaa tämä juoksu läpi. Ensi vuonna uudestaan ja tulos alkaa ykkösellä. Piste.

DUV Ultra Marathon Statistics: Kaija Hattunen

 

Tahkon Vuorijuoksu 21.10.2017

Salla Makkonen

Tahkovuorella kisattiin viime viikonloppuna 2km, 12km, 21km ja 42km pituisilla matkoilla. Oma osallistumiseni ja päätös nimenomaan maraton-pituiselle matkalle lähdöstä selkiintyi vasta muutamia päiviä ennen kisaa. Minua mietitytti lähinnä se, olenko riittävän palautunut Vaarojen Maratonin 43km:sta, josta oli vasta kaksi viikkoa aikaa. Olen erityisesti polkujuoksijana kokematon ja useimmiten se tarkoittaa myös pelottomuutta. Lopulta siis Koko rahan edestä -mentaliteettini vei voiton järjen äänestä ja näpyttelin ilmoittautumiseni 42km:lle.

Kisa-aamuna oli pakkasta muutama aste ja lähtö oli klo 10 Break Sokos Hotel Tahkovuoren edestä. Meillä oli huone varattuna kyseisestä hotellista, ja viimeiset hetket ennen lähtöä kuluivatkin parvekkeella kahvikuppi kädessä lähtöpaikalla jo olevia muita kisaajia katsellen. Sainkin hyvän alkulämmittelyn kun läksin
klo 9.57 rivakasti hotellihuoneesta lähtöpaikalle.  Koska minulla on eniten kokemusta sileällä juoksemisesta, läksin alun tieosuudella kovaa, ehkä vaarallisenkin kovaa. Tiesin olevani naisista ykkösenä, mutta kun loivasti nousevaa polkua oli 5km:n kohdalla menty jo hetkinen, meni mikkeliläisen Antin Tallin Mia Tuoriniemi minusta tasaisen varmasti ohi, kuten olin odottanutkin käyvän. Tuoriniemi juoksi saman 43km matkan Vaarojen maratonilla 40 minuuttia minua joutuisammin ja on kokenut polkujuoksija – hänen peesiinsä en siis yrittänytkään jäädä.

unnamed_salla1

Startin odottelua.

Juoksu tuntui hyvältä ja pystyin menemään lähes kaikki nousut juosten lyhyellä askelella. Toisin oli Vaarojen maratonilla, jossa nousut olivat paljon kivisempiä ja juurakkoisempia, ja siksi lähes mahdottomia juosta. Vuorijuoksussa jalat tuntuivat vievän niin hyvin, etten uskonut kenenkään naisen enää tulevan takaa ohitseni. Siksi olikin järkytys, kun tasaisella tiepätkällä noin 5:15 –vauhtia juostessani pinkkitakkinen pitkä leidi (Anna Kuikka) meni minusta kepeällä askelella ohi ja järkytyksen lisäämiseksi tervehti minua suorastaan ylipirteän oloisena!

Noin suvereenissa ohituksessa oli nieleskelemistä pitkäksi aikaa. Kaikesta huolimatta pidin oman vauhtini. 12km paikkeilla tultiin mielestäni reitin haastavimpaan osuuteen, josta oli varoitettu syystä myös kisaohjeessa: ensin mentiin jyrkkää ja kivistä laskettelurinnettä alas, jossa olisi ollut hyvä mahdollisuus loukata itsensä pahemminkin. Onni oli matkassani, ja säästyin kaatumiselta vaikka vauhtini kiihtyi rinteessä hallitsemattoman kovaksi. Rinteen juurelta lähdettiin taas kipuamaan  ylös, tällä kertaa Tahkon 800-metrisiä eli Suomen pisimpiä portaita. Olin jo etukäteen luvannut itselleni, että portaat saan suurimmaksi osaksi kävellä ja säästän voimia toiseen kierrokseen ja helpompiin nousuihin. Pahan nousun jälkeen loppumatka ennen toiselle kierrokselle lähtöä olikin hyvin alamäkivoittoista ja siinä juoksuni oli parhaimmillaan.

Image_Sallax


Salla Makkonen (2.) Mia Tuoriniemi (1.) Anna Kuikka (3.)

Toisella kierroksella olin jo tottunut ajatukseen 3. sijasta ja ajatukset alkoivat olla enemmän tavoitteessa juosta 42km reitti alle 4.30. Olin juossut kenties maltillisemmin kuin koskaan kisassa ja siksi minulla oli vielä 30 kilometrin jälkeenkin voimia juosta töpötellä ylämäet. Malttini palkittiin 38km kohdalla, jossa ylämäessä edelläni käveli minusta aikoja sitten ohi mennyt Kuikka. Menin lähes paniikkiin, koska en ollut koskaan aiemmin ohittanut ketään kisan viimeisillä kilometreillä. Se oli hieno tunne, mutta kauhulla jouduin välillä vilkuilemaan taakse siltä varalta, jos Kuikka vielä taipuisi loppukiriin. Kun matkaa maaliin oli enää 2km ja lopun laskeva ja tasainen osuus alkoi, rupesi hymy hiipimään kasvoilleni. Tiesin pääseväni lopun niin kovaa, ettei taakse näkymättömiin jäänyt Kuikka enää voisi tulla ohitseni. Aika maalissa 4.24 reitillä, jossa oli noin 1500 nousumetriä – siihen voi olla tyytyväinen!

Vuorijuoksi oli hieno kokemus ja tärkeä oppitunti siitä, miksi voimia kannattaa opetella säästämään koko matkaksi. Kesän aikana tapahtuneesta kehityksestäni ja hyvästä sijoituksesta Vuorijuoksussa kiitoksen ansaitsevat kaksi Ultrajuoksuseura Sisun juoksijaa: Leo Sivonen, joka jo alkukesästä neuvoi minua parempaan tekniikkaan ylämäkijuoksussa, sekä miesystäväni Tomi, joka alun perin tutustutti minut polkujuoksuun ja lähti kanssani Tahkolle Vuorijuoksuun.

Naiset 42km:
1. Mia Tuoriniemi 03:59:44
2. Salla Makkonen 04:24:22
3. Anna Kuikka 04:28:31

Kaikki tulokset >

http://vuorijuoksu.tahkorun.fi/

Espoo X Endurance 24h – 221.7km

Ensimmäiseen 24 tunnin juoksuun valmistautuminen meni hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Jos ensimmäinen 12h juoksukin meni opintoreissuna, niin voiko 12h juoksusta hypätä suoraan 24h juoksuun varmoin mielin? Samanlainen loikka kuin puolimaratonilta maratonille? Asettelin itselleni maltillisia 200km tavoitteita, vaikka samalla laskeskelin kierrosaikoja ja pyörittelin 240-250km mahdollisuuksia mielessäni. Areenaan kuumuus, syömiset ja pään kestävyys 12 tunnin juoksemisen jälkeen olivat kuitenkin täysiä mysteerejä.

Lauantaiaamun hotelliaamiaisen jälkeen mieli oli hyvin kevyt ja valpas. Espoon Esport-areenan puitteisiin tutustuminen, juoksukamat päälle ja vielä viimeiset ohjeet huoltoon. Arvelin 12 minuutin välein tapahtuvan nesteytyksen ja evästyksen riittävän ainakin melko pitkälle.

Kisan ensimmäiset 6h meni varsin nopeasti. Kilometrejä sopivasti 64 ja ilman ongelmia mentiin. Kovaa alkuvauhtia lähteneitä kisailijoita alkoi tulla selkä edellä vastaan ja itsekin olin huomaamatta noussut yhdeksänneltä sijalta jo kolmanneksi. Kuuden tunnin kohdalla oli myös ensimmäinen suunnanvaihto, joka ehkä hieman aiheutti ihmetystä jaloissa.

8-9h juoksun jälkeen alkoi kropassa areenan lämpöisyys tuntumaan. Huollosta kylmää vettä ja rättiä viilennykseen, mutta silti askel alkoi tuntua tahmeammalta. Varusteitakin joutui hieman korjailemaan pienien hiertymien vuoksi, joten loppumatkasta ei tulisi mitenkään herkullinen. Kaivoin myös kuulokkeet korviin siinä toivossa, että musiikista olisi saanut hieman piristystä lähestyvää yötä varten.

Pari tuntia jaksoin kuunnella Kirkan parhaimpia, kunnes nekin alkoivat tökkimään. 12h rajapyykki alkoi lähestymään ja kilometrejä 120. Olin aivan lopussa. Vaihtelua sain kun pääsin kokeneemman seurakaverin Kimmo Räsäsen juoksu/kävely-peesiin ja samalla vaihdeltiin tuntemuksia ja muita kuulumisia. Myös Kimmon ehdottama vartin huoltotauko puoliltaöin sai reilusti kannatusta.

Puolen yön huollosta uudet puhtaat vaatteet ylle ja syömiset naamaan, mutta silti… juokseminen ei ollut mitään nautinnollista. Tuntui kuin olisin juossut yöllä juoksurataa ympäri vailla merkitystä. Hiertymät painoivat, suolapähkinät jäivät suuhun pyörimään, kengännauhat olivat auki, kylmi. Edessä vielä vain vajaat 12 tuntia.

Aamuneljään asti kauheaa tahkoamista väsymyksen rajamailla. Reisistä ei irronnut yhtään voimaa ja katsoin parhaimmaksi ottaa pari särkylääkettä ja pitää 10 minuutin nukkumatauon. Silmällistäkään en kyllä saanut nukuttua, mutta jotenkin olo tuntui kohenevan. Pieni hörppäys kahvia ja paikalle saapuneen vanhan juoksijatutun tsemppaukset saivat mielenkin kohenemaan. Liikkeellelähtö oli silti yhtä tuskaa. Jalat aivan voimattomat. Pää kuitenkin toimi eli eikun eteenpäin.

Mahtava flow lähti vihdoin yläkropasta liikkeelle kohti jalkoja ja seuraavat neljä tuntia meni kuin siivillä. Sijalta 10 takaisin peliin ja niin vain kierrokset taittuivat ilman kipuja samaa vauhtia mitä kisan ensimmäisillä tunneilla. Tuntui kuin olisin ollut ainut joka radalla enää edes juoksee sillä ohiteltavia riitti. Kirimisen ansiosta takaisin sijalle 4.

Aamukahdeksalta väsymys alkoi taas painaa. 200 kilometrin raja alkoi kuitenkin kutkuttelemaan joidenkin kilometrien päässä, joten jos vain sinne asti jaksaisin vaikka konttaamalla, olisin tyytyväinen. Päätin kuitenkin nelivedon sijaan ottaa näppärän taksikyydin Soikkelin Jarin takapenkiltä, ja juoksu-kävelyllä Sisulaiset kivasti peräkanaa tahkoivat matkaa eteenpäin.

Puoli kymmeneltä aamupäivällä (juoksua takana 21h 30min) 200km täyteen ja kädet ilmaan. Enää helppoja kilometrejä sen minkä loppuun vain jaksaa vaikka kannustusta riitti, että kolmossijaan ei olisi pitkä matka. Pientä loppukiriä ehkä saikin aikaan, mutta mihinkään kahden tunnin hirmurepäisyyn ei kenelläkään olisi voimia enää tässä vaiheessa.

Viimeiselle puolituntiselle lähdettäessä tsemppasin vielä itseni ylittämään 220km rajan laskemalla montako kierrosta täytyisi jaksaa. Nopeasti nuo täyttyivätkin ja vielä muutaman kierroksen sain aikaan loppuhöyryissä ennen päätössummerin pärähdystä.

Ensimmäinen 24h ultrajuoksu siis kunnialla läpi oppirahoineen ja seuraavalla kerralla voikin kokeilla sitten jo ihan oikeasti sen läpi juoksemista.

Kiitokset kisajärjestäjä Endurancelle hyvästä tunnelmasta, Team UltraSisulle (Jari, Kimmo, Mika, Kaija ja Tuula) sekä huoltoon Sallalle ja Sepolle! Ja tottakai tutut jotka radan varressa kävi kannustamassa tai kotisohvilta kisaa jännittivät!

Tomi Ronkainen