Melkein suunnitelman mukaan

Inka Volotinen

Inka Volotinen

Inka Volotinen. Kuva:Petteri Jokela

Joensuu Night Run on koukuttava kokemus. Vaikka joka kerta juoksun jälkeen sitä ajattelee, että ei enää ikinä, niin kummasti sitä aina uudelleen löytää itsensä ilmoittautuneiden listoilta. Ensimmäinen kerta oli päähänpisto, toinen kerta itsensä voittamista ja kolmas osallistuminen kai jo ihan perinteen sanelema. Tänä vuonna oli sitten neljännen kerran vuoro, ja aiemmista vuosista poiketen minulla oli selkeä tavoite ja Suunnitelma mielessä ja jopa paperilla.

Aiempien juoksujen ja hyvän harjoitussyksyn (kaksi maratonia alla) perusteella uskalsin asettaa tavoitteeksi  oman uuden ennätyksen 110 km. Etukäteen eniten minua jännitti aikaisemmilla kerroilla noin viiden tunnin kohdalla eteen tullut seinä, vajaa pari tuntia kestänyt totaalinen uupumus, se tunne, kun joka paikkaan koskee, jalat ei jaksa kuin laahustaa ja mielikin haluaisi luovuttaa. Onneksi jostakin on lopulta aina tullut voimaa loikata tuon seinän yli, tärkeänä apuna juoksukavereiden tsemppi, musiikin voima ja näiden lisäksi viimeksi  5+1.

Edellä mainittu tarkoittaa juoksutapaa, jossa juostaan aina viisi minuuttia kerrallaan ja sen jälkeen kävellään yksi minuutti. Ainakin itselläni juoksun ja kävelyn vuorottaminen auttaa pitämään perusvauhdin kovempana ja juoksuaskeleet selvästi reippaampina kuin tasaista tahtia hölkytellessä. Ihan orjallisesti en vuoden takaisella Night Runilla tuota rytmiä noudattanut, mutta tänä vuonna oli tarkoitus kokeilla.  Muutamalla Sisun yhteislenkillä pääsin etukäteen kokeilemaan 5+1 etenemistä  ihan kellon tarkkuudella ja sain samalla kotiinviemisiksi lainapiipparin sekä muistutuksen pitää kävelypätkät riittävän hidasvauhtisina.

Juoksunaikaisia ruokailuja en ole koskaan pystynyt etukäteen suunnittelemaan, koska ikinä ei tiedä mikä milloinkin maistuu, vai maistuuko mikään. Sen sijaan juoksuvauhtiani ajattelin pystyväni vähän hallitsemaan, joten tällä kertaa päätin laskea tavoitekilometriajat jokaiselle tunnille muistiin niin, että puolessa välissä kilometrejä pitäisi olla kasassa 57. Näin 12 tunnin loppupuoliskolle jäisi vähän väsymisen varaa ja viimeisenä lukemana Suunnitelmassa komeili 110,5 km.

Areenalla juoksu alkoi mukavissa tunnelmissa, kello piippaili kävelyiden merkiksi ja juoksu kulki oikein mukavasti. Ihan alussa tuntui vähän hassulta kävellä niin tiheään tahtiin, mutta päätin kuitenkin yrittää noudattaa 5+1, koska kävelyosuuden jälkeen juoksu tuntui niin kevyeltä. Puolessa välissä kilometrejä oli kasassa reilu kilsa vähemmän kuin piti, mutta eipä se menoa haitannut. Sisun huoltopisteeltä sai aina iloista kannustusta ja lisäksi Iida ja Mika kertoivat missä mennään tavoitteen suhteen ja tuputtivat syömistä. Hyvä niin, olisi muuten jäänyt eväät pöydälle.

Väsymyksen ja turboboost- hetket vaihtelivat loppumatkan aikana niin kuin tuttua on, mutta varsinaista uupumuksen seinää ei tullut vastaan. Vanhojen ja uusien juoksukavereiden vierellä juoksemisesta ja pienistä juttutuokioista sai uskomattomasti voimaa ja apua etenemiseen. Välillä itseäkin yllätti ja nauratti, kun kahvikupillinen tai oma toivebiisi sai jalat lentämään aina pienen hetken ajaksi. Vajaa tuntia ennen loppua ei sitten enää naurattanutkaan. Kello tikitti vääjäämättä eteenpäin, mutta kilometrit eivät kertyneet niin kuin piti. Pettymyksen ja toivottomuuden tunne oli suunnaton; mitä tehdä, kun ei jaksa juosta tarpeeksi kovaa saavuttaakseen tavoitteensa, sen, joka vielä pari tuntia sitten oli aivan mahdollinen? Aivan alamaissa sain muutaman rohkaisevan sanan huollosta ja päätin jatkaa, oma ennätys, vaikkakaan ei tavoitteen mukainen oli kuitenkin mahdollinen.

Mitään suunnatonta juoksun riemua ei viimeinen puolituntinen tainnut olla, kunnes reilu kymmenen minuuttia ennen loppua kannustamassa ollut mieheni huikkasi, että ” Alle kolme kierrosta, ja 110 km on täynnä!”. Mahdoton olikin mahdollista! Loppujuoksu menikin sitten superonnellisilla fiiliksillä ja oma tavoite täyttyi himpun verran ennen kahdeksaa.  Tosin jos Suunnitelmaa uskotaan, tavoite oli 110,5km, ja siitä jäi puuttumaan 11m. Eihän uskota!

DUV Ultra Marathon Statistics: Inka Volotinen

Mainokset

Polkujuoksija tasaisella

Eini Eronen

Eini_E

Eini Eronen. Kuva: Petteri Jokela

Tähän juoksuun valmistautuminen alkoi varovaisesta EHKÄ? Hep sanoista, kun Jari kyseli talkoolaisia ja juoksijoita Joensuun Night Runiin syksyllä.  Olin lukenut ja kuullut Sisulaisilta viime vuoden tapahtumasta ja juoksu tuntui houkuttuvalta ajatukselta varsinkin, kun Vaarojen maratonin 86km taittui suunnitelmien mukaisesti kuukausi sitten. Matkaa kuitenkin pähkäilin vielä viimeiseen asti, vasta kisaillan aamulla vilkaisin osallistujalistaa ja huomasin olevani 12h tunnin listalla ja eipä siinä mitään, eipähän tarvinnut miettiä enää matkaa. Kiitos sinulle, varmaankin Jari, joka teit tämän rohkean päätöksen minun puolestani.

Ennen starttia kävimme läpi muutaman kilpasiskon kanssa tuntemuksia mitä tämä kisa toisikaan tullessaan. Minähän olin juossut kaikki aiemmat ultramatkani poluilla, ja siellähän ei tee vaikeuksia viettää 12h könyten kivikkoja, kahlaten mutalikkoja ja jutustellen juoksuystävien kanssa. Minulla ei ole edes sileän maratonin tulosta, kun yhden sileän puolikkaan jälkeen totesin, ettei tämä kadulla juokseminen ole minun juttuni, vaikka juoksemista rakastankin. Lähtöviivalle ryhmittäydyin tuttuun seuraan Miran kylkeen ja hätäpäissäni kyselin, että paljonkohan tässä olisi tarkoitus juosta? Minulla ei siis ollut mitään käryä siitä paljonko kilometrejä tulisin juoksemaan, olin vain tullut juoksemaan 12h, hyvässä seurassa, nautiskelemaan juoksusta ja kokeilumielessä testaamaan päätä, onko minusta juoksemaan yöllä onnistuneesti? Tästä pään testaamisesta voi jokainen olla ihan omaa mieltänsä, kun puhutaan 12h juoksusta radalla!

Minulla oli huoltojoukoissa oma henkilökohtainen valmentaja, mieheni Antti, joka huuteli jo alkuun, että älä anna vauhdin karata liian kovaksi, tunteja tulisi olemaan vielä paljon juostavana. Alkukierrokset juoksin Miran kanssa höpötellessä niitä näitä, joukossa myös Sisulaisista Leo ja Mika. Kuopion oma poika vitsaili jo alkumatkalla paljonko aikaa ja matkaa jäljellä. Musiikin soidessa annoin tossujen lähteä viemään ja nautin etenemisestä kohti aamussa siintävää maalia. Hei, tämähän onkin kivaa juosta täällä radalla, kun ei tarvitse kaivaa kuoritakkia päälle ja tarjoilut joka kierroksella. Hyvän olon tunne loppuikin aika pian, sillä vatsa alkoi protestoida geelejä vastaan ja vessareissut alkoivat hidastaa hyvää menoa turhan tiheästi. Kiukkusin olotilaa Antille ja pelastava enkeli Laura taikoi minulle lääkkeen, joka rauhoitti vatsan ja voisin taas keskittyä juoksuun. Vilkuilin vähän väliä tulostaululle, että miten menee, mutta sitten päätin napata piilarit pois silmistä ja siihen loppui myös tulosten seuraaminen. Tämän jälkeen löysin oman sisäisen juoksuflow:n. Huoltotauot pidin lyhykäisinä ja yritin pitää myös kävelykierroksia. Kelloa yritin olla vilkuilematta muutoin kuin, että ottaisin ravintoa tasaisin välein. Oli hienoa taputtaa kesken juoksun maaliin tuleville maratoonareille, heidän urakkansa oli jo päättynyt ja me toiset hullut vaan jatkettaisiin aamun asti.

12h aikana ehtii tutustua aika moneen ihmiseen radalla ja miettimään vaikka ketä ja mitä. En ollut kertonut aikeistani tulla juoksemaan yöjuoksuun kovin monelle ystävälleni. Saivatpahan nukkua yönsä valvomatta live seurannan äärellä. Itse en ihme kyllä tuntenut väsymystä juostessa. Tasaiseen alustaan tottumattomat jalat olivat loppukilometreillä ihan käytetyt ja juostut, tai niin ainakin yritin väittää Antille, joka huuteli kierrosaikoja siinä vaiheessa, kun tajusin että olisin mahdollisesti saavuttamassa tuplamaratonin verran kilometrejä. Pakotin itseni juoksuntapaiseen etenemiseen ja Antin tsemppaamana jatkoin sitä itseasiassa loppuun saakka. Anttihan vedätti tässä vaiheessa väsynyttä vaimorukkaansa, olin jo juossut siihen vaadittavat kilometrit.

Viimeinen tunti tuntui kestävän ikuisuuden. Siinä viimeisen tunnin aikana oli tunteet niin pinnassa, että juoksin viimeiset kilometrit onnenkyyneleet silmissä. Pirulauta, kohta minä olen juossut 12h. Kaikki Sisulaiset ja katsojat hurrasivat ja kannustivat loppukiriin, jännä miten ihminen kykenee löytämään itsestään vielä sellaisen vauhdin valvottujen tuntien ja juostujen kilometrien jälkeen. Onnellinen juoksumuikkeli juoksi 12 tunnissa omat ennätyskilometrinsä 88,662km ollen N40 neljäs. Parasta näissä juoksuissa on ystävät, jotka aidosti iloitsevat kanssasi saavutuksista. Näillä onnen halauksilla pärjään seuraavaan kisaan asti!  Kiitos tuhannesti Joensuu Night Run! Muistona ansaittu, upea, taottu mitali ja nilkkapannasta jääneet jäljet! Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän!

DUV Ultra Marathon Statistics: Eini Eronen

Melkein sata

Kaija Hattunen

kaija_k4

Viimeisiä minuutteja mennään. Kuva: Heidi Ikäheimo

Kolmas kerta toden sanoo. Tai sitten ei. Nimittäin tuo sadan kilometrin ylitys, joka jäi vieläkin hieman vajaaksi. Kilometrejä kertyi kuitenkin tällä kertaa Night Runissa 99,596 km. Täytyyhän tuohon olla tyytyväinen, kun syntyi oma ennätys ja tavoitteena oli edetä semmoinen reilu 90 km. Tuloskehitys on ollut minulla semmoinen, että toissa vuonna kilometrejä kertyi 79,172 ja viime vuonna 89,147. Kehityssuunta on siis hyvä ja ehkäpä ensi kerralla tuo maaginen satanen ylittyy.

Kisaan lähdin hieman jännittävin fiiliksin, koska polvi oli oireillut Kolin Vaarojen maratonin jälkeen. Polvi teipattiin ja ei kun matkaan. Kiitos Pastisen Lauralle teippauksesta. Alku lähti hyvin käyntiin ja polvi ei oireillut sekä juoksu tuntui mukavalta. Lähdin taktiikalla viisi minuuttia juoksua ja minuutti kävelyä. Piippari trikoiden vyötäröllä ilmoitti, milloin tuli tehdä mitäkin.

Ensimmäiset tunnit meni iloisesti hölkkäillen enkä sen kummemmin miettinyt kilometrien kertymistä. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti ja siinä onnistuinkin ihan hyvin. Sittenpä jossain vaiheessa polveen alkoi tulla semmoisia outoja tuntemuksia ja pelkäsin, että taitaa tulla stoppi etenemiseen. Oireilu kesti reilusti yli puolen välin, ja sen jälkeen jalka tuntui jotenkin turtuvan ja lopetinkin ajattelemasta mokomaa oiretta.

Meno tuntui taas hyvältä, mutta sitten mahassa alkoi kuplimaan ja vessassa tulikin vietettyä muutama tovi. Tässä vaiheessa päätin ottaa Imodiumin, mikä oli hyvä päätös. Mahakipu ja turvotus hellitti, ja juoksu jatkui taasen hymy huulilla.

Kilometrien kertymistä rupesinkin seuraamaan tarkemmin, kun huomasin, että se tavoitteena oleva 90 km ei olekaan ehkä mahdottomuus. Kannustus ja huolto olivat kyllä niin mahtavia, että sitä iloissaan ohitti aina Sisun huoltopöydän. Kiitos kaikille sisulaisille, kun jaksoitte luoda hyvää fiilistä ja voimaa juoksuun. Antti, Mika, Iida, Jari, Aura, Piritta, Laura, Sointu ja ketä teitä nyt muita olikaan.

Rakas isäni tuli kannustamaan paikan päälle klo 5.15 ja sitten minulle rupesikin satelemaan tsemppejä oikein urakalla. “Elä tyttö luovuta”. “Elä anna periksi”. “Hyvin se menee”. Huikkasin isälle jossain vaiheessa, että nyt on saavutettu ennätys eli tuo 90km. Ja siitä ei kun lisää vaan kilometrejä kerryttämään. Perinteisesti pari varvasta tuntui olevan ihan muussina, mutta kirvelystä huolimatta eteenpäin vaan.

Musiikista tuntui saavan virtaa ihan hirveästi viimeisiin tunteihin ja useasti kävinkin omia suosikkibiisejä toivomassa. Tuntui suorastaan, että lensin, kun kajareista tärähti Bruce Springsteeniä ja Bon Jovia. Kaija Koon “Nää yöt ei anna armoo” tuntui myös sopivan jotenkin aamuyön hetkiin. Kiitos musatoiveiden toteuttajille Atso, Jarkko ja Ville.

Alkuvaiheessa taisin olla jossain sijalla 16, sitten sijalla 12 ja sitten keikuin sijalla 7 ja 8. Sijoituksen paraneminen nosti fiilistä ja toivoin, että pääsisin kymmenen sakkiin. Loppusijoitus olikin sitten kahdeksas. Näin on taas yksi ultrajuoksu takana ja maalissa olo oli niin onnellinen ja iloinen. Olin hyvävoimainen ja olisihan tuota juoksua voinut vielä jatkaakin. No, helmikuussa Espoossa saa jatkaa vielä tuon 12 tunnin jälkeen tuplasti! Ja kenties heinäkuussa Kauhajoella 6 päivää. Saa nähdä hyytyykö se hymy sen jälkeen 🙂

Joku on joskus kysynyt, että mitä mietin, kun kierrän ympyrää 12 tai 24 tuntia, niin en oikein osaa tuohon vastata. En tiedä liikkuuko päässä mitään, ei ainakaan mitään kovin syvällistä. Sitä vaan kiertää ympyrää, seuraa tulostaulua, miettii tankkausta ja seurailee kanssajuoksijoita. Enkä osaa siihenkään oikein vastata, että miksi juoksen ultramatkoja. Ultrajuoksu on vaan yksinkertaisesti kamalan ihanaa! Love it! Ja olen niin ylpeä saadessani edustaa seuraani Ultrajuoksuseura Sisua, joka on täynnä mitä ihanampia ihmisiä ja kovakuntoisia juoksijoita. Teidän seurassa oli helppo taivaltaa tämä juoksu läpi. Ensi vuonna uudestaan ja tulos alkaa ykkösellä. Piste.

DUV Ultra Marathon Statistics: Kaija Hattunen

 

Tahkon Vuorijuoksu 21.10.2017

Salla Makkonen

Tahkovuorella kisattiin viime viikonloppuna 2km, 12km, 21km ja 42km pituisilla matkoilla. Oma osallistumiseni ja päätös nimenomaan maraton-pituiselle matkalle lähdöstä selkiintyi vasta muutamia päiviä ennen kisaa. Minua mietitytti lähinnä se, olenko riittävän palautunut Vaarojen Maratonin 43km:sta, josta oli vasta kaksi viikkoa aikaa. Olen erityisesti polkujuoksijana kokematon ja useimmiten se tarkoittaa myös pelottomuutta. Lopulta siis Koko rahan edestä -mentaliteettini vei voiton järjen äänestä ja näpyttelin ilmoittautumiseni 42km:lle.

Kisa-aamuna oli pakkasta muutama aste ja lähtö oli klo 10 Break Sokos Hotel Tahkovuoren edestä. Meillä oli huone varattuna kyseisestä hotellista, ja viimeiset hetket ennen lähtöä kuluivatkin parvekkeella kahvikuppi kädessä lähtöpaikalla jo olevia muita kisaajia katsellen. Sainkin hyvän alkulämmittelyn kun läksin
klo 9.57 rivakasti hotellihuoneesta lähtöpaikalle.  Koska minulla on eniten kokemusta sileällä juoksemisesta, läksin alun tieosuudella kovaa, ehkä vaarallisenkin kovaa. Tiesin olevani naisista ykkösenä, mutta kun loivasti nousevaa polkua oli 5km:n kohdalla menty jo hetkinen, meni mikkeliläisen Antin Tallin Mia Tuoriniemi minusta tasaisen varmasti ohi, kuten olin odottanutkin käyvän. Tuoriniemi juoksi saman 43km matkan Vaarojen maratonilla 40 minuuttia minua joutuisammin ja on kokenut polkujuoksija – hänen peesiinsä en siis yrittänytkään jäädä.

unnamed_salla1

Startin odottelua.

Juoksu tuntui hyvältä ja pystyin menemään lähes kaikki nousut juosten lyhyellä askelella. Toisin oli Vaarojen maratonilla, jossa nousut olivat paljon kivisempiä ja juurakkoisempia, ja siksi lähes mahdottomia juosta. Vuorijuoksussa jalat tuntuivat vievän niin hyvin, etten uskonut kenenkään naisen enää tulevan takaa ohitseni. Siksi olikin järkytys, kun tasaisella tiepätkällä noin 5:15 –vauhtia juostessani pinkkitakkinen pitkä leidi (Anna Kuikka) meni minusta kepeällä askelella ohi ja järkytyksen lisäämiseksi tervehti minua suorastaan ylipirteän oloisena!

Noin suvereenissa ohituksessa oli nieleskelemistä pitkäksi aikaa. Kaikesta huolimatta pidin oman vauhtini. 12km paikkeilla tultiin mielestäni reitin haastavimpaan osuuteen, josta oli varoitettu syystä myös kisaohjeessa: ensin mentiin jyrkkää ja kivistä laskettelurinnettä alas, jossa olisi ollut hyvä mahdollisuus loukata itsensä pahemminkin. Onni oli matkassani, ja säästyin kaatumiselta vaikka vauhtini kiihtyi rinteessä hallitsemattoman kovaksi. Rinteen juurelta lähdettiin taas kipuamaan  ylös, tällä kertaa Tahkon 800-metrisiä eli Suomen pisimpiä portaita. Olin jo etukäteen luvannut itselleni, että portaat saan suurimmaksi osaksi kävellä ja säästän voimia toiseen kierrokseen ja helpompiin nousuihin. Pahan nousun jälkeen loppumatka ennen toiselle kierrokselle lähtöä olikin hyvin alamäkivoittoista ja siinä juoksuni oli parhaimmillaan.

Image_Sallax


Salla Makkonen (2.) Mia Tuoriniemi (1.) Anna Kuikka (3.)

Toisella kierroksella olin jo tottunut ajatukseen 3. sijasta ja ajatukset alkoivat olla enemmän tavoitteessa juosta 42km reitti alle 4.30. Olin juossut kenties maltillisemmin kuin koskaan kisassa ja siksi minulla oli vielä 30 kilometrin jälkeenkin voimia juosta töpötellä ylämäet. Malttini palkittiin 38km kohdalla, jossa ylämäessä edelläni käveli minusta aikoja sitten ohi mennyt Kuikka. Menin lähes paniikkiin, koska en ollut koskaan aiemmin ohittanut ketään kisan viimeisillä kilometreillä. Se oli hieno tunne, mutta kauhulla jouduin välillä vilkuilemaan taakse siltä varalta, jos Kuikka vielä taipuisi loppukiriin. Kun matkaa maaliin oli enää 2km ja lopun laskeva ja tasainen osuus alkoi, rupesi hymy hiipimään kasvoilleni. Tiesin pääseväni lopun niin kovaa, ettei taakse näkymättömiin jäänyt Kuikka enää voisi tulla ohitseni. Aika maalissa 4.24 reitillä, jossa oli noin 1500 nousumetriä – siihen voi olla tyytyväinen!

Vuorijuoksi oli hieno kokemus ja tärkeä oppitunti siitä, miksi voimia kannattaa opetella säästämään koko matkaksi. Kesän aikana tapahtuneesta kehityksestäni ja hyvästä sijoituksesta Vuorijuoksussa kiitoksen ansaitsevat kaksi Ultrajuoksuseura Sisun juoksijaa: Leo Sivonen, joka jo alkukesästä neuvoi minua parempaan tekniikkaan ylämäkijuoksussa, sekä miesystäväni Tomi, joka alun perin tutustutti minut polkujuoksuun ja lähti kanssani Tahkolle Vuorijuoksuun.

Naiset 42km:
1. Mia Tuoriniemi 03:59:44
2. Salla Makkonen 04:24:22
3. Anna Kuikka 04:28:31

Kaikki tulokset >

http://vuorijuoksu.tahkorun.fi/

Espoo X Endurance 24h – 221.7km

Ensimmäiseen 24 tunnin juoksuun valmistautuminen meni hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Jos ensimmäinen 12h juoksukin meni opintoreissuna, niin voiko 12h juoksusta hypätä suoraan 24h juoksuun varmoin mielin? Samanlainen loikka kuin puolimaratonilta maratonille? Asettelin itselleni maltillisia 200km tavoitteita, vaikka samalla laskeskelin kierrosaikoja ja pyörittelin 240-250km mahdollisuuksia mielessäni. Areenaan kuumuus, syömiset ja pään kestävyys 12 tunnin juoksemisen jälkeen olivat kuitenkin täysiä mysteerejä.

Lauantaiaamun hotelliaamiaisen jälkeen mieli oli hyvin kevyt ja valpas. Espoon Esport-areenan puitteisiin tutustuminen, juoksukamat päälle ja vielä viimeiset ohjeet huoltoon. Arvelin 12 minuutin välein tapahtuvan nesteytyksen ja evästyksen riittävän ainakin melko pitkälle.

Kisan ensimmäiset 6h meni varsin nopeasti. Kilometrejä sopivasti 64 ja ilman ongelmia mentiin. Kovaa alkuvauhtia lähteneitä kisailijoita alkoi tulla selkä edellä vastaan ja itsekin olin huomaamatta noussut yhdeksänneltä sijalta jo kolmanneksi. Kuuden tunnin kohdalla oli myös ensimmäinen suunnanvaihto, joka ehkä hieman aiheutti ihmetystä jaloissa.

8-9h juoksun jälkeen alkoi kropassa areenan lämpöisyys tuntumaan. Huollosta kylmää vettä ja rättiä viilennykseen, mutta silti askel alkoi tuntua tahmeammalta. Varusteitakin joutui hieman korjailemaan pienien hiertymien vuoksi, joten loppumatkasta ei tulisi mitenkään herkullinen. Kaivoin myös kuulokkeet korviin siinä toivossa, että musiikista olisi saanut hieman piristystä lähestyvää yötä varten.

Pari tuntia jaksoin kuunnella Kirkan parhaimpia, kunnes nekin alkoivat tökkimään. 12h rajapyykki alkoi lähestymään ja kilometrejä 120. Olin aivan lopussa. Vaihtelua sain kun pääsin kokeneemman seurakaverin Kimmo Räsäsen juoksu/kävely-peesiin ja samalla vaihdeltiin tuntemuksia ja muita kuulumisia. Myös Kimmon ehdottama vartin huoltotauko puoliltaöin sai reilusti kannatusta.

Puolen yön huollosta uudet puhtaat vaatteet ylle ja syömiset naamaan, mutta silti… juokseminen ei ollut mitään nautinnollista. Tuntui kuin olisin juossut yöllä juoksurataa ympäri vailla merkitystä. Hiertymät painoivat, suolapähkinät jäivät suuhun pyörimään, kengännauhat olivat auki, kylmi. Edessä vielä vain vajaat 12 tuntia.

Aamuneljään asti kauheaa tahkoamista väsymyksen rajamailla. Reisistä ei irronnut yhtään voimaa ja katsoin parhaimmaksi ottaa pari särkylääkettä ja pitää 10 minuutin nukkumatauon. Silmällistäkään en kyllä saanut nukuttua, mutta jotenkin olo tuntui kohenevan. Pieni hörppäys kahvia ja paikalle saapuneen vanhan juoksijatutun tsemppaukset saivat mielenkin kohenemaan. Liikkeellelähtö oli silti yhtä tuskaa. Jalat aivan voimattomat. Pää kuitenkin toimi eli eikun eteenpäin.

Mahtava flow lähti vihdoin yläkropasta liikkeelle kohti jalkoja ja seuraavat neljä tuntia meni kuin siivillä. Sijalta 10 takaisin peliin ja niin vain kierrokset taittuivat ilman kipuja samaa vauhtia mitä kisan ensimmäisillä tunneilla. Tuntui kuin olisin ollut ainut joka radalla enää edes juoksee sillä ohiteltavia riitti. Kirimisen ansiosta takaisin sijalle 4.

Aamukahdeksalta väsymys alkoi taas painaa. 200 kilometrin raja alkoi kuitenkin kutkuttelemaan joidenkin kilometrien päässä, joten jos vain sinne asti jaksaisin vaikka konttaamalla, olisin tyytyväinen. Päätin kuitenkin nelivedon sijaan ottaa näppärän taksikyydin Soikkelin Jarin takapenkiltä, ja juoksu-kävelyllä Sisulaiset kivasti peräkanaa tahkoivat matkaa eteenpäin.

Puoli kymmeneltä aamupäivällä (juoksua takana 21h 30min) 200km täyteen ja kädet ilmaan. Enää helppoja kilometrejä sen minkä loppuun vain jaksaa vaikka kannustusta riitti, että kolmossijaan ei olisi pitkä matka. Pientä loppukiriä ehkä saikin aikaan, mutta mihinkään kahden tunnin hirmurepäisyyn ei kenelläkään olisi voimia enää tässä vaiheessa.

Viimeiselle puolituntiselle lähdettäessä tsemppasin vielä itseni ylittämään 220km rajan laskemalla montako kierrosta täytyisi jaksaa. Nopeasti nuo täyttyivätkin ja vielä muutaman kierroksen sain aikaan loppuhöyryissä ennen päätössummerin pärähdystä.

Ensimmäinen 24h ultrajuoksu siis kunnialla läpi oppirahoineen ja seuraavalla kerralla voikin kokeilla sitten jo ihan oikeasti sen läpi juoksemista.

Kiitokset kisajärjestäjä Endurancelle hyvästä tunnelmasta, Team UltraSisulle (Jari, Kimmo, Mika, Kaija ja Tuula) sekä huoltoon Sallalle ja Sepolle! Ja tottakai tutut jotka radan varressa kävi kannustamassa tai kotisohvilta kisaa jännittivät!

Tomi Ronkainen

19.-20.11 Joensuu Night Run 12h – 139,8km

tomi_jnr_2016Viime vuoden Night Runin ja 121,7km jälkeen totesin, että ei enää ikinä. Silloin viimeiset pari tuntia menivät lähinnä kävellessä ja ihmetellessä koko homman järkeä. Päätös tämän vuoden Night Runille syntyi vasta noin kuukausi ennen tapahtumaa. Suht hyvin mennyt juoksukesä ja juoksukavereiden houkuttelu saivat mielen kääntymään ja varovainen 130km tavoite oli asetettu.

Kisaa varten ei sen erikoisempia treenejä tarvinnut tehdä vaan luotin peruskuntoon, mitä tämän vuoden vajaa 3000 harjoituskilometriä oli tuonut. Kesäkuussa ollut 100km Suomi-juoksu antoi myös uskoa tavoitteen täyttymiseen, sillä tuolloin kisa meni mahavaivojen takia hieman pieleen loppuajan ollessa 8h ja 40min paikkeilla. Night Runin taktiikkaa miettiessä, totesinkin, että jos tuota vauhtia pystyy vaivojen kanssa juoksemaan, niin kai sitä pystyy terveenä sitten pidempäänkin menemään.

Osallistujalistalta poimin ennakkosuosikiksi tietysti tämän vuoden tuplatriathlonin MM-3:sen Hyppölän Teron, jonka uskoin rikkovan kevyesti ainakin hallijuoksun Suomen ennätyksen. Kakkossijasta ajattelin taistelevan espoolaisen Toni Validon kanssa, joka oli väläytellyt kestävyyttään kesän pitkillä matkoilla. Kisapäivänä Validoa haastatellessa oltiinkin samoilla taktiikoilla liikenteellä, eli yritettäisiin pysyä Hyppölän perässä mahdollisimman pitkään.

Starttipamauksen törähdettyä tuttu kolmikko säntäsikin kärkeen Hyppölän johdolla. Vauhti tuntui kevyen sopivalta, joten yllätyin kun Valido lähtikin kiristämään vauhtia ottaen meidät kohta kierroksella kiinni. Yllättävä shakkipelimäinen liike ei kuitenkaan saanut pasmojani sekaisin sillä aikaa oli vielä pitkälti. Kuin ilmaiseksi pääsin Hyppölästä kierroksen edelle tämän käydessä tutustumassa Areenan wc-tiloihin.

Kolmen tunnin taaperruksen jälkeen jalat kaipasi hieman vaihtelua tuttuun rytmiin. Mietin miten Valido reagoisi, jos ottaisin hänet kiinni kierroksella ja eikun tuumasta toimeen. Hieman nopeampi vauhti tuntui sopivan myös jaloille ja Valido oli äkkiä ajettu kiinni. Jatkoin vauhtia vielä jonkun aikaa, tosin sillä mentaliteetillä että kisaa oli vielä melkein 9 tuntia jäljellä!

Hyppölän juna puksutti tasaisia kierrosaikoja, joten tähän imuun oli aika ajoin hyvä jäädä roikkumaan ja lepäilemään. Energiageelit ja siripiri-glukoosipastillit olivat maullaan, lisäksi tasatunnein olin varannut reilumman palautusjuoman tai mustikkakeiton. Muutamat lyhyet vessatauot näistä seurasikin mutta tämä vain oikeastaan piristi menoa. Musiikin pauhatessa ja välillä juoksukavereiden kuulumisia vaihdellessa kilometrit ja tunnit lisääntyivät kuin itsestään.

Viimeiselle suunnanvaihdolle tultaessa eli yhdeksän tunnin juoksun jälkeen olin karannut jo reilun kilometrin Hyppölältä ja Valido oli hiipunut kauemmas taaksemme. Pienoinen hyvän olon tunne alkoi puseroon tulla kun juoksu tuntui edelleen kevyeltä. 100 kilometriäkin oli taittunut omaan ennätysvauhtiin, joten laskeskelin jo mielessä mahdollista lopputulosta. 130km pitäisi ainakin kevyesti ylittyä mikäli vauhti vain pysyisi samana.

Kuin salaman iskusta sitten 10h kohdalla juuri Hyppölän huoltopöydän luona iski jalkaan kramppi! Tiesin, että se helpottaa mikäli vain koitan jotenkin eteenpäin päästä ja vaihtamalla juoksuasentoa edes vähän vähemmän kipeämmäksi. Kierros menikin hitaasti sipsuttaen ja samalla menetin reilusti johtoani. Huoltopöydältä reilusti suolaa kitusiin ja juomista mukaan ja jalat ymmärsivät, että vielä ei keskeytetä. Validokin huomasi ongelmat ja tsemppasi jatkamaan vaikka mikä olisi! Sopiva rytmi löytyikin ja krampit helpottivat ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta.

Viimeiselle tunnille lähtiessä alkoi oma 130 kilometrin tavoite täyttymään ja voittopokaalin nostaminen urheilujuomineen kutitteli mielessä jo mukavasti. Tähän väliin pystyi vielä iskemään koneistoon lisää kierroksia ja Hyppölään sain lisää eroa tehtyä. Puoli tuntia ennen päätössummeria tiesin olevani lähellä myös hallijuoksun Suomen ennätystä. Seurakavereiden kannustaessa vauhti ei kuitenkaan aivan riittänyt ja loppuheittäytyminen jäi 66 metriä vajaaksi. Paljoa tämä ei kuitenkaan harmittanut, sillä kova työ, voitto ja Suomen kautta aikain viidenneksi kovin tulos oli tosiasia!

Tästä on hyvä jatkaa ensi kesän kisoihin ja jo tiistain palauttavalla lenkillä pystyi vetoreeniä tekemään. Kiitos kisakumppaneille, mahtavalle Ultrajuoksuseura Sisulle sekä valmistautumis- ja huoltotoimenpiteisiin osallistuneille henkilöille!

Tomi Ronkainen

joensuu12h.com

WIHAN KILOMETRIT 15.10.2016

Lauantaina 15.10.2016 juostiin Tampeereella Pirkkahallin ympäristössä Wihan kilometrit. Lajeina oli 100km, 50km,  maraton ja puolimaraton.

Miten meni? – Tuula Martiskainen

Minulla 50km:n kilpailu Wihalla oli kaiken kaikkiaan kolmas. Aikaisempi harjoittelu, sekä kisaviikon valmistautuminen ja tankkaus olivat sujuneet suhteellisin normaalisti ja tavoitteenani oli parantaa omaa ennätystä joitakin minuutteja.

Kilpailun startti oli lauantai aamuna klo 9.00. Sää oli melko viileä, lämpötila oli noin +3 astetta ja aamulla tihkutti hivenen vettä. 50km kisassa juostiin 15 x 3.33 km:n lenkkiä. Reitti oli miltei tasainen ja alustana sekä asfalttia että hiekkaa.

Lähtiessä kroppa oli ihan jäässä ja ensimmäiset kierrokset piti yrittää juosta kovempaa, että keho lämpiäisi ja muutenkin pääsisin normaaliin kilpailuvauhtiin. Koko matkan juoksin suhteellisen tasaisella vauhdilla, nopeimpien kilometrien ollessa 5.17min/km ja hitaimpien 5.30min/km. Huolto toimi loistavasti,  energiaa tankkasin sekä omasta huoltopöydästä, että järjestäjien tarjoilusta.  Geelejä otin noin kympin välein vedellä höystettynä, ja SiriPiriä miltei joka kierroksella. Lisäksi joka kierroksen päätteksi hörppäsin pari desiä urheilujuomaa ja vettä. Ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ei  tässä kisassa juurikaan ollut, vaikka yksi puskareissukin matkalle mahtui.

Tämän kaiken juoksemisen aiheuttaman endorfiinihumalan, tuskan ja kivun  päätteeksi nautin maallissa omasta 50km ennätyksestäni ajalla 4:33:48 ja sijoitukseni 50km naisten sarjassa oli toinen. Omasta mielestäni kisa sujui yli odotusten, joskin aina jotakin jää hampaankoloon, jota voi yrittää parantaa seuraavissa koitoksissa. Nyt palautellaan muutamia päiviä ja sitten harjoittelu jatkuu seuraavia pidempiä ultria kohden.

N 50km

 1. Sanna Kullberg      N40  KU-58                          3:55:33
 2. Tuula Martiskainen  N45  UltraSisu                      4:33:48
 3. Katariina Turpeinen N50  Hippoksen maratonkerho         4:49:03
 4. Arja Härmä          N50  Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 4:49:10
 5. Milka Rajala        N    Endurance                      5:03:06

Kaikki tulokset »