Espoo X Endurance 24h – 221.7km

Ensimmäiseen 24 tunnin juoksuun valmistautuminen meni hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Jos ensimmäinen 12h juoksukin meni opintoreissuna, niin voiko 12h juoksusta hypätä suoraan 24h juoksuun varmoin mielin? Samanlainen loikka kuin puolimaratonilta maratonille? Asettelin itselleni maltillisia 200km tavoitteita, vaikka samalla laskeskelin kierrosaikoja ja pyörittelin 240-250km mahdollisuuksia mielessäni. Areenaan kuumuus, syömiset ja pään kestävyys 12 tunnin juoksemisen jälkeen olivat kuitenkin täysiä mysteerejä.

Lauantaiaamun hotelliaamiaisen jälkeen mieli oli hyvin kevyt ja valpas. Espoon Esport-areenan puitteisiin tutustuminen, juoksukamat päälle ja vielä viimeiset ohjeet huoltoon. Arvelin 12 minuutin välein tapahtuvan nesteytyksen ja evästyksen riittävän ainakin melko pitkälle.

Kisan ensimmäiset 6h meni varsin nopeasti. Kilometrejä sopivasti 64 ja ilman ongelmia mentiin. Kovaa alkuvauhtia lähteneitä kisailijoita alkoi tulla selkä edellä vastaan ja itsekin olin huomaamatta noussut yhdeksänneltä sijalta jo kolmanneksi. Kuuden tunnin kohdalla oli myös ensimmäinen suunnanvaihto, joka ehkä hieman aiheutti ihmetystä jaloissa.

8-9h juoksun jälkeen alkoi kropassa areenan lämpöisyys tuntumaan. Huollosta kylmää vettä ja rättiä viilennykseen, mutta silti askel alkoi tuntua tahmeammalta. Varusteitakin joutui hieman korjailemaan pienien hiertymien vuoksi, joten loppumatkasta ei tulisi mitenkään herkullinen. Kaivoin myös kuulokkeet korviin siinä toivossa, että musiikista olisi saanut hieman piristystä lähestyvää yötä varten.

Pari tuntia jaksoin kuunnella Kirkan parhaimpia, kunnes nekin alkoivat tökkimään. 12h rajapyykki alkoi lähestymään ja kilometrejä 120. Olin aivan lopussa. Vaihtelua sain kun pääsin kokeneemman seurakaverin Kimmo Räsäsen juoksu/kävely-peesiin ja samalla vaihdeltiin tuntemuksia ja muita kuulumisia. Myös Kimmon ehdottama vartin huoltotauko puoliltaöin sai reilusti kannatusta.

Puolen yön huollosta uudet puhtaat vaatteet ylle ja syömiset naamaan, mutta silti… juokseminen ei ollut mitään nautinnollista. Tuntui kuin olisin juossut yöllä juoksurataa ympäri vailla merkitystä. Hiertymät painoivat, suolapähkinät jäivät suuhun pyörimään, kengännauhat olivat auki, kylmi. Edessä vielä vain vajaat 12 tuntia.

Aamuneljään asti kauheaa tahkoamista väsymyksen rajamailla. Reisistä ei irronnut yhtään voimaa ja katsoin parhaimmaksi ottaa pari särkylääkettä ja pitää 10 minuutin nukkumatauon. Silmällistäkään en kyllä saanut nukuttua, mutta jotenkin olo tuntui kohenevan. Pieni hörppäys kahvia ja paikalle saapuneen vanhan juoksijatutun tsemppaukset saivat mielenkin kohenemaan. Liikkeellelähtö oli silti yhtä tuskaa. Jalat aivan voimattomat. Pää kuitenkin toimi eli eikun eteenpäin.

Mahtava flow lähti vihdoin yläkropasta liikkeelle kohti jalkoja ja seuraavat neljä tuntia meni kuin siivillä. Sijalta 10 takaisin peliin ja niin vain kierrokset taittuivat ilman kipuja samaa vauhtia mitä kisan ensimmäisillä tunneilla. Tuntui kuin olisin ollut ainut joka radalla enää edes juoksee sillä ohiteltavia riitti. Kirimisen ansiosta takaisin sijalle 4.

Aamukahdeksalta väsymys alkoi taas painaa. 200 kilometrin raja alkoi kuitenkin kutkuttelemaan joidenkin kilometrien päässä, joten jos vain sinne asti jaksaisin vaikka konttaamalla, olisin tyytyväinen. Päätin kuitenkin nelivedon sijaan ottaa näppärän taksikyydin Soikkelin Jarin takapenkiltä, ja juoksu-kävelyllä Sisulaiset kivasti peräkanaa tahkoivat matkaa eteenpäin.

Puoli kymmeneltä aamupäivällä (juoksua takana 21h 30min) 200km täyteen ja kädet ilmaan. Enää helppoja kilometrejä sen minkä loppuun vain jaksaa vaikka kannustusta riitti, että kolmossijaan ei olisi pitkä matka. Pientä loppukiriä ehkä saikin aikaan, mutta mihinkään kahden tunnin hirmurepäisyyn ei kenelläkään olisi voimia enää tässä vaiheessa.

Viimeiselle puolituntiselle lähdettäessä tsemppasin vielä itseni ylittämään 220km rajan laskemalla montako kierrosta täytyisi jaksaa. Nopeasti nuo täyttyivätkin ja vielä muutaman kierroksen sain aikaan loppuhöyryissä ennen päätössummerin pärähdystä.

Ensimmäinen 24h ultrajuoksu siis kunnialla läpi oppirahoineen ja seuraavalla kerralla voikin kokeilla sitten jo ihan oikeasti sen läpi juoksemista.

Kiitokset kisajärjestäjä Endurancelle hyvästä tunnelmasta, Team UltraSisulle (Jari, Kimmo, Mika, Kaija ja Tuula) sekä huoltoon Sallalle ja Sepolle! Ja tottakai tutut jotka radan varressa kävi kannustamassa tai kotisohvilta kisaa jännittivät!

Tomi Ronkainen

19.-20.11 Joensuu Night Run 12h – 139,8km

tomi_jnr_2016Viime vuoden Night Runin ja 121,7km jälkeen totesin, että ei enää ikinä. Silloin viimeiset pari tuntia menivät lähinnä kävellessä ja ihmetellessä koko homman järkeä. Päätös tämän vuoden Night Runille syntyi vasta noin kuukausi ennen tapahtumaa. Suht hyvin mennyt juoksukesä ja juoksukavereiden houkuttelu saivat mielen kääntymään ja varovainen 130km tavoite oli asetettu.

Kisaa varten ei sen erikoisempia treenejä tarvinnut tehdä vaan luotin peruskuntoon, mitä tämän vuoden vajaa 3000 harjoituskilometriä oli tuonut. Kesäkuussa ollut 100km Suomi-juoksu antoi myös uskoa tavoitteen täyttymiseen, sillä tuolloin kisa meni mahavaivojen takia hieman pieleen loppuajan ollessa 8h ja 40min paikkeilla. Night Runin taktiikkaa miettiessä, totesinkin, että jos tuota vauhtia pystyy vaivojen kanssa juoksemaan, niin kai sitä pystyy terveenä sitten pidempäänkin menemään.

Osallistujalistalta poimin ennakkosuosikiksi tietysti tämän vuoden tuplatriathlonin MM-3:sen Hyppölän Teron, jonka uskoin rikkovan kevyesti ainakin hallijuoksun Suomen ennätyksen. Kakkossijasta ajattelin taistelevan espoolaisen Toni Validon kanssa, joka oli väläytellyt kestävyyttään kesän pitkillä matkoilla. Kisapäivänä Validoa haastatellessa oltiinkin samoilla taktiikoilla liikenteellä, eli yritettäisiin pysyä Hyppölän perässä mahdollisimman pitkään.

Starttipamauksen törähdettyä tuttu kolmikko säntäsikin kärkeen Hyppölän johdolla. Vauhti tuntui kevyen sopivalta, joten yllätyin kun Valido lähtikin kiristämään vauhtia ottaen meidät kohta kierroksella kiinni. Yllättävä shakkipelimäinen liike ei kuitenkaan saanut pasmojani sekaisin sillä aikaa oli vielä pitkälti. Kuin ilmaiseksi pääsin Hyppölästä kierroksen edelle tämän käydessä tutustumassa Areenan wc-tiloihin.

Kolmen tunnin taaperruksen jälkeen jalat kaipasi hieman vaihtelua tuttuun rytmiin. Mietin miten Valido reagoisi, jos ottaisin hänet kiinni kierroksella ja eikun tuumasta toimeen. Hieman nopeampi vauhti tuntui sopivan myös jaloille ja Valido oli äkkiä ajettu kiinni. Jatkoin vauhtia vielä jonkun aikaa, tosin sillä mentaliteetillä että kisaa oli vielä melkein 9 tuntia jäljellä!

Hyppölän juna puksutti tasaisia kierrosaikoja, joten tähän imuun oli aika ajoin hyvä jäädä roikkumaan ja lepäilemään. Energiageelit ja siripiri-glukoosipastillit olivat maullaan, lisäksi tasatunnein olin varannut reilumman palautusjuoman tai mustikkakeiton. Muutamat lyhyet vessatauot näistä seurasikin mutta tämä vain oikeastaan piristi menoa. Musiikin pauhatessa ja välillä juoksukavereiden kuulumisia vaihdellessa kilometrit ja tunnit lisääntyivät kuin itsestään.

Viimeiselle suunnanvaihdolle tultaessa eli yhdeksän tunnin juoksun jälkeen olin karannut jo reilun kilometrin Hyppölältä ja Valido oli hiipunut kauemmas taaksemme. Pienoinen hyvän olon tunne alkoi puseroon tulla kun juoksu tuntui edelleen kevyeltä. 100 kilometriäkin oli taittunut omaan ennätysvauhtiin, joten laskeskelin jo mielessä mahdollista lopputulosta. 130km pitäisi ainakin kevyesti ylittyä mikäli vauhti vain pysyisi samana.

Kuin salaman iskusta sitten 10h kohdalla juuri Hyppölän huoltopöydän luona iski jalkaan kramppi! Tiesin, että se helpottaa mikäli vain koitan jotenkin eteenpäin päästä ja vaihtamalla juoksuasentoa edes vähän vähemmän kipeämmäksi. Kierros menikin hitaasti sipsuttaen ja samalla menetin reilusti johtoani. Huoltopöydältä reilusti suolaa kitusiin ja juomista mukaan ja jalat ymmärsivät, että vielä ei keskeytetä. Validokin huomasi ongelmat ja tsemppasi jatkamaan vaikka mikä olisi! Sopiva rytmi löytyikin ja krampit helpottivat ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta.

Viimeiselle tunnille lähtiessä alkoi oma 130 kilometrin tavoite täyttymään ja voittopokaalin nostaminen urheilujuomineen kutitteli mielessä jo mukavasti. Tähän väliin pystyi vielä iskemään koneistoon lisää kierroksia ja Hyppölään sain lisää eroa tehtyä. Puoli tuntia ennen päätössummeria tiesin olevani lähellä myös hallijuoksun Suomen ennätystä. Seurakavereiden kannustaessa vauhti ei kuitenkaan aivan riittänyt ja loppuheittäytyminen jäi 66 metriä vajaaksi. Paljoa tämä ei kuitenkaan harmittanut, sillä kova työ, voitto ja Suomen kautta aikain viidenneksi kovin tulos oli tosiasia!

Tästä on hyvä jatkaa ensi kesän kisoihin ja jo tiistain palauttavalla lenkillä pystyi vetoreeniä tekemään. Kiitos kisakumppaneille, mahtavalle Ultrajuoksuseura Sisulle sekä valmistautumis- ja huoltotoimenpiteisiin osallistuneille henkilöille!

Tomi Ronkainen

joensuu12h.com

WIHAN KILOMETRIT 15.10.2016

Lauantaina 15.10.2016 juostiin Tampeereella Pirkkahallin ympäristössä Wihan kilometrit. Lajeina oli 100km, 50km,  maraton ja puolimaraton.

Miten meni? – Tuula Martiskainen

Minulla 50km:n kilpailu Wihalla oli kaiken kaikkiaan kolmas. Aikaisempi harjoittelu, sekä kisaviikon valmistautuminen ja tankkaus olivat sujuneet suhteellisin normaalisti ja tavoitteenani oli parantaa omaa ennätystä joitakin minuutteja.

Kilpailun startti oli lauantai aamuna klo 9.00. Sää oli melko viileä, lämpötila oli noin +3 astetta ja aamulla tihkutti hivenen vettä. 50km kisassa juostiin 15 x 3.33 km:n lenkkiä. Reitti oli miltei tasainen ja alustana sekä asfalttia että hiekkaa.

Lähtiessä kroppa oli ihan jäässä ja ensimmäiset kierrokset piti yrittää juosta kovempaa, että keho lämpiäisi ja muutenkin pääsisin normaaliin kilpailuvauhtiin. Koko matkan juoksin suhteellisen tasaisella vauhdilla, nopeimpien kilometrien ollessa 5.17min/km ja hitaimpien 5.30min/km. Huolto toimi loistavasti,  energiaa tankkasin sekä omasta huoltopöydästä, että järjestäjien tarjoilusta.  Geelejä otin noin kympin välein vedellä höystettynä, ja SiriPiriä miltei joka kierroksella. Lisäksi joka kierroksen päätteksi hörppäsin pari desiä urheilujuomaa ja vettä. Ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ei  tässä kisassa juurikaan ollut, vaikka yksi puskareissukin matkalle mahtui.

Tämän kaiken juoksemisen aiheuttaman endorfiinihumalan, tuskan ja kivun  päätteeksi nautin maallissa omasta 50km ennätyksestäni ajalla 4:33:48 ja sijoitukseni 50km naisten sarjassa oli toinen. Omasta mielestäni kisa sujui yli odotusten, joskin aina jotakin jää hampaankoloon, jota voi yrittää parantaa seuraavissa koitoksissa. Nyt palautellaan muutamia päiviä ja sitten harjoittelu jatkuu seuraavia pidempiä ultria kohden.

N 50km

 1. Sanna Kullberg      N40  KU-58                          3:55:33
 2. Tuula Martiskainen  N45  UltraSisu                      4:33:48
 3. Katariina Turpeinen N50  Hippoksen maratonkerho         4:49:03
 4. Arja Härmä          N50  Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 4:49:10
 5. Milka Rajala        N    Endurance                      5:03:06

Kaikki tulokset »

Ville Maksimainen NUTS Pallas (134 km, 4000+ asc) 15.-16.7.2016

Sisun pojat lähtövalmiina

Ville ja Tomi lähtövalmiina Ylläksellä.

Keväisen Kanarian hupailun (Transgrancanaria 125 km) jälkeen meni muutama viikko lepäillessä ja parannellessa sormeen iskenyttä tulehdusta. Kevään aikana tuli vielä sairastettua pakollinen flunssa, mutta toukokuussa sain taas treeneistä hyvin kiinni ja harjoitukset sujuivat hyvin viimeistelyyn saakka. Siksi lähdin melko luottavaisin mielin matkaan kohti elämäni toistaiseksi pisintä juoksukisaa. Asetin tavoitteeksi 19 tunnin loppuajan ja ajattelin sen riittävän kovassa porukassa jonnekin 10.-15. sijan paikkeille. Molemmissa arvioissa olin tällä kertaa väärässä.

Saavuin lähtöpaikalle Ylläkselle vasta kisapäivänä ja ylimääräistä aikaa hengailuun ei juuri jäänyt. Tuttuja tuli tavattua ennen starttia ja höpötettyä niitä näitä. Keli oli Ylläksellä aurinkoinen ja jopa kuuma. Startti koetti klo 18 ja satapäinen juoksijajoukko lähti tunkkaamaan kohti Ylläksen huippua.

Strategiani oli aloittaa rauhallisesti, saada kroppa toimimaan ja sitten säilyttää saavutettu vauhti mahdollisimman tasaisena. Kohtuullisesti tässä onnistuinkin, mutta pikkaisen liian lujaa tuli mentyä ensimmäinen yli 400 verttimetrin nousu ja sitä seurannut lasku. Ensimmäisessä väliajassa taisin olla suunnilleen kahdeskymmenes. Seuraavaksi noustiin Pirunkurua ylös Kesänkitunturille ja aurinko porotti todella paahtavasti. Pikkuhiljaa matkan edetessä muodostui muutaman hengen juoksuporukka (mm. naisten sarjan tuleva voittaja ja kolmonen), joka jatkoikin sitten yhdessä matkaa ensimmäiseen huoltoon saakka. Tässä vaiheessa matkaa oli takana noin 30 km.

Huollin itseni vähän muuta porukkaa nopeammin ja lähdin kiipeämään seuraavalle tunturille. Tässä vaiheessa reitti muuttui teknisemmäksi ja olennaisesti hitaammaksi. Reitillä oli paljon kaatuneita puita mitä piti kierrellä ja juoksurytmi rikkoutui. Tämä kesä on ollut myös Lapissa aika märkä ja jalat kastuivatkin tuon tuosta. Tavoiteajat alkoivat karata jo tässä vaiheessa mielestä. Eteneminen oli kuitenkin muihin nähden kohtuullisen vauhdikasta ja nappailin porukkaa kiinni tasaisesti. Erityisesti ylä- ja alamäet olivat omaa vahvuusaluetta. Rauhalan huollosta (noin 58 km) lähdin jatkamaan matkaa joukon viidentenä ja pian vastaani käveli keskeyttämään joutunut Simpasen Juuso. Ennen Pallasta eräs juoksija saavutti minut ja menimme porukassa ohi silloin kolmantena olleesta juoksijasta, jolla oli polviongelmia. Pallaksen huoltoon saavuimme siis jaetulla kolmossijalla.

Myös täällä tein muita nopeamman huollon ja lähdin yksin kiipeämään kohti Pallaksen huippua noin 10 min aiemmin menneen Marko:n perässä. Kärjessä edennyt Mikael oli lähtenyt noin 45 min ennen minua. Olin siis paljon lähempänä kärkeä kun ikinä olisin uskonut. Jo tullessamme Pallakselle keli alkoi muuttua ja kiskaisin itsekin kuoritakin päälle huollossa. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä Taivaskerolla kävi jo melkoinen myrskytuuli. Pian alkoi myös satamaan ja näkyväisyys heikkeni välillä aika paljon.

Huoltoväli Pallakselta Hannunkuruun tuntui kestävän ikuisesti ja tällä välillä koin myös suurimmat vaikeudet kisan aikana, kun olo meni melko huteraksi enkä jaksanut enää juosta kun alamäet. Ylämäet ja tasaiset meni reippaasti sauvakävellessä. Vihdoin ja viimein saavutin seuraavan huoltopisteen ja näin että ero kakkoseen ja takana tulevaan on samaa luokkaa eli noin 15 min. Loppumatkan keskityinkin vain turvaamaan kolmossijaa, sen verran ainutlaatuinen tilanne oli käsillä.

Ylä- ja alamäet vaihtelivat, kunnes viimein saavuin pitkään Pyhäkerolle johtavaan nousuun. Säätila meni huippua lähestyttäessä melko hurjaksi, vettä satoi kaatamalla ja tuulta oli varovaisen arvion mukaan 15 m/s. Reittimerkkejä ei enää nähnyt, vaan piti edetä polkua seuraillen ja toivoa, että seuraava tolppa tulisi kohta. Lopulta huippu kuitenkin saavutettiin ja saavuin kirkon rauniolle. Edessä oli kisan pisin alamäki kohti viimeistä huoltopistettä.

Tässä vaiheessa päästin pedon irti ja alamäki Pyhäkerolta pudoteltiin melkoista vauhtia. Viimeisestä huollosta vielä pari vihreää kuulaa naamaan ja urheilujuomaa toiseen juomapulloon. Edessä enää 11 km taivalta, normaalin peruslenkin verran. Lyhyen polkuosuuden jälkeen reitti tuli hiekkatielle, jota jatkui seuraavat 5-6 km. Jalat alkoivat olla aika valmiit ja pienetkin ylämäet oli pakko kävellä. Viimein saavuttiin asfalttitielle ja maaliin oli matkaa enää 3 km.

Pakotin itseni juoksuntapaiseen asfalttipätkällä ja roihuava tunne rinnassa alkoi kasvaa sitä suuremmaksi mitä lähemmäksi maali lähestyi. Kaikki se vuodatettu hiki, mäkitreenit Pyynikillä, Haralanharjulla ja Aitovuoressa, lukuisat yksinäiset tunnit metsän keskellä olivat saamansa palkintonsa. Viimein alkoi maalin kuulutukset kuulumaan ja näin perheeni muutaman sadan metrin päässä tien varressa. 50 m ennen maalia nappasin tyttäreni kädestä kiinni ja juoksimme yhdessä maaliin. Kaikki se matkan kärsimys muuttui hetkessä suureksi iloksi ja karjaisin kovaan ääneen maaliviivalla. Työ oli tehty.

maaliintulo

Aikani oli 19 h 32 min 3 sek, joten jäin aika kauas tavoitteestani. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että keli ja reitti oli tällä kertaa sen verran haastava, että se hidasti etenemistä vähintään tunnin verran. Hävisin voittajalle vain vähän reilun tunnin, jota on pidettävä todella hyvänä suorituksena. Jopa niin kovana, etten ikinä olisi uskonut sellaiseen kykeneväni. Jälleen kerran suorituksen mahdollisti hyvin toiminut energiahuolto ja välineet. Oikea kenkävalinta (Hoka Challenger ATR 2) ja sauvat olivat avainasemassa.

Seuraavat kolme viikkoa otan nyt todella rauhallisesti ja sen jälkeen on edessä kahdeksan viikon valmistautuminen Vaarojen 131 km:n kilpailuun. Juuri nyt takki on hieman tyhjä niin henkisesti kuin fyysisestikin.

nutspallas

Marko Mattila, Mikael Heerman ja Ville Maksimainen. Kuva NUTS.fi

Nutspallas.fi >

Tulokset >

 

Transgrancanaria 2016 – Ensimmäinen vuoristoultrani

trans_gc
20 h 38 min 59 sek, 124,2 km@10:00 min/km, keskisyke 126, nousumetrit 8154, sijoitus 134. (kaikki), 41. (M40)

Koko loppusyksyn ja sydäntalven harjoitukset olivat tähdänneet kohti tätä Gran Canarian lomasaarella järjestettävää Ultra Trail World Touriin kuuluvaa kilpailua. Tänä vuonna kisa sattui onnekkaasti hiihtolomaviikolle, niin sain myös perheen mukaan kannustamaan. Saavuimme pelipaikoille kisaviikon maanantaina ja alkuviikko meni viettäessä perhelomalaisen normaalia arkea. No pari pientä valmistavaa lenkkiä tuli sentään heitettyä, että edes aavistukseen tottui lämpimämpiin olosuhteisiin. Kerran käytiin myös autolla ylhäällä vuorilla, missä kisareitti pääasiassa kulki. Roque Nublo tuli nähtyä siis pariin otteeseen tällä reissulla. Vihdoin koetti sitten perjantai ja keskittyminen itse kilpailuun alkoi lopullisesti.

transgrancanaria_s

Roque Nublo

Tapasimme suomalaisten pitkänmatkan kisaajien kanssa illalla ennen starttiin Agaeteen vievien bussien lähtöä ja jatkoimme miittiä myös lähtöpaikalla, jossa piti odotella hieman toista tuntia ennenkuin pääsi matkaan. Tunnelma meidän kesken oli varsin vapautunut, vaikka varmaan itsekullakin oli perhosia mahanpohjassa. Mukana oli useiden vuoristoultrien konkareita ja sitten myös meitä noviiseja. Noin 20 minuuttia ennen starttia siirrymme varsinaisena lähtöpaikkana toimivalle aallonmurtajalle ja tasan klo 23 paikallista aikaa yli 700 päinen juoksijajoukko päästettiin matkaan melkoisissa karnevaalitunnelmissa.

Vähän matkaa juostiin katuja pitkin ja haettiin asetelmia ennen kääntymistä ensimmäiseen noin 10 km (1400 nousumetriä) pitkään nousuun. Olin päättänyt ottaa ensimäisen nousun melko rauhallisesti ja se sujuikin leppoisasti sauvakävellessä muutaman muun suomalaisjuoksijan (Nina, Pekka, Tomi) kanssa. Sykkeet eivät nousseet edes aerobisen kynnyksen tasolle ja pian mäki olikin takana. Ensimmäinen väliaikapiste saavutettiin noin ajassa 1 h 45 min ja sijoitus oli 333.

Pian ensimmäisen nousun jälkeen käännyttiinkin lähes yhtä pitkään laskuun, joka oli osittain aika teknistä serpentiinialamäkeä irtokivillä höystettynä. Luonnollisesti oli säkkipimeä, joten senkin takia piti ottaa vähän varovaisesti. Kaikki loppuu aikanaan, kuten myös tämäkin alamäki ja saavuin pian Tirman huoltoon. Alamäkeä seurasi taas luonnollisesti ylämäki, joka olikin varsin tekninen ja paikoin jyrkkä. Tässä ylämäessä alkoi tulla selkiä vastaan oikein urakalla ja olinkin parantanut sijoitustani seuraavaan väliaikapisteeseen yli 70 pykälää. Aika moni oli lähtenyt hurjaa kyytiä liikenteeseen. Tällä pätkällä ohitin kamojaan säätämässä olleen Jenni:n, jonka kanssa juostiinkin sitten yli 4 tuntia yhdessä. Ensimmäinen maraton oli takana Fontanalesin huollossa noin ajassa 7 h 10 min ja nousua oli tehty jo 3800 metriä. Olo oli silti vielä todella virkeä ja pian aamukin alkoi sarastamaan.

Hieman ennen Terorin huoltoa reitille sattui erittäin jyrkkä muutaman sadan metrin tömpyrä, jota noustessani en huomannut juoksukumppanin jääneen jälkeen. Jatkoin matkaa yksin kohti Teroria ja sinne pudotellessa oli taas aika paljon jyrkkää asfalttialamäkeä, kuten monen muunkin kylän yhteydessä. Tähän en oikein ollut osannut varautua ja se olikin osoittautua kohtalokkaaksi virheeksi. Terorin väliaikapisteellä oli aikaa kulunut reilu 9 tuntia ja olin noussut kokonaiskisassa jo sijalle 184. Tähän sitten loppuikin helpot kilometrit ja alkoi varsinainen ultraaminen.

Olin jo ennen kisaa kuullut useammalta taholta pelotteluja Cruz de Tejedalle johtavasta yli tonnin noususta valehuippuineen ja päättymättömine rinteineen. Nousu oli kieltämättä maineensa veroinen ja oma tunkkauskuntoni alkoi hyytyä uhkaavasti juuri niihin aikoihin kun Advanced-sarjan kärki ohitti minut. Reidet ja pakarat osoittivat selkeitä väsymyksen merkkejä, mutta sitkeästi sauvomalla tämäkin huippu saavutettiin ja lähdettiin pudottelemaan alaspäin kohti Tejedan kylää. Tässä laskussa alkoivat sitten myös etureidet ilmoittelemaan työsopimuksen päättymisestä. Ensimmäistä kertaa alkoi käydä mielessä, että mitenhän tässä vielä mahtaa äijän käydä. Vauhti pysyi kuitenkin koko ajan ihan siedettävänä ja Tejedan huollon jälkeen aloin nousemaan jo toisen kerran viikon sisällä kohti kenties Gran Canarian kuuluisinta maamerkkiä Roque Nubloa. Tässä vaiheessa alkoi paistaa myös aurinko ja se ei varsinaisesti helpottanut yhtään jo väsyneen taapertajan matkaa.

Nousu Roque Nublolle oli itselleni koko kisa vaikeinta aikaa, energiatasot olivat todella alhaalla ja lihakset jo kovin väsyneet. Toisaalta tiesin että tämä on koko kisan viimeinen ISO nousu ja viimeinen maraton olisi pääosin laskuvoittoista. Suomalaisella SISUlla raahustin huipun check pointille ja otin itsestäni pakollisen selfien, johon vahingossa tallettuikin sen hetkinen olotila kasvonpiirteisiin. Kummasti sijoitukseni nousi koko ajan, joten ei kai se sitten muillakaan helppoa ollut. Täältä ei ollutkaan kuin lyhyt siirtymä seuraavalle huoltopisteelle Garanoniin, jossa odotteli myös oma dropbag. Päätin pitää aavistuksen pidemmän huollon, join palautusjuoman dropbagista, täydensin geelit ja nautin runsain mitoin järjestäjien pöydän antimista. Eli ehkä peräti 10 min maltoin pysähtyä. Täällä tuli täyteen toinen maraton ja siihen kului aikaa aika tasan 7 h.

Matka jatkui seuraavaksi kohti Gran Canarian korkeinta kohtaa Pico Nievesia, jonne saavuin vähän alle 15 tunnin ajassa lyhyen mutta koko kisan jyrkimmän nousupätkän jälkeen. Tässä vaiheessa aloin ensimmäistä kertaa haaveilla jopa 22 tunnin ajasta, matkaa oli jäljellä 40 kilometriä josta suurin osa alamäkeen. Heti ensimmäinen yli 10 kilometriä pitkä alamäki Tunteen kertoi sitten totuuden. Etureidet olivat totaalisen jumissa ja jokainen juoksuaskel alamäkeen sattui niin pirusti. Purin hammasta ja pakotin itseni juoksemaan sen minkä kykenin kivisiä polkuja ja kiviteitä ja lopulta saavuttiin Tunteen. Ohitseni oli lappanut aika paljon porukkaa, mutta olin itsekin ohitellut vielä enemmän hyytyneitä, joten sijoitukseni oli pysyny suunnilleen vakiona.

Tunten jälkeen matka jatkoi pitkin viime vuodesta uusittua reittiä kohti Ayagauresin kylää. Nyt meinasi kipeiden reisien lisäksi väsymyskin tulla peliin ja huomasin välillä käveleväni jo tasaisiakin. Piti oikein pakottaa itseään takaisin juoksuun. Ensin tunkattiin taas muutama sata metriä ylös ja sitten lähdettiin laskeutumaan kohti seuraavaa huoltoa kenties koko kisan teknisintä kivikkoalamäkeä pitkin. Ei varsinaisesti mitään herkkua kun etureidet eivät enää toimi ja jalkojen ajoitus on ihan pielessä. Sauvoista oli tässä vaiheessa iso apu myös alamäessä, kun niillä pystyi lievittämään vähän reisille tulevia iskuja. Ayagauresin kylässä olin vielä sellaisessa hapessa ajassa 18 h 14 min että olin jo melko varma 22 tunnin alittumisesta, mitä olin pitänyt itselleni ihan maksimisuorituksena etukäteen. Tätä paremmasta en vieläkään uskaltanut haaveilla.

Maaliin oli matkaa enää reilu 17 km ja viimeinen pätkä alkoi vielä yhdellä nousulla vuoren rinteelle, tosin tietä pitkin ja sitten lyhyellä mutta jyrkällä polkualamäellä joenuomaan joka veisi kohti Maspalomasia. Tätä erittäin kivikkoista joenuomaa jatkui sitten yli 10 km. Maasto tasottui olennaisesti ja väsyneet jalat innostuivat vielä uudestaan juoksuaskelista. 10 km ennen maalia huomasin että mullahan on vielä melkein 1,5 h aikaa alittaa jopa 21 tunnin raja ja sisäinen kilpailuviettini heräsi. Pistin sauvat reppuun ja rutistin itsestäni vielä yhden vaihteen päälle.

Viimeinen kymppi menikin sitten jalkojen kuntoon ja miehen olemukseen nähden yllättävän hyvin alle tuntiin. Pian saavuttiin jo Maspalomasin kaupungin laidalle ja juoksemaan tulvavesikanavaan. Siitä pikainen pistäytyminen viimeiselle huoltopisteelle ja sitten kohti maalipaikkaa Expo Melonerisia. Viimeinen pari kilsaa tultiin katuja pitkin ja jo kaukaa kuului maalipaikan karnevaalipauhu. Tiesin perheeni olevan vastaanottamassa ja kun saavuin viimeiseen käännökseen alkoi järjestäjien kaiuttimista kuulumaan järjetöntä ”Ville, Ville, Ville”-kannustusta. Mikki oli lyöty suoraan vaimon naaman eteen ja poikanikin pääsi ääneen. Loppusuora meni aikamoisen tunnekuohun vallassa, löin läpsyt perheeni ja kannustamaan tulleen tuttavan kanssa ja kiipesin maalikorokkeelle jossa innostuin vielä spontaaniin ilmahyppyyn. Olin alittanu 21 h ja vielä reilusti. Loppuaikani oli 20 h 38 min ja 59 sek. Paljon parempi kun olin itse arvioinut pystyväni edes ns. pöljänä päivänä. Sijoitus kaikista maaliintulleista 134. ja ikäsarjassani 41. Maalin jälkeen kellahdin asfaltille reilu 25 min aiemmin maaliin tullen Juha:n viereen vaihtamaan kisakuulumisia…

Näinkin hyvän suorituksen mahdollisti oikein kohdennettujen erikoisharjoituksien lisäksi myös se, että neste-/energiahuolto toimi kisan aikana aivan täydellisesti. Jalkojen iskunkestävyyttä olisi pitänyt saada vielä paremmalle tolalle, tietoinen riski toteutui siltä osin että etureidet menivät kyllä muusiksi jo melko aikaisessa vaiheessa. Onneksi tähän on lääke tiedossa, kunhan vaan jalat kestävät treeniä kovemmilla alustoilla ja alamäessä. Vauhti pysyi läpi kisan kuitenkin tasaisena, joten siinä mielessä voimanjako oli onnistunut suhteellisen hyvin. Nyt hieman huilia suunnitelmallisesta treenauksesta ja sitten huhtikuussa aloitetaan valmistautuminen kohti NUTS Ylläs-Pallas-Hetan 134 km:n matkaa.

transgrancanaria

Satun ja Inkan tunnelmia Vaarojen maratonilta 2015

Sisu-tytöt Satu, Inka ja Sointu ennen maratonin starttia.

Sisu-tytöt Satu, Inka ja Sointu ennen maratonin starttia.

Lähdetään pitämään hauskaa, kokeillaan omia rajoja ja juostaan reipasta vauhtia! Siinä etukäteissuunitelmia ennen tämän vuotista Vaarojen maratonia. Juoksurepussa riittävästi nestettä mukana ja aiemmin hyviksi havaitut geelit ja muut eväät matkassa starttasimme satojen muiden juoksijoiden letkassa kauniissa syyssäässä. Pieni alkujännityskin kaikkosi alkumatkaa taivaltaessa, varsinkin kun alkumatka oli melkoisen helppoa ja alamäkivoittoista juoksemista.

Olimme sopineet aiemmin, että jos vauhti on molemmille sopivaa, niin juostaan porukassa, mutta jos siltä tuntuu, niin ei kun vaan tossua toisen eteen ja menoksi. Vauhti oli mukavan reipasta, ja vielä reippaammaksi se muuttui, kun Satu bongasi polulta kepeästi taivaltavan tuttunsa. Joten ei kun perään, ja alle kuuden tunnin aikaa tavoittelemaan. Vaikka kestävyysharjoittelua on jo jokunen vuosi takana, mäkisillä poluilla juoksemisen rankkuus yllätti. Kiviniemeen tultaessa saimme ikioman lauttakyydin ja samalla sai vähän tankattua geeliäkin, kun geelin ja nesteen nauttiminen oli juoksuun keskittyessä oli vähän unohtunut. ISO virhe, voi todeta näin jälkiviisaana. Hoippuva askel sai kummasti voimaa, kun vastarannan kannustajat olivatkin tuttuja juoksuporukoista, ja juoksu rupesi tuntumaan taas mukavalta. Alkupätkä Ryläykselle mennessäkään ei tuntunut mitenkään pahalta, kun kävelimme suosiolla jyrkimmät mäet.

Jossain vaiheessa ne Ryläyksen mäet kuitenkin rupesivat tuntumaan, niin ylä- kuin alamäetkin olivat välillä aika hankalia. Satu jaksoi pitää hienosti vauhtia yllä vaikeimmillakin osuuksilla.  Olo kyllä vaihteli valtavasti, välillä jaksoi jopa ihailla maisemiakin ja vaihtaa muutaman sanasen muiden juoksijoiden kanssa, ja toisella hetkellä taas tuntui että ilman ärräpäiden latelemista ei lenkiltä pois selviä. Onneksi kesällä olimme porukalla käyneet pari kertaa käyty tutustumassa reitin keskiosiin, joten vähän tiesi, mitä tuleman pitää. Näin jälkikäteen ajateltuna emme olisi selvinneet matkasta läheskään niin hyvin, jos näitä etukäteistreenejä ei olisi ollut. Kiitos kuuluu sisulaiselle kesätreenien puuhamiehelle Mikalle! Myös muut sisulaiset ovat auliisti jakaneet neuvoja ja tukeneet muutekin harjoittelussa.

No, onneksi ei kuitenkaan omakohtaisesti tiennyt reitin viimeisiä kilometrejä, niin pystyi vielä ennen lopun nousuja  nautiskelemaan tasaisemmasta menosta. Ensimmäinen koukkaus lasketteluhissien alta ylöspäin vievälle polulle yllätti, ja kipeät takareidet laittoivat melkein itkemään, onneksi satamaan sai vielä juosta alamäkeä.

Viimeiset pari kilometriä satamasta ylös hotellille olivat kyllä melkoiset. Satulla oli voimia jäljellä, joten hän kiipesi reippaasti ja hyvillä mielin viimeiset sadat metrit ylös. Inkan tunnelmat olivat vähän toiset, takareisien kipu esti kävelyn, ja juostakaan ei ylös jaksanut, tuntui, että mäen jyrkkyys vei viimeisetkin voimat. Mutta kyllä se maali loputtomalta tuntuvan kiipeämisen jälkeen tuli vastaan, ja viltti päällä suolaa kourassa olo koheni pikkuhiljaa.

LOPPUTULOKSENA:

Satu:
Negatiivinen: Vatsakrampit ja sen seurauksena ilta vessassa ja varattu kuohuviini jäi juomatta. Kolme rakkoa molempiin jalkoihin.
Positiviinen: Ensimmäinen maraton kunnialla läpi ja sen seurauksena itsetunnon kohotus, ainakin vähäksi aikaa. Halu juosta maraton uudelleen.

Inka:
Negatiivinen: Henkiset ja fyysiset voimat hävisi loppunousussa. Reppu hankasi epäilyttävän näköiset hiertymät kaulaan. Onneksi töissä oli huiviviikko.
Positiivista: Aikatavoite täyttyi, ja vanha tuttu ajatelma ”Ei koskaan enää” on jo pikku hiljaa vaihtumassa siihen vieläkin tutumpaan ”No josko sittenkin ensi kesänä uudestaan!”.

Vaarojen maraton 86 km – Kimmo Räsänen

vaarojen logoKännykän herätys alkoi rääkymään puoli viideltä lauantai aamuna. Reippaasti ylös, aamupalalle, juoksuvermeet päälle, tavarat autoon ja nokka kohti Kolin maisemia paremman puoliskon kanssa. Edellisen yön myrskyn jäänteet tuntuivat auton ohjauksessa ja kesken jäänyt levoton uni painoi vielä pääkopassa, kun ajelimme tunnin ajomatkaa kohti kisapaikkaa. Pari edellistä päivää oli tullut pyöriteltyä mielessä erilaisia mahdollisuuksia, miten miehen käy edessä olevassa kisassa. Missään visioissa toisen kierroksen loppuosa ei ollut helppo. Kävin läpi mahdollisuuksia energian loppumisesta loukkautumiseen sekä viimeisillä voimilla maaliin raahustamiseen. Tiesin kyllä kuntoni hyväksi kisaa ajatellen ja olin varustautunut viimeisen päälle kaikkiin itsestäni riippuviin uhkiin, mutta… Se sisällä kalvava piru, joka jatkuvasti räksyttää liian vähästä valmistautumisesta ja heikoista perillepääsyn mahdollisuuksista, oli jälleen päässyt liian hyviin taisteluasemiin mieleni sopukoihin. Tila näkyi ulospäin valtavana keskittymisenä, vaikka tilanne ei ollutkaan pohjimmiltaan aivan niin ylevä.

Kolin rinne tuli vihdoin näkyviin viimeisen nyppylän takaa. Suuntasimme autolla kohti lähtöpaikkaa, missä ultrasarjalaisten parkkipaikat sijaitsivat. Autoon jäi varusteet maaliinpaluuta varten, jotka vaimoni lupasi toimittaa illalla ylös. Ei muuta kuin dropbagia viemään Ukon eteen ja viimeiset huollot luontokeskuksessa, missä törmäsin myös muihin juoksukavereihini. Muutkin laittoivat lievästi vinoillen merkille keskittymiseltä näyttävän tilani, joka ilmeni vähäsanaisuutena ja tuimana katseena. Kello lähestyi jo seitsemää. Alkulämmittelyksi portaat alas lähtöpaikalle. Siellä lähtökuvat ja pusu vaimolle, sekä tuttujen tavoittelemista katseella. Piru räksytti yhä enemmän ja uhkaavammin. Se alkoi käymään pahasti hermoille, joten sumutorven soidessa heitin sen mielestäni Kolin rinteen pusikoihin ja lähdin juoksemaan muun porukan mukana. Viimeiset epäilyksen äänet jäivät kaikumaan vaimeasti taakse, kun tossut saivat vihdoin maistaa rinnettä alas laskettelevaa polkua. Kaksi kierrosta Herajärven ympäri oli alkanut. Aikaa olisi seuraavat kuusitoista tuntia ja mieli helpottunut – Viimeinkin matkan päällä.

Tiesin sijoitukseni olevan yleensä siinä puolenvälin kieppeillä, joten nytkin yritin hakeutua lähdöstä alkaen juoksijaporukan keskivaiheille. Parhaimpana päivänä ajattelin taittavani matkan n.12 tuntiin, mutta pidin alle neljäätoista kaikkein todennäköisimpänä. Matkaan lähti samaan aikaan myös retkisarja joten vauhti ei ollut ainakaan liian lujaa. Juoksin alusta asti vanhan tuttavani kanssa, jonka olin tuntenut jo lapsuusajoista saakka ja johon törmäsin lähtöpaikalla. Juttu kulki ja tuli päivitettyä, mitä kummankin elämään kuului. Aiheet vaelsivat musiikista, perheestä ja urheilusta kaikkeen muuhun elämään kuuluvaan. Samalla matka sujui mukavasti niin alkumatkan tienpätkällä, kuin Herajärven itäpuolen vaarojen laella. Polku oli siellä mukavaa juostavaa ja ainoastaan jyrkimmissä ylämäissä tarvitsi kävellä. Juoksun lomassa tuli samalla ihailtua upeita maisemiakin. Sää oli juuri sopivaa juoksulle, vaikka ei vetänytkään vertoja edellisen vuoden ”Kolin satumetsä” Vaarojen maratonille. Kun alettiin laskeutumaan kohti Lakkalan tilaa, alkoi vauhti tuntua liian hitaalta alamäessä. Pyysin ystävällisesti tietä ja sanoin jatkavani vähän aikaa yksikseen. Sopiva vauhti löytyi ja alkumatkan juoksukaverit, jotka kaikki olivat retkisarjalaisia, jäivät vähitellen taakse. En kuitenkaan ryhtynyt revittelemään, sillä olihan matkaa vielä jäljellä yli 60 kilometriä.

Lakkalan tilan rakennusta koristi edellisyönä päälle kaatunut pihapuu. Taisi olla oikea päätös perua 130k sarja ja laittaa heidät juoksemaan meidän keskimatkalaisten kanssa. Tilan pihalla nuotiolla istuvilta tuli myös vauhdittavat kannustukset. Vihdoin vastaan tuli myös vesistön ylitys, jonka jälkeen olisi Kiviniemen vesipiste. Soutumatkan jälkeen vastaanottava mies kuittaili, että ”taitaa hymy hyytyä toiselle kierokselle”. Vastasin hymyillen, että ”lupaan hymyillä myös 6-7 tunnin päästä, kun palaan jälleen samalle paikalle”. Kiviniemen väliaikapisteelle saavuin vähän yli kahden tunnin taivalluksen jälkeen. Vettä pulloihin ja juoksujalkaa kohti Herajärven länsipuolta. Edessä oli Ryläys – se kaikkien pelkäämä ja ihmisiä piinaava helvetin esikartano. Confutatis maledictis, flammis acribus addictis …poenis inferni et de profundo lacu… Niin moni suu on vakuutellut, mutta en ole kyseisen pätkän pahaa mainetta vielä tähän päivään asti päässyt kaikessa kauhistuttavuudessaan kokemaan. Ei se tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani, vaikka tekninen polku vähän hidastaakin juoksua. Liukkaita kuusenjuuria, kiviä sekä napakoita nousuja ja laskuja kyllä riittää muuta reittiä enemmän. Mikään mahdotonhan tuo pätkä ei ole, kunhan vain on hieman tarkempi askelluksessaan. Eikös polkujuoksussa vähän haeta juuri tätä? Sama se on vaelluskengilläkin kumpaan suuntaan tahansa tarpoessa kuin juostessa – teknistä mutta juostavaa. Kun vielä matkaseuraksi sattui kaveri, joka on vilahdellut vähän väliä naamakirjan sivuillani kavereiden tykkäyksien myötä, oli Ryläys monin verroin mukavampi taivaltaa. Siinä käytiin läpi juoksukenkiä sekä pienimuotoinen Ultrajuoksuseura Sisuun värväyshetki ja tietysti kaikkea muuta jutustelua. Ainut harmi matkanteossa oli kenkääni tienpätkillä eksyneet kivet, mutta muuten matka eteni aivan loistavasti. Ryläyksen näköalatornilla oli sitten viimein pakko tyhjennellä tossuja ja mukava matkaseura meni harmikseni menojaan. Manailin hetken vaihtosäkkiin jättämiäni gaitereita, joille olisi ollut juuri sillä hetkellä käyttöä.

Ryläyksen jälkeen seireenit huutelivat ohikulkevia uroita mehumukien ääreen rupattelemaan kodalle, mutta pitkospuut tuntuivat houkuttelevimmilta. Ei ollut vielä vaikeaa vastustaa ”raskaan matkan varrella” kohtaamiani houkutuksia. Viimein tuli pieni tienpätkä ja viimeinen metsäretkiosuus ennen tieosuutta ja viimeisiä kahta nousua. Tielle ja juomapaikalle tullessa 43km voittaja, Henri Ansio, puski lennokkaasti ohitse. Tuli kannustettua koko keuhkojen kapasiteetilla tuota aivan käsittämätöntä juoksijaa. Iso hatunnosto ja kumarrus.

Tie oli… Tylsä! Taas kaipasin gaitereita, jotka odottivat laatikossa Kolin vaaran päällä noutajaansa. Viimein edessä oli valenousu ja loppunousu. Tuli ohiteltua viimeisiä viidentoista kilometrin juoksijoita. Tarjosin yhdelle suolaa, kun miehellä olivat jalat krampanneet. Puolenvälin krouviin saavuin ajassa 5.51 hyvävoimaisena. Aivan erinomaista lihakeittoa naamaan ja varusteita pakkailemaan. Tyhjentelin kengistä kivet ja roskat ja laittelin gaiterit paikalleen. Oli sen verran mukava huolto, että aikaakin tuhraantui 20 minuuttia. PJ:mmekin kävi potkimassa, että olin jo viettänyt liikaa aikaa huollossa. Totta, mutta mitäs tarjoavat niin hyviä eväitä. Kiitos vaimolleni myös hyvästä huollosta. Oli kevyt jatkaa matkaa uusin voimin tuttujen kannustusten saattelemana.

Matka eteni yksikseen parin kilometrin tieosuudelle saakka. Siellä sain viimeisen kerran tuntumaa ryhmässä juoksemisesta, kun maratoonarit riensivät samaa matkaa kohti maalia. Reittien erkaantuessa yksi heistä huusi perääni, että ”väärä suunta”. Kerroin olevani toisella kiekalla ja toivotin lennokasta loppumatkaa. Alkoi mielestäni matkani paras osuus eli 50-60 km. Polulle tullessa ja vaaroille noustessa kaksi selkää keikkui edessäpäin. Toisella oli jalkaongelmia ja toisella kramppeja. Jaoin jälkimmäisen kanssa merisuolavarastoni ja toivotin kramppien helpottavan. Jatkoin omaa tahtiani mukavan rauhallista vauhtia. Sain taivaltaa yksin Jauholanvaaralta vesistönylitykseen saakka, jonne saavuin ihan oikeasti aito hymy huulillani. Ei edes tarvinnut esittää lunastaakseni edellisen kierroksen lupaustani. Matkanteko oli todella miellyttävää ja nautin jokaisesta askeleesta. Tuolle taipaleelle sattui myös pari isompaa sadekuuroa, jotka eivät matkaa haitanneet. Lauttapaikalla toiseen soutuveneeseen nousi kaveri, joka ohitti minut Kiviniemen tilalla. Sain hänet hetkistä myöhemmin kiinni ja vaihdoimme muutaman sanasen. Matka alkoi ensimmäistä kertaa tuntua jaloissani, ja huomasin etenkin alamäkien muuttuvan hankalaksi. Kaveri sai alamäissä etumatkaa ja katosi lopulta näkyvistä.

Juoksin Ryläyksen taipaleen yksin. Matkanteko alkoi hidastumaan entisestään ja jouduin kävelemään pahimmat tekniset kohdat. Alamäet olivat varovaista ”töpöttelyä”, kun reiden lihaksista tuki ja voima alkoivat vähenemään. Tasaisemmalla alustalla pystyin ajoittain pitämään hyvääkin vauhtia. Ymmärsin, että Ryläyksellä vietettäisiin tällä kertaa hieman pidempi aika. En kuitenkaan ollut huolissani. Maaliin oli alle puolimaratonin verran ja sehän menisi vaikka takaperin. Aikaakin oli ruhtinaallisesti jäljellä ennen maalin sulkeutumista. Voimien väheneminen oli pikemminkin hidasta hiipumista kuin pysäyttävä muuri. Tuossa vaiheessa mielessäni pyöri kaunis ajatus, jonka olen plagioinut muista yhteyksistä – Flat is NOT boring. Maratonennätysmies Kalevikin, jonka meno näytti aivan kauhealta, jäi juuri ennen Ryläyksen tornia taakseni. Ennen lyhyttä tienpätkää kolme kaverusta ohittivat minut. Yksi heistä oli kaveri, jolle olin tarjonnut suolaa kramppeihin. Hän kiitti ystävällisesti avusta. Yritin rimpuilla hetken heidän mukanaan, mutta jalan lihasten tuen puutteen vuoksi tein liikaa virheitä juurakoissa juostessa. Huikkasin vain ”hyvää matkaa” ja jatkoin omaa taivaltamistani. Halusin päästä ehjänä maaliin saakka. Pieni tienpätkä ennen viimeistä metsäosuutta antoi viitteitä, että pystyn hyvään vauhtiin, kunhan alusta on tasainen.

Juuri ennen viimeistä juomapaikkaa eräs naisjuoksija ohitti minut. Tiellä taas etenimme vuoronperään. Hän juoksi nopeammin alamäet ja saavutin häntä ylämäissä. Tasaisella matka eteni suunnilleen samaa tahtia. Mäkrävaaran kohdalla sytytimme molemmat otsalamput, kun pimeä alkoi laskeutumaan. Viisi kilometriä ennen maalia etenimme yhtämatkaa. Oli mukava jutella pitkästä aikaa, vaikka väsymys painoi jo mieltäkin. Olihan takana puoli vuorokautta taivaltamista pitkin maantiedettä. Valenousussa kaveri jäi jälkeen, mutta alamäessä paineli reilusti ohi. Viimeisen nousun alkaessa Kolin sataman luolta näin takanani lampunvalon, joka oli uhkaavan lähellä. Otin matkaseurani ylämäessä kiinni ja vaihdoimme vielä muutaman sanasen, ja pohdimme kukahan takanamme piti hyvää vauhtia. Kilpailuvietti nosti päätään, kun huomasin pystyväni juoksemaan jotenkin ylämäkeen. Toivotin hyvää loppumatkaa ja tsempit. Kohta maali häämöttäisi. Jyrkimmät pätkät kävelin ja loivemmat hölkkäsin kevyesti. Molemmat valot jäivät jälkeeni ja Ipatinvaaran takana ne eivät tulleet näkyviin edes pitkän suoran toisessa päässä. Päätin kuitenkin painaa loppuun saakka, kun näköjään lihaksista löytyi ylämäkeen käyttämätöntä voimareserviä. Viimein näkyviin tuli mäen päällä olevia lampunvaloja ja kannustusta. Painoin eteenpäin ja kuulin nimeäni huudettavan. Vastassa oli vaimoni ja Sisulaisia, jotka kannustivat juoksemaan viimeiset rinteet maaliin saakka. Nousu sujui kahdessakymmenessä minuutissa ja koko 86km matka taittui lopulta aikaan 13.01 plus sekunnit päälle. Täytyy myöntää, että olin onnellinen maaliin päästyäni, ja tällä kertaa matkaa oli juuri sopivasti. Ei siis loppunut kesken, kuten viime vuonna puolikkaalla matkalla.

Kiitos Karsulle, joka järjesti jälleen kerran mieleenpainuvan ulkoilutapahtuman. Hyvähenkistä porukkaa. Iso kiitos myös vaimolleni erinomaisesta huollosta, vaikka oli itsekkin juossut päivän aikana 15 kilsaa ja piti kisastudiota miehensä juostessa pitkin maita ja mantuja. Tärkeitä olivat myös Ultrajuoksuseura Sisun porukka, jotka kannustivat ja tukivat kaikissa vaiheissa. Varusteista mainittakoon, että samoilla mentiin kuin Pallas-Hetta matkalla. Inov8 race ultra 270 toimi Ryläystä lukuunottamatta hyvin kaikkialla. Etenkin tieosuuksilla onnittelin itseäni kenkävalinnasta. Juoksusta jäi todella hyvä mieli ja tästä onkin hyvä jatkaa tuleviin sisäratojen koitoksiin.

Vaarojen Maraton 2015 tulokset >