Outa Mehtäläinen

Seisoin ensimmäistä kertaa ultrajuoksutapahtuman lähtöviivalla, eikä minulla ollut kenkiä jalassa. Muutamat kisakumppanit olivat huomioineet kengättömyyteni mm. sanoen ”tuo se on kova homma” ja ”arvostan”. Käsillä oli Ultrajuoksuseura Sisun 11.1.2025 Joensuun Areenalla järjestämä Sisu6h-ratajuoksu.

Odottaessani lähtölupaa ja tunnustellessani oloani olin vakuuttunut siitä, että tulisin tekemään omia ennätyksiäni. Ajattelin niiden tekemisen olevan melko helppoa, kun en ollut aiemmin juossut yli 35:tä kilometriä, enkä edennyt jalan tauotta yli neljää tuntia. Tekisin siis ennätyksiä jo pelkästään kävelemällä koko kuuden tunnin ajan. Tavoitteeni oli kuitenkin korkeammalla: 55 km. Lähtöviivalla minua jännitti kaksi asiaa: 1) miten jalkapohjat kestävät ja 2) miten ukko jalkapohjista ylöspäin kestää.

Miten olin valmistautunut juoksuun? Olin puoli vuotta aiemmin palannut treenaamisen pariin kuntotasolta ”ihan ok perusterve keski-ikäinen höntsäilijä”. Viimeiset 6 kuukautta olin käynyt Sisun treeneissä pari kertaa viikossa, ja sen lisäksi tehnyt jotain pientä omatoimista juoksu- ja lihaskuntotreeniä. Loppuvuodesta olin tehnyt muutamia parin tunnin juoksutreenejä Joensuun Areenalla paljain jaloin. Näissä treeneissä yritin arvioida mahdollista kisavauhtia ja sitä, miten jalat ja jalkapohjat reagoivat juoksemiseen paljain jaloin Areenan Mondo-radalla.
Kisasuunnitelmani oli melko yksinkertainen: pyrin ylläpitämään kierrosvauhtia 1.54
(Joensuun Areenan rata on 325 m pitkä), ja vartin välein kävelen noin minuutin verran, että saan hörpättyä urheilujuomaa ja että syke laskee alle 130:n.

Lähtötorvi törähti.

Alku tuntui mukavalta, kevyeltä ja tutulta. Voisi sanoa, että kolme ensimmäistä tuntia meni jokseenkin suunnitelmien mukaan: Kierrosajat ovat hieman alle tavoitteen, eli vauhti oli ”napsun verran” liian kova. Jokaisen vartin jälkeen kävelin hieman ja hörppäsin urheilujuomaa. En kuitenkaan malttanut kävellä yhtä pitkään, kuin treeneissä (koska tuntui niin hyvältä ja ajattelin, että ”säästän aikaa”), joten sykkeet eivät päässet laskemaan suunnitellulla tavalla (en juurikaan seuraillut sykkeitä juoksun aikana, vaan katsoin tietoja juoksun jälkeen).

Kolmen tunnin jälkeen kone alkoi hyytymään. Huomasin vilkuilevani yhä useammin Areenan kelloja vain todetakseni, että minuutit ovat muuttumassa pidemmiksi. Tämä harmitti, kun arvelin, että tästä eteenpäin vauhti sen kun hidastuu ja tuntemukset muuttuvat tukalammiksi. Minulla ei ollut b-suunnitelmaa valmiina, joten tein sen kolmen tunnin kohdalla: Siitä eteenpäin yrittäisin pysyä liikkeessä ja noudattaa 14+1:stä (eli 14 minuuttia juoksemista ja minuutti kävelyä).

Viimeiset kolme tuntia olikin sitten aika tahmeaa. Pari kertaa lipsuin suunnitelmastani, ja vaihdoin kävelyn puolelle, vaikka ei ollut sen aika. Viimeisen tunnin kohdalla otin kovat keinot käyttöön; laitoin nappikuulokkeet korviin ja oman Run-soittolistan soimaan. Antti Aution uusimman levyn biisit ja System of a Downin valikoidut klassikot piristivät ja auttoivat

siirtämään huomion pois Areenan matelevista kelloista. Viiden tunnin kohdalla aloitin jopa loppukirin nostaen vauhdin sinne, missä se oli ollut ensimmäisten tuntien aikana. Jaksoin sitä vauhtia kuitenkin vaan kahdeksan kierroksen ajan, jonka jälkeen palasin takaisin b-suunnitelmaan.

Torven törähtäessä juoksun loppumisen merkiksi olin helpottunut. Viimeiset kierrosajat olivat jo päälle 2.10, ja vauhti oli koko ajan hidastumaan päin. Tässä vaiheessa minulla ei ollut aavistustakaan, että mikä tulokseni mahtaisi olla. Olin postitiivisesti yllättynyt kuullessani, että olin ylittänyt tavoitteeni tuloksella 56,5 km.

Ilmeinen syy juoksun kaksijakoisuudelle on se, että lähdin liikkeelle sen hetkiseen kuntooni nähden liian kovaa. Siitä kertoo myös se, että koko juoksun keskisykkeeni oli 150. Nyt ajattelen, että suunnitelmaa kovempaa vauhtia ei kannata pitää, vaikka ”tuntuu hyvältä”. Jos vielä viimeisen tunnin alkaessa tuntuu hyvältä, niin sitten voinee lisätä vauhtia napsun verran.

Kokonaisuutena tapahtuma oli minulle merkittävä. Oli hienoa saada ensimmäinen ultratulos. Olen kiitollinen saamastani tuesta niin kumppani-huoltajalleni kuin Sisun vapaaehtoisille, jotka ylläpitivät pirteää ja kannustavaa ilmapiiriä koko tapahtuman ajan. Sain tukea myös kanssajuoksijoilta ja varsinkin kisan toiselta paljasjalkajuoksijalta, Maarit Laihoselta, joka ylsi hienosti yli 60 km tulokseen.

Entä miten jalat kestivät juoksun? Aika hyvin, sanoisin. Pohkeet olivat pari päivää juoksun jälkeen arat, mutta arkuus hävisi niiden lämmetessä esim. koiria kävelyttäessä. Jalkapohjat olivat ehjät. Vasemman jalan pikkuvarpaassa oli yksi pieni rakkula. Vasemmassa jalkaterässä (tarkalleen ottaen viidennen jalkapöytäluun tyven kyhmyn kohdalla) on pientä turvotusta ja lievää kipua kävellessä vielä näin 4 vuorokautta juoksun jälkeen – tämä on luullakseni se kaikista silmälläpidettävin vaiva.

Mitä Sisu6h:n jälkeen? Minulla on kolme tavoitetta keväälle 2025, tärkeysjärjestyksessä: 1) Ylläpitää treenaamista toimintakyvyn, mielenterveyden, ja elämänlaadun nimissä. 2) Panostaa peruskuntoon matalan sykkeen 1–2 tunnin juoksu- ja kävelyharjoittelulla. 3) Kehittää ja ylläpitää lihaskuntoharjoittelua. Näillä eväillä, ja jos pysyn terveenä, aion osallistua toukokuussa 2025 Sisun järjestämään SBU10h backyard-henkiseen kisaan. Sillä kertaa kuitenkin kengät jalassa.

Lue myös: ”Avojaloin ympäri Joensuu Areenan rataa neljättä kertaa – Maarit Laihonen” >>