Kun syksyllä 2013 juoksin ensimmäisen polkumaratonini Vaaroilla, olin hädin tuskin kuullut kisasta nimeltä UTMB. Melko pian ajatus sinne joskus tulevaisuudessa osallistumisesta kuitenkin kirkastui mieleeni ja aloin tehdä määrätietoista työtä haaveeni eteen viimeistään syksyllä 2014. Pitkäjänteistä harjoittelua, karsintakisoja, kaikkea mitä tähän tapahtumaan pääsimiseen ja siitä kunnialla selviämiseen vaaditaan. Tämän vuoden tammikuussa arpaonni oli suosiollinen jo toisessa arvonnassa ja sain kunnian osallistua tähän legendaariseen kilpailuun. Kierros jalkaisin Mont Blancin ympäri vastapäivään. 170 km ja noin 10000 nousumetriä.

Erinäiset sairastelut häiritsivät talveani ja pääsin kunnon harjoittelun makuun vasta maaliskuussa. Onneksi sen jälkeen sain olla terveenä ja pystyin tekemään progressiiviset harjoitusjaksot suunnitelman mukaisesti. Viimeinen kuusi viikkoa oli jo omalla mittapuulla melkoisen totista tekemistä. Tunteja kertyi keskimäärin noin 16 h/vko ja verttiä yhteensä yli 35 kilometriä. Hyvin sujuneen viimeistelyjakson jälkeen matkustin kisapaikalle Chamonixiin kisaviikon maanantaina levollisin mielin. Olisi hyvää aikaa totuttautua korkeampaan ilmanalaan ja kisamaisemiin.

Pikkuhiljaa perjantai lähestyi maisemia ihastellessa ja tunnelma alkoi kohota. Pian oli edessä se hetki, jota olin lähes viisi vuotta odottanut. Koko tämän vuoden harjoittelu oli tähdännyt vain tähän yhteen tapahtumaan, joten pelissä oli aika paljon. Ulkopuoliset odotukset tuntuivat myös kasvavan kisan lähetessä ja vaikka en sitä tunnustanutkaan, niin väistämättä osan niistä paineista kannoin harteillani. Oma tavoitteeni ennen kilpailua oli ehjä suoritus ja 30 tunnin haamurajan rikkominen. En ollut tehnyt mitään tarkkaa etukäteisaikataulua, vaan olin päättänyt edetä tuntuman mukaan.

Vihdoin perjantaina noin klo 18 aikaan tapahtui tämän vuoden UTMB:n lähtö Vangeliksen soidessa ja 2561 juoksijaa lähti tavoittelemaan unelmaansa. Koetin löytää alussa mahdollisimman rennon matkavauhdin, mutta sykkeet olivat silti vähän normaalia ylempänä. Ennen Les Houchesin huoltoa juoksimme porukassa Antin ja Johanneksen kanssa, mutta viimeistään pian Saint-Gervaisin huollon jälkeen tiemme erkanivat lopullisesti. Yö oli laskeutunut ja juoksimme eteenpäin otsalamppujen valossa. Les Contaminesin huollon jälkeen kiristin ehkä vähän matkavauhtia ja napsin selkiä kun lähdettiin ensimmäiseen pitkään nousujaksoon kohti Bonhommea.

Yö oli kirkas ja varsin kylmä. Kun nousimme korkeaan Col de la Seignen solaan pakkasta oli useampi aste. Tästä matka jatkui Lac Combalin kautta Mont-Favrelle, josta avautui upea näkymä kuunvalossa kohti Italian puolista Mont Blancin massiivia. Pian pudottelimme jo alaspäin pitkää ja loppua kohti haasteellisempaa mäkeä kohti Courmayeuria, johon saavuin hieman ennen 12 tunnin täyttymistä. Matkaa oli takana noin 80 km. Tässä huollossa oli myös reissun ainoa dropbag, josta täydensin oikeastaan vain geelit loppumatkaa varten.

Alkumatka oli mennyt hieman oletettua nopeammin, mutten antanut sen haitata menoa. Tein nopean huollon myös täällä ja ohitin sen aikana noin 30 kilpailijaa. Sijoitukseni Courmayeurissa oli 131. kaikista osallistujista ja omassa ikäsarjassani olin jo viidenkymmenen parhaan joukossa. Pian huollon jälkeen lähdettiin nousemaan lähes 800 m korkeammalla sijaitsevaa Bertonen majaa kohden. Tässä vaiheessa siihen saakka hyvin sujunut reissu alkoi saada huolestuttavia piirteitä.

Nousu Bertonen majalle oli kaikkea muuta kuin helppo. Tuoreus oli jaloista kadonnut ja etenkin jyrkät kohdat tuntuivat todella vaikeilta. Pikkaisen meinasi jo hiipiä pelko puseroon, että mitenhän koko reissussa mahtaa käydä. Katselin vauhdissa reittikarttaa sen verran, että Arnouvaziin saakka oli suhteellisen helppoa pätkää ja sen jälkeen sitten nousu reitin korkeampaan kohtaan Grand Col Ferretille. Sen jälkeen odottelisi yli 20 kilometrin laskuosuus. Tämä mielessä jaksoin painaa synkät nousuosuudet ylös saakka, sillä alamäet olivat kulkeneet hyvin koko ajan ja olin niissä selkeästi kanssakilpailijoita nopeampi.

Pian Sveitsin puolen pitkä alamäki oli ohitse ja aloitin lähestymisen kohti Champex-Lacin vuoristokylää. Saavuin sinne vähän alle 20 tunnin ajassa ja haave 30 tunnin alituksesta alkoi realisoitua. Matkaa oli jäljellä noin maraton, mutta ylitettävänä vielä kolme vuorta. Sitkeästi lähdin nousemaan La Gieteä kohti. Tämä norsu olisi syötävä pala kerrallaan. Kun saavuin alas Trientin kylään minua odotti iso yllätys. Jukka ja Tiina olivat ajelleet seuraamaan kisaa paikan päälle ja kertoivat minun olevan sillä hetkellä jo sadan parhaan joukossa koko porukasta. En ollut sitä millään uskoa, mutta kannustus ja tuttujen näkeminen sai jalkoihini ihan uutta lentoa. Olin tehnyt pitkään matkaa yksin ja hiljaisuudessa.

Les Tseppesin haastava nousu menikin jo olosuhteisiin nähden varsin mainiosti ja nappasin siinä useamman kaverin kiinni. Valloricinen huoltopisteellä minua odotti vielä suurempi yllätys, kun suuri joukko suomalaisia oli tullut kannustamaan minua. Kylmät väreet kulkivat sisälläni, kun kuulin huudot ja annoin läpsyjä kavereille ohi juoksiessani. Tässä vaiheessa alkoi realisoitua myös se, että kaiken onnistuessa minulla olisi mahdollisuus kautta aikojen parhaaseen suomalaisaikaan. Päätin hylätä mukavuudenhalun ja kokeilla repiä viimeisen etapin sen mitä vain ikinä kykenen.

Viimeiset kukkulat menivät kuin huumassa. Ohitin tällä välillä ennen maalia kahdeksan kanssakilpailijaa. Polku oli välillä todella teknistä, mutten antanut sen hidastaa matkantekoa. Kaikki oli pelissä. Kun saavuin viimeiselle La Flegeren huoltopisteelle, minulla oli vajaa tunti aikaa ennätyksen tekoon. Matkaa maaliin 8 km ja reilut 800 m alamäkeä. Helpommin sanottu kuin tehty yli vuorokauden töitä tehneillä jaloilla. Latasin viimeiseen alamäkeen kaiken sen mitä vain miehestä sai irti ja saavuin Chamonixin kaupunkiin noin 40 min kuluttua. Siellä oli jo suomalaisia ohjaamassa menoa oikeaan suuntaan ja pian juoksin karsinaa kohti maalia. Sain Suomen lipun käteeni ja kannustus yltyi sanoinkuvaamattomaksi. Ylitin maaliviivan ajassa 27 h 47 min 49 sek. Haaveeni oli tullut todeksi. Maalissa olin kokonaiskisassa sijalla 69. ja omassa ikäsarjassa 21. Molemmat sellaisia sijoituksia, etten ollut nähnyt niistä edes unta. Top 3% joukkoon pääseminen eräässä maailman kovatasoisimmista vuorikilpailuista on jotain sellaista, mitä ei yksinkertaisesti voi todeksi uskoa.

Minulta on kisan jälkeen kysytty monesti, miten tämä suoritus oli mahdollista. En ole lahjoiltani kovin hyvä juoksija, enkä harjoittele mitenkään älyttömän paljon. Minulle on suotu syntymälahjana hyvä rasvanpolttokyky ja kaiken kelpuuttava ultravatsa, jotka auttavat jo melkoisesti näillä pitkillä matkoilla. Lisäksi osaan reagoida kisan aikaisiin tilanteenmuutoksiin vaistomaisesti oikein. Lisää nestettä, lisää energiaa, lisää jotakin. Toki taustalla on myös pitkäjänteistä työtä, joka huipentui tämän vuoden aikana. Suuri kiitos kuuluu siitä ystävälleni, valmentajalleni ja esimerkilleni Antille.

Lähes legendaarisesti haluan myös kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet matkaani tähän pisteeseen. Toivottavasti voin antaa inspiraatiota ja tsemppiä teille kohti omia unelmianne. Erityiskiitos myös Hoka One Onen Suomen porukalle harrastukseni tukemisesta.

Suurin ja tärkein kiitos menee kuitenkin omalle perheelle. Maarit, en voi sanoin kuvata miten hienoa sinun suhtautumesi harrastukseeni on. Ihanaa, että myös lapseni ovat tässä kaikessa mukana. Ja Kaisa, kiitos että jaksat poikasi toilailuja ympäri maailmaa. Taas kerran lähetin perinteisesti viimeisen mäen päältä terveiset isälleni, tällä kertaa lähempää taivasta kuin koskaan aiemmin.

On aika levähtää hetki.