Matkalla unelmaan

Liityin Ultrajuoksuseura Sisuun huhtikuussa 2024. Hyvä ystäväni oli pyytänyt minua mukaan jo vuosia aiemmin, mutta juoksu oli jäänyt taka-alalle, ja kunnon rappio oli melkoinen. Tapasimme sattumalta eräänä keväisenä päivänä Sokoksella, ja kysymys “Milloin tulet Ultra Sisun yhteislenkille?” sai minussa aikaan lopullisen herätyksen. Päätin lähteä mukaan heti kun se oli mahdollista, mahdollisesti jo seuraavalle yhteislenkille.

Seitsemäs huhtikuuta 2024 se tapahtui, olin taas juoksemassa – pitkän tauon jälkeen. Kahdeksan juoksijaa, peruskestävyyttä, rauhallista tahtia, joka tuntui juuri sopivalta. Vaikka kuntoni oli vaatimaton, fiilis oli hyvä. Juoksuporukka oli mukava, toinen toistaan kovakuntoisempaa menijää, osa todella kokeneita Ultrajuoksijoita. Tunnelma oli mukava, suorastaan hauska, huumori kukki ja kaikkia kannustettiin. Se oli alku, ja siitä alkoi tie kohti haastetta, jota en vielä silloin osannut kuvitella.

Kevään ja kesän mittaan lenkit pitenivät, vetoharjoitukset hioutuivat ja ehdoton suosikkini, Mustavaaran sauvanousut, rakensivat pohjaa. Myös Onkilammen mukavat lenkit pehmeämmällä alustalla valmistelivat minua tulevaan. Joka kerta jalat tuntuivat vahvemmilta, hengitys rauhallisemmalta, mieli kirkkaammalta. Kunnon kasvaessa myös paineet kasvoivat – eihän tämä voinut jäädä vain treenailuksi.

Minulta kysyttiin usein, mikä on seuraava tapahtuma, johon aiot osallistua? Edellä mainitusta innostuneena ilmoitin itseni “Masokistin unelma 100 km” -tapahtumaan Helsingin Paloheinässä, se tuntui sopivan kaukaiselta tavoitteelta, joka ehkä unohtuu matkan varrella. Tunsin myös lukkarinrakkautta Paloheinää kohtaan, sillä useiden vuosien ajan Paloheinän maastot olivat kuuluneet työmatkaani, jota porhalsin pyörällä tai juosten, 14 kilometriä suuntaansa. Paloheinässä asuu edelleen useita ystäviäni, joiden kanssa aikoinaan lenkkeilimme. Muistan, kuinka olimme ensimmäisen Paloheinässä järjestetyn Masokistin Unelman aikaan yhteislenkillä. Tuolloin näimme, kuinka juoksijat painelivat menemään, vuosi taisi olla 2000. Hämmästelimme sitä, kuka on niin hurja, että juoksee 100 kilometriä. Tuolloin en uskonut koskaan kyseistä matkaa juoksevani.   

Viimeiset kuukaudet ennen Masokistin unelma juoksua olivat vaihtelevia: välillä tuli huippuhetkiä, välillä tuntui, ettei tästä ehkä tulekaan mitään. Silti treeni muuttui koko ajan laadukkaammaksi, ja keskityin yhä enemmän kisapäivän valmisteluun – nesteytys, hiilihydraatit, natrium, magnesium, kalium. Huolellinen tankkaus, josta olin päättänyt tehdä taidetta, osoittautui juuri oikeaksi ratkaisuksi. Vatsa toimi moitteettomasti, krampit pysyivät loitolla, eikä energiataso missään vaiheessa pudonnut juoksua vaarantavaksi.

Tavoitteeni suoriutumiseen oli 10 tuntia 30 minuuttia. Testitulokset tukivat sitä, ja tiesin, että hyvänä päivänä voisin olla jopa nopeampi. Tein varasuunnitelman reiluun 11 tuntiin, sillä tiesin ettei mikään ole varmaa silloin, kun juoksu venyy yli viidenkymmenen kilometrin mittaiseksi. Olin myös miettinyt sitä, kuinka toimia kriisitilanteessa esimerkiksi merkittävän takareisivamman tai muun vastaavan ilmaantuessa.

Kisan aikana meitä Sisun juoksijoita oli tukemassa huippuhyvät huoltomiehet: Jussi ja Pete he huolehtivat kaikesta, mistä itse olin jo väsymisen vuoksi välillä hukassa. He antoivat juuri oikeat pullot, kylmät pyyhkeet, magnesiumkapselit ja tarvittaessa Voltaren-geelin jäykille reisille. Huolto tuki minua ja muita Sisun juoksijoita läpi vaikeiden hetkien, kun keho huusi taukoa, mutta mieli ei antanut periksi.

Juoksu alkoi reippaasti, mutta mielessäni oli kirkkaana kokeneiden ystävieni ohjeet: ”Älä intoile alussa.” Minut tuntevat tietävät, että innostun helposti, se on mahdollista jopa 100 km juoksun alkuvaiheessa. Nyt maltoin mieleni ja pidin vauhdin maltillisena. Se osoittautui viisaaksi, sillä ensimmäiset viisikymmentä kilometriä kulkivat vakaasti ja vaivattomasti, keho sopeutui menoon ja energiaa riitti. Olin asettanut myös varasuunnitelman: jos meno alkaisi tuntua ylivoimaiselta ennen puoliväliä, hidastaisin tahtia entisestään tai siirtyisin kävelyvaiheisiin. Ensimmäinen puolikas oli kuitenkin selkeä menestys, ja aloin luottaa siihen, että voisin viedä homman maaliin.

Matkan edetessä, kun kilometrit alkoivat painaa jaloissa, viereeni ilmestyi nainen, hän eteni vauhdikkaasti. Pysyin hänen tahdissaan juuri ja juuri, askel tuntui raskaalta. Juoksimme rinnakkain, ilman suurta puhetta, mutta kuitenkin yhdessä – jakamassa hetken yhteisen tahdin. Yhtäkkiä hän katsoi minua ja kysyi yllättäen: “Oletko sinä Pekka?” Hätkähdin, sillä emme olleet tavanneet koskaan aiemmin. Vastasin, että kyllä minä olen. Hän kertoi, että yhteinen tuttavamme Joensuusta oli maininnut hänelle kaljupäisen Pekan olevan tulossa juoksemaan. Minun mielestäni juuri Sisun paita ja kalju pää olivat ne varmat tuntomerkit, joilla minut kenties tunnistettiin. Se hetki, vaikka olimmekin vieraita toisillemme, tuntui jollain tavalla lohdulliselta. Se toi pienen yhteyden tunteen vaikean juoksun keskelle ja auttoi minua jaksamaan vielä eteenpäin. Myöhemmin ilmeni, että hän oli jo aiemmin ansainnut Paloheinän Fakiiri diplomin juostuaan tämän kisan 9 kertaa.

Väsy alkoi hiipiä mieleen vasta kilometrimäärän kasvaessa, mutta tarkka nesteytys ja elektrolyyttien tankkaus pitivät kehon tasapainossa. Jussi ja Pete olivat koko ajan tarkkana, valmiina auttamaan. He toivat minulle juuri oikeat juomat, kylmät pyyhkeet ja magnesiumkapselit, jotka antoivat uutta voimaa jatkaa. Matka jatkui, ja kilometrit putosivat yksi kerrallaan taakse. Vaikeitakin hetkiä tuli – kipua reisissä, hetkellistä uupumusta ja päänsisäistä kamppailua, mutta mieli pysyi vahvana.

Matkan aikana minusta, normaalisti puheliaasta kaverista, tuli melko hiljainen heppu. Jossain vaiheessa matkaa kaikki, mitä ympärillä tapahtui, alkoi ärsyttää. Ainoa, mitä pystyin tekemään, oli keskittyä jalkojen eteenpäin siirtelyyn, askel kerrallaan. Onnistuin pitämään vauhdin melko tasaisena loppuun saakka, mitään katkeamista tai totaalista uupumista ei tullut, keskimääräiseksi nopeudeksi muodostui 9.42 km/h.

Väsyneenä mutta tyytyväisenä, maaliviivan ylityksen jälkeen, aloin olla taas juttutuulella. Se tunne, että matka oli tullut päätökseensä, että olin tehnyt sen, oli uskomaton. Olin saanut sen, mitä olin tullut hakemaan – voittajafiiliksen, vaikka ei sillä hetkellä ollut edes väliä, mikä se tarkalleen oli.

Ultra Sisu -seuran toiminta on todella inspiroivaa ja positiivista! Seurassa vallitsee kannustava ja lämmin ilmapiiri, joka tekee yhteisistä treeneistä paitsi tehokkaita, myös hauskoja. Tunnelma on mukava, mutta samalla tavoitteellinen, ja kaikki saavat tukea kehittääkseen itseään Ultrajuoksijoina.

Kiitos Teille kaikille!

Pekka