Ei suomalaiset tanssi

Hautajärveltä Rukalle

tero_ruokolainen2

”Kesälauantai nyt
Oon mökille lähtenyt
Polttopuut tehty jo
Meni rikki myös radio.”

Tällä fiiliksellä ja tämän biisin (Haloo Helsinki, Ei suomalaiset tanssi) starttasin tämän vuotisen polkuiloittelun Kuusamon Rukalla. NUTS:n herrat ovat tehneet hienoa työtä tapahtuman suosion kasvattamiseksi enkä ihmettele sitä yhtään. Karhunkierroksen ultrajuoksu on jotain sellaista alkukesän kivaa, joka jokaisen täytyy ainakin kerran elämässä kokea. Järjestelyt, talkoohenki, vaihteleva reitti huikeine maisemineen sekä iloiset ihmiset luovat edellytykset mielen ja kehon oivalliselle kilvoittelulle. Oli siis hienoa olla mukana näillä polkufestareilla.

Matkanani Karhunkierroksella oli tuttuakin tutumpi 80km (todellinen matka 83km) eli perinteinen vaellusreitti Sallan Hautajärveltä Kuusamon Rukalle. Samaisen reitin olin kulkenut läpi jo kolmesti aiemmin erilaisissa olosuhteissa (munahangesta shortsisurfailuun). Tänä vuonna tilanne oli kuitenkin siinä mielessä uusi, että tein päätöksen osallistumisesta perheneuvotteluiden seurauksena vasta 3 vkoa ennen koitosta. Oma suorituskyky ja jaksaminen oli täten täysi arvoitus, joskin aktiivisen työmatkaliikunnan ansiosta tiesin peruskuntoni olevan hyvä. Painolastina reissussa oli tietenkin aiemmin vuosien voitot (3kpl) sekä reittiennätys, joista en tosin sen suuremmin ottanut painetta, mutta tiedostin ne kuitenkin.

Startti tapahtui klo 7 Hautajärveltä ja tarkoituksena oli juosta alun helppo osuus kera parin teknisen juurakkopätkän Oulankaan kivan rennosti alle 2,5 tunnin. Lähdin reippaasti matkaan ja yllätyksekseni seuraani ilmestyi ainoastaan yksi herra eli Lintalan Mika. Siinä iloisesti läpsytellessä höpöttelimme niitä näitä juoksusta, elämästä sekä mahtavista maisemista ja kivasta reitistä. Vajaan kympin kohdalla tarjosin Mikalle vetovastuuta ja hän otti sen ilolla vastaan. Samalla hän kuitenkin hävisi horisonttiin ja olin, että hupsis. Noh, samalla totesin itselleni, että tuolla laukalla voi tulla seinä vastaan loppumatkasta, keskittyen samalla vain omaan vauhtiin kera kevyen askeleen. Siinä 16 kilsan paikkeilla Mika tuli sitten selkä edellä vastaan, todeten että tuli vedettyä pari kilsaa hieman reippaasti. Heitin ilmoille ajatuksen, että ”niin mie vähän katoin, että lähdit kuin rusakko puskasta”.

Samassa yhteydessä huomasin venäjän tykin Maxim Voronkovin taustapeilissä ja päätin odotella herraa hetken ja tiedustella samalla, josko yhteinen kyyti passaisi. Sehän passasi ja tästä eteenpäin jatkoimme matkaa yhdessä Oulankaan saakka, jonne saavuimme hyvissä ajoin (n. 2h 18min) ennen lyhemmän matkan starttia.

Oulangassa nautimme rennosti järjestäjän juoma- ja ruokatarjoilusta, 53 km:n juoksijoiden hurjasta kannustuksesta (nöyrä kiitos) ja Marko Krapun haastattelusta. Ilmassa oli siis selkeää festarimeininkiä.

Tarjoilun jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti Kitkajokivartta ja Basecampin huoltoa, joka odotti reilun 31 kilsan päässä. Alku oli jälleen nopeaa ja helppoa hiekkadyyniä, jonka menimme leppoisaa kyytiä. Vajaan 50 kilsan kohdalla reitti saapui Kitkajokivarteen, joka olikin sitten paahtavan lämmin ja hieman hitaampi teknisyyden ja muutaman pienen nousun vuoksi. Samalla kohtaa tein myös ensimmäiset havainnot Maxi-miehen iskukyvystä ja vahvuuksista. Ylä- ja alamäissä näytin olevan selkäesti vahvempi, joten tämän myötä uskalsin jatkaa kivaa yhteistaivalta ja jättää mahdollisen ratkaisun vasta Valtavaaran nousuihin.

Tullessamme pienelle karhunkierrokselle, huomasin yllätykseni Maxi-miehen jääneen. Tällä helpolla osuudella nostin hieman vauhtia, vaikkakin jalkani alkoivat olla jo semisti finaalissa. Samalla kun verta alkoi tihkua nenästä viidettä kertaa päivän aikana, aloin kuulla ihmeellistä huutokonserttia ja kellon kilkatusta. Seuraavan mutkan takaa paljastuikin sitten melkoinen yllätys, kun Krapun Marko oli järjestänyt sattumalta polttareita samalla seudulla viettäneen naisseurueen minua reitin varrelle kannustamaan. Hetki oli ikimuistoinen ja antoi ämpärillisen lisäfiilistä loppumatkalle. Kiitos teille!

Basecampin huollossa puhdistin kädet verestä, täytin pullot ja napsin kaksin käsin hedelmiä, sillä geelit eivät tahtoneet enää lämpimässä kelissä upota. Jalkoja herättelin vedellä huuhdellen, samalla kun vaihdoin muutaman sanan huoltopisteen väen kanssa. Juttelutuokio toi kivaa piristystä muuten varsin hiljaisena vietettyyn päivään. 🙂

Maxi-mies saapui Basecampin huoltoon samalla hetkellä, kun minä lähdin jatkamaan matkaa. Hiki näytti hänelläkin hieman olevan. Jalkani olivat rakoilla ja todella väsyneet, mutta en uskaltanut antaa tässä vaiheessa periksi, sillä odotukset olivat valtaisat. Näinpä lähdin jatkamaan matkaa, omaan rauhalliseen tahtiin hölkötellen. Positiivinen asia tässä vaiheessa matkaa oli se, että reitti oli ennestään tuttu.

Matka Basecampista Konttaisen huoltoon sisälsi koko reitin tylsimmät ja ankeimmat osuudet. Muutaman suon, pehmeää metsäautotietä, pari hakkuuaukon ylitystä ja rappuset Konttaiselle. En nauttinut tästä yhtään. Viimeiseen huoltoon Konttaiselle saavuin n. tuntia ennen reittiennätysajan umpeutumista, joten tiukkaa alkoi tehdä, mikäli halusin siitä riemuita. Oma äitimuori (#geomummo) ja Simpasen Juuso olivat huoltopisteellä vastassa, se lämmitti mieltä kovasti. Muori kannusti iloisesti, joskin oli samalla huolissaan nenän verenvuodosta. Kerroin sen kuuluvan lajin luonteeseen, mikä sai myös talkooporukan hymyilemään. Juuso tiedusteli huollossa minulta, josko hän voisi hölkätä kanssani Rukalle. Totesin että sehän passaa enemmän kuin hyvin. Samalla sovittiin myös siitä, että mikäli kävelen liian helpot pätkät, käskee hän minut juoksemaan.

Tämä systeemi superisti ja sain hetkellisen laiskuuden jälkeen taas tossuihin eloa. Samalla oli kiva höpötellä Juuson kanssa muutama sananen ultrajuoksusta ja urheilullisesta elämästä. Se oli kokonaisvaltaisesti varsin piristävää. Matka eteni nyppylältä toiselle, ylämäen ja alamäen seuratessa toisiaan. Valtavaaran kohdilla Mr. Triathlon eli Lemmettylän Teemu (53 km) tuli takaa ohi, huikaten samalla että ”hyppää peesiin”. Tein työtä käskettyä ja lähdin völjyyn – ihanaa.

Viimeisen ylämäen päälle kavutessa tsekkasin kelloa, aikaa uuden reittiennätyksen tekemiseen oli vielä riittävästi jäljellä. Koska olin ylipäätänsä päässyt tähän saakka, halusin tehdä uuden reittiennätyksen ja niinpä laitoin tossut vielä kertaalleen rennolle rullailuasetukselle ja annoin alustan viedä. Samalla mieleeni tuli Haloo Helsingin uuden biisin sanat ja totesin, ”Etteikö suomalaiset muka tanssi?”. Viimeinen alamäki, Karhunkierroksen puinen alitusportti ja rappuset – jalkani suorastaan tanssivat ilosta ja ihmetyksestä. Sieltähän sen punainen mattokin tuli näkyviin – Mun jalat olivat ihanat, mä olin ihana ja mä olin tänään paras!

Ylitin maalilinjan ajassa 8.19.15, mikä on samalla uusi reittiennätys. Päivä ei ollut missään nimessä helppo vaan täynnä erilaisia tunnetiloja ja tuntemuksia – polkujuoksua parhaimmillaan. Mielenhallinta, erityisen tuttu reitti, mahtavat maisemat, kanssakilpailijoiden ja muiden kannustukset sekä tieto läheisten läsnäolosta saivat minut kuitenkin jaksamaan. Kiitos teille kaikille kannustuksesta ja myötäelämisestä ja kiitos äitille ja isälle siitä, että olette kasvattaneet minusta tällaisen. Erityiskiitoksen ansaitsee myös #samallapolulla tahkoava Hilppa – arvostan sitä mitä teet ja olet.

Tero ”soturi” Ruokolainen

80km
Miehet
1. Tero Ruokolainen Ultra Sisu 8:19:15
2. Maxim Voronkov Galaxy St.Petersburg 8:37:11
3. Jaakko Keskikuru Northern Trail Runners 9:13:57

6. Ville Maksimainen Ultra Sisu/HOKA ONE ONE 9:37:17
201. Jarkko Saksa Ultra Sisu 16:22:34

160 km
Miehet
1. Antti Itkonen Partioaitta 20:12:40
2. Jaakko Eskelinen Vegaanijuoksijat 20:36:56
3. Juha Jumisko 21:53:47
4. Heikki Siivari Ultra Sisu 22:10:45

32. Mika Issakainen Ultra Sisu 31:52:58
37. Antti Varis Ultra Sisu 32:40:24

53 km
Miehet
1. Markus Rannankari 5:08:09
2. Teemu Lemmettylä Pentik 5:19:30
3. Kai Reiman Jyväskylä Trail Runners 5:34:07

27. Jari Jormanainen Ultra Sisu 6:45:40

53 km
Naiset
1. Maija Oravamäki Salomon Suunto Trail Team Finland 5:44:36
2. Riina Kuuselo Sajaniemen Sonnit 6:12:57
3. Saara Grönholm Puijon Mahti 6:17:53

51. Anna-Leena Talasterä Ultra Sisu 8:22:55
114. Kirsi Kouvo Ultra Sisu 9:15:26

31 km
Naiset
1. Reetta Peltonen Sajaniemen Sonnit 3:41:21
2. Mari Lindström Imatran Urheilijat 3:46:32
3. Iina Lumiaho Puijon Mahti 3:52:46

372. Tuija Mononen Ultra Sisu 6:51:59
374. Sointu Hyttinen Ultra Sisu 6:52:00

Kaikki tulokset >

 

 

Mainokset

Sisulaisilla vahva edustus Vaaroilla

vaarojen_logo_177Peräti 22 sisulaista osallistui tänä vuonna Vaarojen Maratonille, joka saatiin taivaltaa kivassa syyssäässä sateen pysytellessä poissa lähes koko kisan ajan. Sateinen kesä oli kuitenkin huolehtinut siitä, että mutaa ja liukkaita paikkoja reitillä riitti.

Sisulaisista pisimmällä 130km matkalla parhaiten menestyi Ville Maksimainen jaetulla toisella sijalla ja Antti Eronen oli seitsemäs. Antti Varis ja Mika Issakainen taistelivat hienosti maaliin sijoilla 16. ja 18. Tomi Ronkainen oli 86km matkalla viides ja Mika Leppälä 18. ja naisten vastaavalla matkalla Eini Eronen 15.

Miesten maratonilla oli mukana peräti 305 juoksijaa ja sisulaisista parhaiten matkan taittoi Jari Jormanainen ajalla 4:46  ollen 17. Naisten maratonilla paras sisulainen oli Anna-Leena Talasterä 22. 160 juoksijan joukossa ajalla 6:09.

Tuloksia:

42,5 km
Miehet

1. Henri Ansio Salomon-Suunto Racing Team 3:45:04
2. Simo-Pekka Fincke Sajaniemen Sonnit 3:58:47
3. Sami Vähänen Sajaniemen Sonnit 4:02:00

17. Jari Jormanainen Ultra Sisu 4:46:36
99. Juha Lemmetyinen Ultra Sisu 5:48:38
135. Leo Sivonen Ultra Sisu 6:15:13

42,5 km
Naiset

1. Maija Oravamäki Salomon-Suunto Racing Team 4:37:56
2. Eija Hartikainen Antin Talli Mikkeli 4:57:43
3. Irina Nousiainen Rovaniemi 5:24:57
4. Virva Nyyssönen 5:29:20

22. Anna-Leena Talasterä Ultra Sisu 6:09:02
24. Salla Makkonen Ultra Sisu 6:10:21

30. Piritta Torssonen Ultra Sisu 6:14:30
32. Satu Hyytiäinen Ultra Sisu 6:14:55
34. Inka Volotinen Ultra Sisu 6:16:15

35. Heidi-Maria Haaranen Ulta Sisu 6:16:56
54. Mira Makkonen Ultra Sisu 6:36:01
66. Kaija Hattunen Ultra Sisu 6:49:53
68. Henna Karhu Ultra Sisu 6:50:43

86 km
Miehet
1. Miikka-Pekka Rautiainen Samba Trail Running Club 10:07:25
2. Tomi Mikkola Jyväskylä Trail Runners 10:12:43
3. Markku Kouva Northern trailrunners 10:17:16
4. Juha Virtanen Finnish Marathon Runners 10:51:02
5. Tomi Ronkainen Ultra Sisu 10:55:57

18. Mika Leppälä Ultra Sisu 13:02:13
DNF Mika Sivonen Ultra Sisu Kiviniemi 2. kierros

Naiset
1. Pirjo Saukko Ylivieska 12:11:03
2. Piia Siitonen Jyväskylä Trail Runners 12:29:26
3. Susanna Kujanpää Turku Trail Runners 13:18:26
4. Elina Virkkunen Jyväskylä Trail Runners 13:51:47
5. Satu Niskavaara Jyväskylä Trail Runners 14:13:27

15. Eini Eronen Ultra Sisu 16:31:41


130 km

Miehet
1. Juuso Simpanen Samba Trail Running Club 19:10:30
2. Ville Maksimainen Ultra Sisu / HOKA ONE ONE Team (FI) 21:32:33
2. Miika Lahtela Rauman palomiesurheilijat / NTR 21:32:33
4. Eero Lumme NUTS 22:26:15
5. Antti Toivanen LTRC / Samba 22:58:56
6. Olli-Pekka Holttinen KarSu 23:04:02
7. Antti Eronen Ultra Sisu 23:11:33
8. Tommi Lahtonen RC Eemeli 23:11:55
9. Jukka Toivanen KarSu 23:26:38
10. Kimmo Karppinen Endurance 23:29:55
11. Timo Jokiranta Lahti Trail Runners 23:29:56
12. Ilkka Lassila Resistance 23:33:34
13. Anssi Tervonen TTR 23:36:14
14. Karo Hämäläinen 23:44:51
15. Henry Aalto Vivobarefoot Suomi 23:58:45
16. Antti Varis Ultra Sisu 24:06:00
17. Jarkko Aspegren Northern Trail Runners 24:53:25
18. Mika Issakainen Ultra Sisu 24:53:26
19. Niko Junnila Minkiönkylän Mahti 25:00:56
20. Sami Kuusi Team DA-Group 25:00:56
( Yhteensä 65 juoksijaa joista 36 keskeytti tai hylättiin. )

Naiset
1. Saara Päätalo Northern Trail Runners 22:34:14
2. Piia Nieminen Tawastia Trail Club 24:06:28
3. Laura Järvinen Tytöt tunkkaa tykimmin / Samba Trail Running Club 26:51:29
4. Anni Toppila Sotanorsut Seikkailulla 27:25:55
( Yhteensä 10 juoksijaa joista kuusi keskeytti. )

Kaikki tulokset: My Race Result>>

Kuvia: ONEVISION

Sisulaiset Kuopiomaratonilla

Sisulaisia oli kiitettävästi Kuopiomaratonilla pikamatkojen hupailussa 1.9. kokeilemassa syysvauhtia. Hienoja omia ennätyksiäkin saatiin puristettua. Tässä poimintoja tuloslistoista.

Naiset Yleinen Maraton

1) Mari Ukkonen Tuusniemi 3.29.08
2) Reetta Nenonen Franke 3.31.30
3) Salla Makkonen UltraSisu 3.36.39

7) Henna Karhu Ultra Sisu 3.54.40

12) Maria Maunumaa UltraSisu 4.20.26

Naiset 40 v Maraton
1) Inka Volotinen UltraSisu 3.49.53
2) Niina Valtonen Siilinjärvi 3.57.02
3) Mirkka Koponen RRR 4.20.42

Naiset 45 v Maraton
1) Satu Hyytiäinen UltraSisu 3.38.38
2) Maarit Räisänen 3.54.17
3) Saija Kauhanen Lehmon Lenkkeilijät 3.58.15

Naiset 50 v Maraton
1) Birgi Putkonen RRR 3.46.14
2) Tuula Martiskainen Ultra Sisu 3.55.38

Miehet Yleinen Puolimaraton
1) Teemu Toivanen Vuorela 1.12.04
2) Tomi Ronkainen UltraSisu 1.15.50
3) Arttu Kärkiö 1.17.10

Kaikki tulokset >>

Masokistin unelma 19.8.2017

masu

Peräkylän Ponnistus – Tosissaan mutta ei vakavasti http://www.perakylanponnistus.fi/

Peräkylän Ponnistus järjesti perinteisen avoimen 100km mestaruuskilpailun Paloheinän maisemissa Helsingissä. Olin viime vuonna ensimmäistä kertaa juoksemassa kyseisessä kisassa, jonka kyläjuoksumainen lämminhenkisyys teki vaikutuksen. Osallistuminen tänä vuonna oli lähes itsestäänselvyys varsinkin, kun vaimoni Kaisa lupautui huoltajaksi matkaan. Kisan edeltävinä päivinä tuli seurattua tiuhaan informaatiota vallitsevasta säätilasta. Välillä oli luvattu taukoamatonta sadetta ja jo muutama tunti myöhemmin pelkkää pilvipoutaa. Säätilaspekulaatiot jäivät lopulta kokemuspohjaisiksi ja varauduin varusteiden puolesta myös pahimpaan.

Lauantaiaamu koitti ja hurautimme lentokentän lähistön hostellista taksilla kisapaikalle Paloheinään Suomen ladun majan tuntumaan. Lähdön odotteleminen meni tuttuja tavatessa ja huoltopöydän virkaa hoitavia matkalaukkuja säätäessä. Tunnelma oli rento, niin kuin PePon kisoissa tuppaa kuulemani mukaan yleensä olemaan. Lähtöaika koitti vihdoin hieman myöhässä järjestävän seuran perinteiden mukaisesti. Ensimmäisenä ryntäsimme porukalla vajaalle kierrokselle, jonka jälkeen seurasi varsinaiselle reitille meno. Olin hieman ihmeissäni, sillä aikaisempana vuonna vajaita kierroksia oli kaksi. Lähdin liikkeelle porukan puolessa välissä hillitäkseni menohalujani ja säästelläkseni voimiani loppua varten. Sitä voimien säästelyä jatkuikin sitten ensimmäisen täyden kierroksen alkupuoliskolle, jonka jälkeen hipsin kärkeen katselemaan, millaista juoksuvauhtia siellä olisi tarjolla. Ensimmäisen kierroksen jälkeen ennakkotiedoista poiketen koko porukka ohjattiin uudelleen vajaalle kierrokselle. Kaikki juoksijat selvisivät mainiosti tästä lähes ylitsepääsemättömältä vaikuttavasta yllätyksestä, joten jäljellä oli enää se helpompi osuus, eli n. 97 km juoksua.

rasanen

Kimmo Räsänen ja Samuli Nieminen

Kun varsinainen matkan teko oli alkanut, lyöttäydyimme Samulin kanssa juoksemaan yhtä matkaa. Tuumasimme vauhdin olevan molemmille ok ja juttukin luisti mukavasti. Meillä molemmilla oli takana 100km Suomi-juoksu 6 viikkoa aikaisemmin, joten palautuminen ei ollut aivan paras mahdollinen. Samuli oli ennättänyt tempaista välillä myös yhden kisamaratonin. Totesimme, ettei kumpikaan taida tänään omaan ennätykseensä pystyä, joten juoksimme sitä vauhtia, mikä sattui tuntumaan hyvälle (on muuten loistava taktiikka ja todettu toimivaksi). Lähdimme siis vetämään n. 9 tunnin aikaan tähtäävää vauhtia, mutta tavoiteaika oli molemmilla kuitenkin vähintään alle 10h. Pelivaraa siis oli mahdollisille huoltotarpeille. Mukavuuden haluisena halusin myös ennättää suihkuun Suomen ladun majalle, joten 10 tuntia piti joka tapauksessa alittaa reilusti. Juoksu eteni rennosti ja maraton jäi huomaamattomasti taakse alle neljän tunnin. Juoksimme ja rupattelimme yhdessä yli puolen välin, jonka jälkeen Samulille tuli ongelmia jalkojen kanssa. Itse jatkoin juoksuani entiseen tahtiin, kun jalat toimivat vielä mukavasti. Itselläni väsymys alkoi tuntumaan jaloissa jossain 60-70 km välillä, mutta se ei ollut mitään uutta. Vauhti hidastui hieman ja piti olla entistä tarkempi energian ja nesteytyksen kanssa. Mitään odottamatonta ei kuitenkaan ilmaantunut. Nuo ns. synkät kilometrit olivat taas vaihteeksi hyvää aikaa pohdiskella elämän suuria kysymyksiä. Ymmärsin siinä hetkessä myös kristallin kirkkaana, miksi en juokse yli 24h kisoja. Tiedän jälkimmäisen ajatuksen häilyvän sitä enemmän, mitä kauempana edellinen kisa on. Siksipä on hyvä olla ohjelmassa näitä ”lyhyempiä kilpailuja” aina silloin tällöin, ettei mitään ylilyöntejä pääse tapahtumaan elämässä. Mutta sivupoluilta jälleen asiaan.

Kärjessä oli hyvä juosta ja loppu lähestyi piinaavan hitaasti, kuten asiaan kuului viimeisillä kymmenillä kilometreillä. Muutama rankempi sadekuurokin oli kastellut juoksijat läpimäriksi. Kenkävalintani oli Altra Escalante, jonka pesusienimäinen vedenpidätyskyky pääsi oikeuksiinsa jokaisen sadekuuron jälkeen. Muuten kengät toimivat loistavasti, joten en nähnyt mitään syytä vaihtaa niitä kesken kisan. Samuli oli myös selvinnyt jalkaongelmistaan ja eteni viimeistä kymmentä kilometriään vakuuttavalla vauhdilla. Taas kerran tuli yksi syy, miksi matkaa ei kannata jättää koskaan kesken (loukkaantumista lukuun ottamatta). Itselleni kierros vaihtui viimeiseksi ja sain järjestäjän edustajan mukaani juoksemaan. Kierroksella ohitettavana oli myös ”kappas vaan, Minttu sekä Erkku”, jotka käsittämättömän iloisesti jälleen kerran toivottivat hyvää loppumatkaa. Ultraajiin on päätynyt aivan uskomattoman hyvän tuulista ja mukavaa porukkaa, jollaisia ei lyhemmillä matkoilla sekunneista taistelevista juoksijoista usein tapaa 😉

Maali tuli ja pääsin suihkuun suunnitelmieni mukaan. Lopulta Samulin tullessa maaliin, oli vuorossa palkintojen jako. Pääpalkinto siirrettiin suosiolla myöhemmille maaliintulijoille, mutta pokaali oli suurin mitä koskaan olin nähnyt Kanadan maljaa lukuun ottamatta. (palkinto tulee kotia joskus autokyydillä, kun ei lentokoneeseen meneviin matkatavaroihin olisi mahtunut) Seremonioiden jälkeen pääsin nauttimaan hyvin ansaitusta kunnolla sokeroidusta räiskäleistä, joiden tuoksu oli leijunut viime tunnit huoltopisteen ympärillä, mutta joita en kesken juoksun uskaltanut maistaa.

Lopuksi kiitos Samulille mukavasta alkumatkasta. Oli kivaa taittaa matkaa yhdessä. Vaimolleni suuri kiitos hyvästä huollosta, jonka merkitys näkyi sijoituksessa. Kukaan muu ei pystynyt huoltamaan juoksijoitaan paremmin riippumatosta käsin. Kiitos myös Peräkylän Ponnistukselle hienosti järjestetystä kisasta, ja muillekin kanssajuoksijoille hyvähenkisestä ”lenkkiseurasta”. Sijoitus oli siis ensimmäinen, ja aikaa satasella kului 9:19. Samuli tuli maaliin ajassa 9:39, joten ei ollenkaan huonosti. Usain Bolt on nimittäin juossut satasen aikaan 9:58, joten ei tässä mitään hölkyttelyvauhtia ole kumpikaan kuitenkaan edennyt 😉

Tulokset »

Teksti: Kimmo Räsänen 
Kuvat: Huikon Kuriiri, Petteri Jokela

NUTS Ylläs Pallas 134 km – Torjuntataistelua alusta loppuun

Viime viikonloppuna juostiin NUTS Ylläs Pallas polkujuoksutapahtuma, missä myös Sisulaisia oli mukana monella eri matkalla. Tässä yleiskatsaus pisimmän reitin kilpailuun ja vähän kertomusta oman kisan kulusta.

Ultra Trail Tour Finland -kisasarjaan kuuluvalla 134 kilometrin reissulla Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan voiton korjasi tänä kesänä alueella retkeilyoppaana toiminut espanjalainen Hamal Villar Lázaro, joka saapui maaliin ajassa 15:30:05 tehden samalla uuden reittiennätyksen. Kakkospaikan miesten sarjassa otti Juuso Simpanen, joka voitti ensimmäisen osakilpailun Karhunkierroksella. Pronssia miesten pitkällä matkalla otti Antti Itkonen, joka taisteli kakkossijasta vielä loppumatkan tiepätkälle asti tasaisesti Juuson kanssa. Naisten UTTF-osakilpailuvoiton Ylläs Pallaksella vei Jaana Hylkinen ajalla 22:43:39 ennen Lotta Korhosta ja Lotta Puttosta.

vmax12Lähtötilanne omaan kilpailuuni oli hieman epävarma. Karhunkierroksen satamailisesta kilpailusta oli aikaa vain seitsemän viikkoa, enkä ollut ihan varma siitä kuinka hyvin olin palautunut. Tarkoitukseni oli aloittaa kisa mahdollisimman rauhallisesti ja edetä tasaisesti läpi kilpailun. Ensimmäinen nousu Ylläksen huipulle menikin suhteellisen kevyellä jalalla, mutta jo pitkässä alamäessä kohti Kellokasta aloin huomaamaan, ettei jalkojen lihaksistossa ole kaikki kunnossa. Täydensin ensimmäisessä huollossa vain vähän juomia ja jatkoin matkaa kohti Kesänkitunturia ja Pirunkurun nousua.

Tässä rakkanousussa onnistuin passaillessani keräämään perääni melkoisen letkan ja jatkoimme matkaa jonomuodostelmassa pitkään alamäkeen ja kohti Kukastunturia. Porukka eli matkan edetessä, mutta Aspegrenin Jarkko oli ottanut tiukan peesin meikäläisestä ja saavuimmekin kaksikkona toiseen huoltoon Peurakaltioon. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että omasta kisastani tulee lähinnä torjuntataistelua totaalista kanttausta vastaan ja huippuajat saa unohtaa. Jalat olivat jo reilun kahdenkymmenen kilometrin kohdalla todella väsyneet ja juoksusta oli lennokkuus kaukana. Kokeilin etsiä sisäisestä kaasuvivusta sellaisen asennon, jota tiesin kestäväni pitkään. Toivottavasti jopa maaliin saakka.

Matka jatkui Jarkon kanssa kaksikkona ja kilometrit seurasivat toisiaan. Matkalla ohittelimme muutamia väsyneempiä juoksijoita, mutta suurimman osan ajasta olimme kahdestaan luonnon keskellä ja juttelimme niitä näitä keski-ikäisten miesten elämästä ja harrastuksista. Pian olimmekin jo Rauhalan huollossa noin 57 km:n kohdalla ja aloitimme haastavan pätkän kohti Pallaksen isompaa huoltoa. Tämä väli ei kuulu suuriin suosikkeihin märkyyden ja polkujen pienipiirteisyyden takia ja taisimme molemmat vannoa useampaan otteeseen, että tänne ei enää koskaan tulla juoksemaan. Ihan kuten vime vuonnakin tuli vannottua. Vihdoin saavumme Pallakselle, teimme noin 10 minuutin kattavan huollon ja aloitimme yhdessä nousun kohti Taivaskeroa.

Seuraava huoltoväli ennen Hannukurua tuntuu loputtoman pitkältä, mutta onneksi tällä kertaa sitä ei tarvinnut taapertaa yksin. Ennen Taivaskeroa ohitimme yhden juoksijan, pian toisen, jolle Jarkko antoi Imodiumia vatsaongelmiin ja hieman ennen Lumikerolle lähtevää nousua saavutimme ruotsalaisen Andreas Falkin, elävän ultralegendan sileiltä matkoilta, joka oli ensimmäisessä polku-ultrassaan. Hänellä oli menneet etureidet täysin pois pelistä, mutta sai meidän näkemisestä sen verran virtaa että pystyi seuraamaan meitä. Juttelimme kaikkea mahdollista ultrajuoksuista ja matka jatkui lähes huomaamatta eteenpäin. Hannukurukin tuli lopulta vastaan ja saimme koko ajan väsyneemmille jaloillemme lisäenergiaa huollosta.

Pian huollon jälkeen Andreas joutui pysähtymään ”puskatauolle”, mutta saavutti meidät uudelleen ennen Pyhäkerolle lähtevää pitkää nousua. Tässä vaiheessa alkoi oma matkantekoni olla jo melkoisen väsynyttä. Etureidet ja vasen polvi kipuili melkoisesti, mutta purin hammasta ja hiivin eteenpäin muiden mukana. Andreas veti letkamme Pyhäkeron huipulle, mutta päästi meidät alamäessä edelleen ja sanoi ettei pysty seuraamaan kipeillä jaloilla. Jarkko lähtikin juoksemaan viimeistä pitkää alamäkeä sellaista vauhtia, että itsellänikin teki tiukkaa pysyä perässä. Viimeinen huoltopiste ohitettiin lyhyellä stopilla ja suunnattiin pitkälle tasaiselle pätkälle kohti maalia.

Kun saavuimme hiekkatielle meinasi omat jalkani hirttää totaalisesti kiinni. Jarkko kannusti vieressä juoksemaan, mutta en pystynyt ottamaan juoksuaskelia kuin tasaisella ja alamäessä. Jokainen lihassäe huusi armoa. Otin nestettä ja energiaa sisääni sen verran mitä vaan uskalsin ja sain konetta sen verran käyntiin, että matka eteni. Hitaasti mutta varmasti, kuten koko kisakin oli mennyt. Mutkat ja mäet seurasivat toisiaan kunnes ylitimme Ounasjoen ja saavuimme asfalttitien reunaan. Maaliin olisi siis enää viisi kilometriä. Asfalttia koko matka. Ihanaa.

Olimme pikkuhiljaa tehneet nousua tulosluettelossa koko kisan ajan ja olimme tässä vaiheessa sijalla seitsemän. Etenimme rauhassa kohti maalia suuremmin itseämme raastamatta, mutta kun tien varressa näkyi sadepukuisia toimitsijoita piti tottakai ottaa pieni loppukiri. Ylitimme maaliviivan käsi kädessä loppuajassa 19 h 12 min 51 sek jaetulla seitsemännellä sijalla. Pitkä yhteinen matka Jarkon kanssa päättyi miehekkääseen halaukseen. Tätä on polkujuoksun yhteishenki parhaimmillaan.

vmax1

Jarkko Aspegren ja Ville Maksimainen tulossa maaliin.

Vaikka juoksu ei tällä kertaa mennytkän läheskään suunnitelmien mukaan, olen kuitenkin sijoitukseen tyytyväinen. Seitsemäs sija kivenkovassa kansainvälisessä porukassa on vallan erinomainen saavutus. Aikaero kärkeen kasvoi kyllä luvattoman suureksi. Haaveilin itse ennen starttia noin 18 h loppuajasta, mutta tällä kertaa siihen ei ollut mitään mahdollisuutta. Kumulatiivinen lihasrasitus oli aivan liian korkealla tasolla. Nyt lepoa ja palauttavaa liikuntaa ja sitten katseet kohti UTTF-sarjan päättävää Kolin osakilpailua. Kauden päätavoitteena ollut top3-sijoitus koko sarjassa on vielä ihan omissa käsissä.

Ville Maksimainen

Nuts Pallas 2017 tulokset >>

 

 

NUTS Ylläs-Pallas 30k+55k tuplahäsä

Olihan viikonloppu! Tuli vetäistyä NUTS Ylläs-Pallas karkeloissa 30k+55k tuplahäsä. Perjantaina Ylläksellä juostussa 30k kisassa oli nousumetrejä 1080 ja lauantain kisassa (Pallas-Hetta) 1620. Se niistä teknisistä tiedoista ja sitten itse asiaan, eli kisareissuun.

Kimppakyytiläisiä ei ilmoittelusta huolimatta kuulunut, joten olin jo valmistautunut lähtemään itsekseni ajelemaan useamman yöpymisen taktiikalla määränpäänä Pallas ja kisayöt teltassa, tutussa hyväksi havaitussa paikassa hotellin lähellä. Olen hieman askeetti joten telttailu sinänsä ei haittaisi. Koin kuitenkin iloisen yllätyksen ja säästyin yksin reissaamisen vaivoilta ja tylsyydeltä, kun Olli Korkeakoski Karsusta soitti maanantaina. Tulimme heti hyvin juttuun ja aloitimme matkan suunnittelun. Seikkailu-urheilijana Olli hoksasi heti parhaan logistisen vaihtoehdon: hakisin Ollin torstaina iltapäivänä töistä ja ajaisimme niin pitkälle kuin hyvältä tuntuisi, mieluiten kuitenkin Rovaniemelle, jotta ehtisimme perjantaina ajoissa Ylläkselle ennen klo 16 tapahtuvaa lähtöä. Ylläkseltä Olli ajaisi auton Hettaan ja majoittautuisi Jussan tupaan minun jäädessä telttailemaan Ylläkselle. Lauantaina siirtyisimme sitten molemmat kisabusseilla Pallakselle ja sieltä omin jaloin Hettaan.

Ehdimme torstaina Rovaniemelle hyvissä ajoin hieman yhdeksän jälkeen. Ajomatkalla radiota ei tarvinnut kuunnella tai somea räplätä, sillä juttua tuli tasaiseen tahtiin monen moisista asioista. Suuret kiitokset Ollille matkaseurasta ja arvaamattomasta avusta Ylläksellä ja muutenkin. Ja tietenkin myös näistä kuvista.

tuplahasa1

Tuplahäsäköhän tässä naurattaa? On se vaan niin pölijää hommaa.

Keskellä kaupunkia sijaitsevalla Ounaskosken leirintäalueella jäivät yöunet ainakin minulla hyvin katkonaisiksi, Ollin nukkuessa ainakin äänistä päätellen huomattavasti paremmin. Kuumuus ja polttiaiset vaivasivat, miltei joka tunnille olin ylhäällä. Hieman hirvitti, että mitä tästä oikein tulee? En ollut koskaan ollut Lapissa heinäkuussa. Villeimmissä mielikuvissa räkkää olisi niin paljon, että kun lättäisi paahtoleivän viipaleet yhteen, olisi siinä pihvi.

Perjantai aamuna yhdeksän aikoihin suuntasimme kohti lähellä sijaitsevan hotelli Ounasvaaran aamiasbuffettia. Olli oli paikkaa suositellut, ja näytti nyt myös tankkaamisen mallia. Suurin piirtein muotoilimme oman seisovan pöydän näköalaravintolan nurkkaukseen ja lyhyen maiseman vilkaisun jälkeen kävimme nauttimaan runsaasta ja monipuolisesta aamiaisesta. Todella runsaasta. Aikaa lähtöön olisi kuitenkin vielä yli kuusi tuntia, joten olo ehtisi tästä kyllä keventyä. Hetki juoksukamojen nysväystä parkkipaikalla ja sitten kohti Yllästä. Aluksi pohdimme käymistä Jounin kaupassa ja retkieväiden hakemista minulle iltapalaksi, mutta sääennusteen uhkaava saderintama sai meidät suuntaaman vanhan Fordin suoraan kohti Yllästä. Telttapaikkaa on kuitenkin mukavampi hakea ennen sadetta, ja kiva olisi saada teltta myös pystyyn hyvän sään aikana.

Ylläksellä olimme noin yhden aikoihin, eli lähtöön olisi vielä kolmisen tuntia. Aika alkoi kuitenkin kulua hyvää vauhtia eri suuntiin matkaavia kamppeita jaotellessa, etenkin kun odotettu kisahermoilu alkoi iskeä päälle. Toisaalta ei pätkääkään huvittanut koko juoksu. Puolisen tuntia kamoja värkkäiltyäni, Ollin tutustuessa kisakeskuksen varustetarjontaan, läksimme hotelli Saagasta neuvoa kysyttyämme kohti Yllästunturin rinnettä ja lähintä laavua. Kyseinen wc:llä varustettu telttailupaikka tuntui kuitenkin sillä hetkellä olevan liian kaukana, joten survaisimme teltan pystyyn jonkun vanhan hotellin lähistölle olevan nuotiopaikan vierelle. Teltalle löytyi suhteellisen tasainen alusta. Sitten pieni kuvaussessio ja takaisin kisakeskukseen. Myynnissä oli kuulemma ollut paljon puhuttuja Black Diamond- sauvoja, jotka olin ajatellut ostaa lauantain pitkiä nousuja ja tulevia kisoja varten. En nyt kuitenkaan malttanut mennä niitä ostelemaan, vaan keskityin kamppeitteni viimeistelyyn. Eiköhän niitä siellä Pallaksellakin ole sitten myynnissä.

tuplahasa2

Häsääjä pohtii vaatetusta, tänään näillä ja huomenna kahden lapun lannevaate?

Kisan lähdön lähetessä läheni myös ukkonen. Salamoiden räiskyessä ja taivaan auetessa istuimme autossa, miettien tätä kisajärjestäjän tähtihetkeä. Ukkonen meni kuitenkin melko nopeasti ohi, tuulen säilyessä navakkana. Infoteltta pysyi pystyssä pakettiauton painoa hyödyntäen, mutta oranssi maalikaari mötkötti paksun makkaran lailla rinteessä. Jouko Kaarteenahon hymyillessä kaaren takana tuttua pelimiehen hymyään, teki mieli lohkaista jotain nasevaa, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Ukkoskuuro oli huuhtonut myös ylimääräisen kisajännityksen ja ärtyisyyden pois. Kävin vielä neuvomassa Ollille foordin peruutusvaihteen salaisuuden (pengerparkissa olisi nimittäin ollut ainekset myös liiankin ikimuistoiseen kisareissuun ), ja sitten olikin lähdön aika.

 

30 km

tuplahasa3

30K ja 130K reitit olivat Pirunkurulle ja Kesänkituturille asti samaa reittiä.

Läksin rauhallisesti kävellen viimeisten joukossa etenemään kohti Ylläksen huippua. Tavoitteena oli tuhertaa tarvittaessa vaikka kuusi tuntia tällä matkalla, jottei lauantaista tulisi liian vaikeaa. Miltei heti tapasin toisen tuplahäsäläisen jonka kanssa sitten juttelimmekin muutamaan otteeseen matkan aikana. Rinteen jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa rakkaisena ja sumuisena, alkoi yhä enemmän sataa ja tuulla. Mietin vaatevalintaani, olivatko shortsit sittenkin virhe? Entä pitäisikö nyt jo kaivaa kisajärjestäjien vaatimuksesta ostettu helkutin kallis Inovin Stormshell takki repusta päälle. En kuitenkaan halunnut tapella minkään tuulipussin tai leijan kanssa joten jätin sen reppuun. Shortsien suhteen Ollin suositus osoittautui oikeaksi, kun reitin kääntyessä alas tunturilta alkoi sää lämmetä. Melko reippaan alamäen jälkeen tulikin pian ensimmäinen huoltopiste. Pienet määrät suolakurkkua, sipsiä sekä keksi ja pari mukia urkkajuomaa. Se pari mukia osoittautui virheeksi, sillä pian aloin katsella pusikoita sillä silmällä nesteen painaessa mahassa. Helpotuksen hetken koitettua alkoi pitkä pitkospuu-osuus. Tällä reitillä oli aika suurpiirteisesti kaikkea; pitkää ylä­­- ja alamäkeä, pitkospuita ja rakkaa sekä pitkiä hiekkapolkuja, mutta myös hieman mutaa. Erikseen pitää vielä mainita Pirunkurun rakkanousu – mutta se on kyllä parempi itse kokea. Kaiken kaikkiaan polut ja maastopohja oli aika helppoa.

Jossain puolenvälin paikkeilla ja toisen helpotuksen hetken jälkeen, aloin hiljalleen hermostumaan hiljaiseen hipsutteluun ja yksinäiseen juoksemiseen. Aloin kiristämään tahtia. Vielä en kuitenkaan rymistellyt mutalikoista suorinta tietä, vaan välttelin kenkien kastumista. Tähän oli syynä myös se, etten halunnut kengistä liian märkiä, sillä teltassa niiden kuivamien ei olisi niinkään varmaa. Märkien kenkien jalkaan laittaminen seuraavana päivänä ei houkutellut.

Toisella huoltopisteellä – tai itse asiassa samalla mutta eri puolelta lähestyttynä – sain tietää olleeni nopeampi kuin luulinkaan. Kelloa ei taaskaan tullut reissuun vaikka sitä hieman kotona etsinkin – ja nyt oli varmasti parempikin juosta ”sokkona”. Pian huollon jälkeen alkoivat helpommat polut ja samalla sain kanssajuoksijalta tietää, että voisin päästä alle neljän ja puolen tunnin. Hienon maisemapaikan jälkeen alkoivat vieläkin helpommat polut ja lopussa, maalikuulutusten jo kaikuessa ja polun kaventuessa taas metsäisemmäksi, lisäsin vauhtia niin paljon kun vain suinkin uskalsin ja onneksi krampeista ei ollut tietoakaan. Olin pitkin matkaa imeskellyt ihan tavallista, reseptivapaata, karkeaa merisuolaa aina kun krampista oli tuntunut pieninkin aavistus. Nautinnollisen loppukirin jälkeen ajaksi tuli 4.23.10. Päällimmäisin tunne oli hämmentynyt ilo ja huvittunut ihmettely – näinkö tässä kuitenkin kävi? Tarkoitus oli ottaa oikein rauhallisesti ja säästellä ja varmistella – mutta eihän se näytä minulta onnistuvan. Mopo karkasi käsistä taas kerran, tai ainakin siltä tuntui. Kostautuisiko tämä huomenna? Sen näkisi sitten.

Riistakeiton ja pikkupurtavan jälkeen suuntasin hotelli Saagaan saunomaan ja varsinaista iltapalaa kyselemään. Onneksi en ollut viipynyt kuutta tuntia maisemia ihailemassa, sillä ehdin juuri sopivasti iltabrunssille. Rehellisesti sanottuna aika hulppea nimi poron(?) käristyksestä, muusista, salaatista ja jugurtista. Mutta onneksi ruokahalukin oli tavalliseen tapaan tallella ja söinkin pari melkoisen lihapitoista lautasellista. Sitten kosteahkot Hoka ATR 3 kengät takaisin jalkaan ja saunakamojen kanssa teltalle. Pienen harhailun jälkeen teltta löytyikin. Aika hiiskutin kalteva alusta, mutta onneksi pääpuolen sai ylös ja oviaukolle päin. Kuulutukset ja musiikit vaimenivat siedettäviksi korvatulpilla. Piikkimattoa en onneksi tarvinnut, sillä se oli vahingossa matkannut Hettaan. Lopusta piti väsymys huolen.

Aamu

Lauantai aamuna heräsin hetki ennen kellonsoittoa 6.25 erinomaisten yöunien jälkeen. Reipas kisamoodi oli päällä, energiat (geelit& suklaat) löysivät paikkansa juomareppuun ja muutenkin laittautuminen päivän koitokseen sujui kiireettömän tehokkaasti ilman tavallista sähellystä. Olin illalla tiedustellut pekonin saapuvan pöytään klo 8. Ainoastaan Pallaksen bussin aikataulu oli päässyt hukkumaan johonkin ja en viitsinyt vähäistä akkua sillä tiedonhankinnalla tyhjentää. Eiköhän joku tiedä. Aamiaisella kohtasin Yosh nimisen polkujuoksuhirmun Vermontista. Hänellä oli tavoite kärkikymmenikössä, muttei myöskään mitään hajua bussin lähtöaikataulusta. Niinpä soitin sitten Ollille, ja ilokseni sain kuulla että bussi lähtisi vasta 9.30 eikä kolmea varttia aiemmin. Hyvästä, mutta Ounasvaaran tarjontaa niukemmasta aamiaisbuffasta vedin itseni niin täyteen kuin vain uskalsin, ottaen huomion että lähtö olisi melko pian, klo 12.

Pitkän puoleisen bussimatkan Pallakselle hyödynsin nukkumalla poikkeuksellisen hyvin, sillä yleensä en juuri bussissa pysty nukkumaan. Kuten arvasinkin, piti minun siirtää rinkkani järjestäjien tavarakuljetusta varten varaamiin rullakkoon. Hyväntuulinen kuittailu tuplahäsän järkevyydestä jatkui narikkahenkilökunnan kanssa. Tässä vaiheessa kävi ilmi, ettei mitään välinemyyntiä Pallakselta löytynyt. No eipä siinä mitään, näillä mennään mitä on. Tulipahan halvempi reissu. Mitään ei oltu hoksattu sopia, mutta Olli löytyi hotelli Pallaksen yleisestä ryysiksestä suht helposti. Pidimme pienet tsemmpikeskustelut tulevasta koitoksesta. Vielä juomarakon täyttö ja sitten se kaikkein tärkein toimenpide ennen lähtöä; koeponnistus kaakelilla. Järjettömät jonot joka paikassa ja noin 700 juoksijaa. Sain kuitenkin hetkeni, mutta vaikka jalat olivat suht hyvän oloiset, tuntui inhottava kramppaava kirraus polvitaipeessa heti ylös noustuani. Siitä sitten reippaasti könkäten takaisin varustesäilytykseen ja kylmävoidetta kinttuun. Hyvin pystyinkin sitten kyykkimään kisa-mc: n kyykkyleikin ennen lähtöä.

55 KM

Tällä kertaa minulla oli erityinen syy kuunnella itseäni ja jalkojen tuntemuksia erityisen tarkasti. Läksin siis viimeisenä, virnistellen kisajärjestäjien suuntaan. Tiesin kuitenkin etten tulisi viimeisenä pysymään. Alkunousussa Pallastunturin päälle yritin hillitä itseäni, etten suotta ryntäilisi. Varsinaisen jyrkemmän ja kivikkoisen nousun alkaessa siirryin muutamien muiden tavoin vieressä olevalle isokivisemmälle rakalle. Lyhytaskelinen jonossa töpöttämien ei vain maittanut. Myöhemmin sainkin jossain nousussa kuulla pientä kuittailua seitsemän peninkulman saappaista. Ensimmäisessä alamäen tapaisessa juoksulinjoja katsellessani, taisin jotenkin jo tietää, että tänään se olisin minä joka ohitan. Vaikka tänään jätinkin urheilujuoman väliin, jouduin silti melko pian Taivaskeron jälkeen etsimään sopivan katveisen ja myötätuulisen paikan pienelle kevennykselle. Jalka keveni taas kummasti.

Rihmakurun puron ollessa reitin kohdalla vain mutainen oja, jouduin odottelemaan tovin, kunnes vastaan tuli pieni tunturipuro. Juomarakko ja pullo täyteen ja ohimenneitä tavoittamaan. Tuossa vaiheessa oli ainoa pieni sadekuuro koko kisan aikana. Muuten oli lämmintä ja hetkittäin kävi mukava vilvoittava tuuli etelästä selän takaa. Aivan loistava juoksusää. Märkää oli ja mutaista, mutta nyt ei enää tarvinnut ajatella kenkien kuivumista kisan jälkeen. Niinpä rymistelin läpi mutalikoista ja lätäköistä toisten jäädessä arpomaan kiertoreittiä. Samoin kaikki kommentit keskisykkeistä ja muusta juoksutieteestä saivat minut vain kiristämään vauhtia, halusin nimittäin suojella itseäni omilta negatiivisiltä ajatuksiltani ja etsiä positiiviisiä tilalle ympäröivän luonnon valtaisista maisemista. Jos ei tunturimaisema innosta juoksuun, niin mikäs sitten?

Ennen reitin laskeutumista Montellin majalle sain kuulla että aikaa oli mennyt vain hieman yli kahden tunnin. Aloin jo rakennella ajatuksia saapumisesta Hannukuruun hiukan alle neljässä tunnissa. Eihän tässä olisi kuin matala Vuontiskero, haastavampi mutta hyväpohjainen Lumikero sekä pitkä mutta loivanousuinen Suastunturi ennen laksettelua Hannukurun huoltoon. Aloin siinä ajattelemaan, että en jaksa passailla, jos katkean, niin sitten katkean, entäpä sitten? Vuontiskeron rinteessä kohtaisin toisen tuplahäsäläisen Marcus Jungellin. Hän tuntui vähän väliä odottelevan jotain taaempana tulevaa kaveriaan, joten totesin itsekseni, että hänen ohittamisensa tuloslistassa ei juuri mitään mistään kertoisi. Sitä paitsi tämä tuplahäsähän on ihan leikkimielinen juttu.

tuplahasa4

Lumikerolta alaspäin. Avotunturissa on mukavasti aina muita juoksijoita näkyvissä.

Laskeutuminen Lumikerolta osoittautui odottettua hankalammaksi, kun reidet alkoivat muistuttaa, että olit muuten eilenkin lenkillä. Onneksi löysin sopivan oloisen ja vauhtisen peesattavan joka kettärästi steppaili sinne tänne sauvoilla kevennellen. Enää en tuossa vaiheessa muistanut sauvojen puuttumista harmitella. Sitten vielä pieni palauttava kävelypätkä suastunturin päälle auringon paahtaessa ja sopivan juttuseuran kanssa kulkien. Vihdoin alkavaan alamäkeen aloitin kiihdytyksen kevyellä parkourpompulla, sitten pientä kivikkosteppiä ja mutamöyryä ja pian oltiinkin jo Hannukurun huollossa. Siellä olikin sitten väkeä kuin Kirgiisian markkinoilla, istukelemassa ja juttelemassa. Minulla oli toiset suunnitelmat, ripeästi keksit, kurkut, sipsit ja sitten vettä mukaan ja menoksi. Sinne jäivät.

Nyt alkoikin sitten itselle tuntematon osuus, olinhan aiemmin 2014 käynyt teatterireissulla katsomassa operaatio Paulaharjun esitystä Hannukurussa. Uudet maisemat alkoivat lupaavasti hyvillä pitkospuupätkillä ja sopivalla juoksuseuralla. Mietin siinä, että millastakohan olisi juosta joku pidempi juoksu pelkästää hyvin joustavilla pitkospuilla, varmaankin mukavaa? Jossain vaiheessa polkukin muuttui joksikin aikaa tasaiseksi hiekkapoluksi. Uusia upeita maisemia oli siinä helppo ihailla ja takaa tuleva tuuli viilensi hieman jo lämmennyttä oloa.

tuplahasa5

Näitä maisemia ei vain katsota, niissä ollaan ja ne jäävät kulkemaan mukana.

Ennen viimeistä pitkää pyhäkeron nousua jouduin taas etsiytymään vaeltajien ja huoltajien keskuudesta hieman syrjemmälle pienelle kevennykselle, porotokan laidutaessa alempanan rinteessä. Jatkettuani matkaa huomasin melkein heti tutun hahmon kulkevan rinnettä virelläni – Peltsi! No mikäs sen parempaa kuin jutella nousun ajan Peltsin kanssa liikkumisesta ja Lapista. Hän oli käynyt jonkin matkaa kävelemässä ja kannustamassa juoksijoita Hetan suunnasta käsin. Pyhäkeron päällä tarjoutui hyvä hetki lopettaa keskustelut ja jatkaa luontevasti juoksua pikku myötäleeseen. Viimeisen Pyhäkeron nyppylän jälkeen alkoi pitkä lasku kovapohjaista mutta osin kivistä polkua kohti viimeistä huoltoa. Nyt se sitten alkoi, se mitä tässä olikin odotettu jo aamusta asti. Reidet eivät enää suostuneet yrittämään rentoa juoksua, vaan meno alamäkeen tahtoi väkisinkin muuttua tökkiväksi, enkä enää voinut nauttia alamäestä kuten tähän asti.

Pyhäkeron huollosta sitten löysin sitä paljon puhuttua räkkää. Huoltotoimet sujuivat vain vähän vikkelämmin ei siinä muuta. Päätin kuitenkin kastella pääni ja pestä naaman, hieman oli alkanut olo nuutumaan. Huollon jälkeen totesi joku nuori naisjuoksija, että “hyvin köpöttää”. Ihan hyväntahtoisesti varmasti, mutta päätinpä siinä silti, että kun ohi pääsen, niin sitten ei enää nähdäkkään. Näin myös kävi. Pysähtyä ei oikein kannattaisikaan, sillä mäkäräiset olivat jo aika virkeitä. Samalla jatkoin yhä tiheämmin jojottelua, eli vuorottelevaa ohittelua yhden naisen kanssa, mitä olimme tehneet jo ainakin Hannukurusta saakka.

En ollut ennen kisaa liikoja mittaillut loppumatkan tieosuuksia, halusin vain elää hetkessä. Olin kuitenkin toiveikkaasti ajatellut asvalttia olevan vain pari kilometriä. Hyvävauhtisen hiekkatiepätkän päättyessä ja asvaltin alkaessa aloin kuullostelemaan maalikuulutusten ääniä. Ei kuulunut. Sen sijaan vastaan tuli kyltti “ Hotelli Jussan Tupa 3km”. PITÄKÄÄ TUNKKINNE!. Henkinen selkäranka napsahti niinkuin ei koskaan ennen, ja siirryin kävelevään synkissä mietteissä. Siinäpähän sitten ohittelette. Monen monta kertaa ohittamani nainen hipsutteli ohi nastakengät asvaltilla rapisten. Vihdoin ennen viimeistä ylämäkeä, maalin äänten jo kuuluessa kuulin tien varressa olleelta kannustajalta sen mitä halusin “alle kilometri maaliin”. Juoksuksi ja nyt heti. Enää ei kävellä, mäen muuttuessa alasuuntaan aloin lisätä hiljalleen vauhtia. Kääntyessäni maalia aloin suoranaisen riuhtomisen – kuten kuvista myöhemmin näin, niin hirveältähän se näytti kuten aina. Mutta se tunne! Aika lässähdys tuli kun nimen ja numeron jälkeen minut kuulutettiin pitkämatkalaiseksi. En siinä osannut muuta sanoa kuin että “mie tuplasin”. Olin näköjään oikein poikkeuksellisen herkässä mielentilanteessa tuolla hetkellä – mutta nyt jo ajattellen, että jospa voisin ottaa sen enteenä.

Ja se aika 8.26.32, siihen olen kyllä hyvin tyytyväinen. Viime vuonna meni Karhunkierroksen 53 jotain 8.46, ja silloin en käynyt lenkillä edellisenä päivänä. Lokakuun ja huhtikuun väli tuli myös treenattua huonommin kuin moneen vuoteen. Nämä on tuloslaskennassa ilmoitettuja bruttoaikoja ja järejestäjän mittaamia kilometrejä. Paljonhan noista matkojen pituuksista keskustellaan, mutta henkilökohtaisesti se on minulle ihan sama, kuhan ne eivät ole alimittaisia – ja sitähän nämä NUTS:in matkat eivät ikinä ole.

Löydettyäni pienen epätoivon hetken jälkeen Jussan Tuvan aloitimme Ollin kanssa jälkipelit ja palautumista edistävät toimenpiteet, joihin sisältyi myös muutama venytys. Tässäkään hotellissa ei valitetavasti löytynyt saunasta invahissiä. Yö meni kylmägeelin ja buranan siivittämänä kohtalaisesti. Nautittuamme hieman edellistä kevyemmän aamupalan muiden vaivaisten keskuudessa, päätimme ajella parin pysähdyksen taktiikalla Joensuuhun. Radiota ei tarvinnut taaskaan avata, mutta poroja sai katsella tavallista tarkemmin. Kertakaikkisen hieno reissu!

Jarkko Saksa