Vaarojen maraton 130 km ensikertalaisen silmin

on

Kuva: Oona Heilala

Pimeää, kivikkoista, juurakkoista ja paljon mäkiä reilun 130 kilometrin verran, kukapa nyt sellaisesta seikkailusta voisi kieltäytyä. Minulle tarjoutui mahdollisuus päästä haastamaan itseni oikein toden teolla vajaa kaksi viikkoa ennen tapahtumaa. Näin polkujuoksun keltanokkana, minulla ei ollut tarkoitus vielä tänä vuonna kisata noin pitkää matkaa, mutta halusin silti mahdollisuuden tullen lähteä kokeilemaan.

Etukäteen hieman jännitin yöllä juoksemista, koska en oikein tiennyt, miten nesteet ja energiat alkaisivat imeytymään. Myöskään pilkkopimeässä metsässä juoksemisesta minulla ei juurikaan ollut aikaisempaa kokemusta.

Perjantaina suuntasimme huoltojoukkojeni kanssa hyvissä ajoin Kolille numerolapun ja kisamateriaalien hakuun. Sain myös rauhassa valmistella puolivälin huollon huoltolaatikkoni ennen starttia. Lähtöalueella oli hyvä ja odottava tunnelma, jalat halusivat jo kovasti päästä poluille. Kello 18 startti viimein tapahtui, tarkoituksenani oli edetä ensimmäinen kierros rauhallisesti, jotta myös toiselle jäisi voimia.

Alkumatka sujui ongelmitta ja meno tuntui hyvältä, kaikki tasaiset ja helpot pätkät pyrin juoksemaan ja ylämäkiin hieman rauhoitin menoani. Sauvat (Leki Micro Trail Pro) olivat alusta asti apunani menossa. Mäkrän jälkeen asetuin Einin ja Lauran vauhtiin, joka tuntui juuri sopivalta. Herajoen ylitykseen ja Rykiniemen huoltopisteelle saavuimme kiiltomatona useamman juoksijan voimin. Etukäteen olin miettinyt, että ylitänkö joen kahlaamalla vai yrittäisinkö kuivin jaloin, päädyin kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon tällä kierroksella. Huoltopisteellä täytin molemmat lötköpullot ja otin energiaa. Energiaksi minulla oli mukana irtokarkkeja, pähkinöitä ja geelejä.

Kuva: Jere Alén

Matka jatkui jälleen Einin ja Lauran mukana kohti Eteläpäätä. Tututkin polut olivat täysin tuntemattomia pimeässä ja oli vaikea hahmottaa, missä olimme menossa. Onneksi Eini tuntee Kolin polut kuin omat taskunsa, joten kaikki tutut ja tuntemattomatkin ”nähtävyydet” tulivat taas tutuiksi. Eteläpäässä ei montaa juoksuaskelta taidettu ottaa sen haastavuuden vuoksi. Myös ensimmäiset rakot alkoivat tuntumaan jaloissa tässä vaiheessa ja mietin, että olisi pitänyt yrittää joen ylitystä kuivin jaloin.

Kiviniemeen saavuttiin hyvissä ajoin, pullot täyteen ja matka jatkui kohti Ryläystä. Pimeässä nousut ja laskut Ryläykselle eivät mielestäni tuntuneet niin vaativilta kuin olin odottanut. Sitten oltiinkin jo taas hieman helpomman pätkän jälkeen Peiponpellon huoltopisteellä.

Ikolanaholle jatkoin matkaa tutussa letkassa, mutta sen jälkeen lähdin taivaltamaan yksin muiden jäädessä vessatauolle. Halusin hieman kiristää tahtia, jotta ehtisin varmasti toiselle kierrokselle. Meno tuntui yllättävänkin hyvältä ja kevyeltä keittokuppia miettien. Otsalamppuni akku loppui hieman ennen kuin pääsin satamaan, mutta onneksi sain nopeasti vaihdettua vara-akun tilalle. Otsalamppuna minulla oli Armytek Wizard C2 Pro.

1. kierrokseen meni aikaa vajaa 13 tuntia. Puolenvälin huollossa söin ja join kunnolla. Lisäksi vaihdoin kengät, sukat, paidan ja pannan. Ensimmäisen kierroksen jalassani oli Salomonin S/Lab Ultra 3 ja toiselle kierrokselle vaihdoin Salomonin Ultra Glidet. Sukkia pidin kahdet päällekkäin, merinovillasukka alla ja juoksusukka päällä. Rakkoja pääsi kuitenkin tulemaan, joten teippasin myös jalat kunnolla. Huollosta lähdin yksin jatkamaan matkaa.

Vaikeudet alkoivat jossain 80 km kohdalla ja eteneminen tuntui todella hitaalta, varsinkin alamäkiin. Mietin jopa jo keskeyttämistä, koska hirvitti ajatus kaikesta mitä edessä vielä olisi. Rykiniemeen pääsin tällä kertaa kuivin jaloin ja istahdin alas joksikin aikaa ottamaan energiaa. Myös Eini saapui huoltoon ja kyseli vointiani ja kannusti lähtemään mukaansa jatkamaan matkaa. Kokosin itseni ja lähdin liikkeelle hieman Einin perään.

Tässä vaiheessa lonkankoukistajani oli melko kipeä, joten alamäet olivat todella vaikeita, mutta onneksi ylämäet puolestaan menivät kivasti. Sain Einin kiinni hieman ennen Eteläpäätä ja menimme taas yhtä matkaa. Pysähdyin Eteläpäässä pitämään pienen tauon, koska vauhdissa syöminen alkoi tuntua vaikealta. Kiviniemessä meitä olikin useampi perusmatkalainen yhtä aikaa.

Hieman ennen Ryläystä olimme Einin kanssa jälleen yhdessä ja tulikin aika laittaa taas otsalamput päälle illan hämärtyessä. Molemmilla oli sen verran juomista vielä jäljellä, joten emme pysähtyneet täyttämään pulloja Peiponpellon huoltopisteellä. Sauvakävelimme hyvää vauhtia nousuja ja tasaisia pätkiä pystyimme vielä juoksemaan. Matkanteko kaksin tuntui paljon helpommalta jutellen kuin yksin tallustaen pimeässä.

Edessä olisi enää viimeinen nousu ja siinä vaiheessa alkoi pieni helpotus nousta pintaan, koska tajusin pääseväni maaliin. Loppuosa noususta tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes alkoi kuulumaan kannustusta ja näkymään roihujen valoa. Maaliviivan ylitys oli ikimuistoinen ja upea tunne. Oli myös hienoa saada jakaa se yhdessä Einin kanssa. Loppuaikani oli 28:22:45 ja sijoitus naisten 10.

Ensimmäinen yli 100 km kisa ja vielä noinkin haastavassa maastossa on taputeltu. Taisin matkalla luvata itselleni tämän olevan ensimmäinen ja viimeinen kertani Vaarojen maratonilla, mutta ensi vuonna lähtöviivalla voikin taas miettiä, että mihin sitä on taas menossa.

Nea

Kuva: Sirkku Heino

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.