82 km omin jaloin

Jarkko Saksa

Jarkko Saksa maalissa 83 km taipaleen jälkeen.

Kauan kauan sitten, lokakuussa ennen pitkääkin pidempää talvea, ilmoittauduin KK:n 80km matkalle. Viime vuonnahan se oli jo tarkoitus juosta, mutta syystä ja toisesta treenit jäivät vähille ja myin paikan pois. Tällä kertaa Espoon 24h juoksu toimisi hyvänä välietappina ja lisämotivaationa harjoittelussa. Näin siis etukäteen ajattelin. Marras-, joulu- ja tammikuu menivätkin hyvin – treeniä tuli enemmän kuin koskaan ja jopa monipuolisesti. Espoon kisan jälkeen iskenyt ”ultrajuoksijan blues” ei vain ottanut hellittääkseen, vaikka maaliskuu vaihtui huhtikuuksi ja toukokuukin saapui ajallaan. Muutakin tekemistä tuntui aina olevan ja lyhyesti sanottuna monen monta viikkoa meni vain muutamalla lenkkikerralla. ”Kunnon ylläpitoa”, selittelin itselleni, vaikka tiesi ettei se siihenkään riittänyt. Pitkäksi lenkiksi laskettavia lenkkejä ei juuri tullut tehtyä kuin ihan muutama huhti-toukokuun vaihteessa.

Toukokuun loppu tuli yllättäen kevään vihreyttä ihmetellessä. Puiden ja kukkien ilmoile työntämä siitepölykin saattoi tehdä lenkillä velton olon – tai sitten se oli vain huono kunto. Enpä juuri jaksanut välittää. Opinnot pitivät kiireisinä viimeiset pari päivää ennen Kuusamon reissua, joten viime vuosien juoksuista tuttua täpinää ja jännitystä ei etukäteen ilmaantunut.

Torstaina ennen yhdeksää suuntasimme Siivarin Heikin kanssa kohti Kuusamoa. Kisafiilis alkoi väkisinkin nousta, kun juttelimme kaiken muun ohella ultrajuoksusta ja polkujuoksusta. Tässä vaiheessa alkoi innostus väkisinkin nousta. Jos ei Heikin kaltaisen kokeneen ultraajan kertomukset, vinkit ja ennen kaikkea asenne saa innostumaan tulevasta polkujuoksusta, niin on parempi jäädä kotiin tai vaihtaa suosiolla lajia.

Samalla kuitenkin kurkistelin peruutuspeilistä ikävästi punoittavaa nielua. Osaan siis vielä tässä iässä vilustuttaa itseni keväällä. Tämä ja tunnista toiseen vaihteleva huterahko olo saivat pohtimaan juoksun järkevyyttä. Päätin kuitenkin uskoa hyvien yöunien parantavaan voimaan. Hyvin tulikin nukuttua toissavuodelta tutussa majoituksessa Porokaarteessa, muutaman kilometerin päässä kisakeskuksesta.

Perjantaina hyvin nukutun yön jälkeen läksin Heikin kuskiksi ja knihdiksi 160 km lähtövalmisteluihin. Kun Heikki, Mika ja muut perusmatkalaiset oli saatettu matkaan, palasin mökille pakkaamaan dropbäkkiä ja pakollisia varusteita juomareppuun. Mittailin siinä vielä kuumetta, jota ei tietenkään löytynyt vaikka olo oli edelleen jonkin verran köhäinen. Omalla ilmoittautumisreissulla osti vielä kunnolliset 4,5 dl pitkäpilliset lötköpullot urkkajuomaa varten. Hyvä ostos, oiken hyvä. Kaikenlaista säätämistä riitti ja viime hetken tankkaamistakin tuli tehtyä. Lopulta seitsemän aikoihin aloin rauhoittua nukkumaan, aamulla olisi herätys jo neljältä. Ja en sitten todellakaan ole aamuihminen. Yllättävän hyvin sain unta jo ennen kahdeksaa, mutta heräsin jo vähän kymmenen jälkeen kieriskelemään kisajännityksen kourissa. Ja vakaasta päinvastaisesta päätöksestäni huolimatta, huomasin katselevani kerta toisensa jälkeen perusmatkalaisten gps-pallukoiden kulkua live-seurannassa.

Launtaina heräsin vähän ennen kellon soittoa syömään illalla valmiiksi laittamaani aamupalaa: lautasellinen tonnikalapastaa ja kolme kinkkumunakasvoileipää sekä tietenkin kunnon kahvit. Ehdin hyvissä ajoin kisakeskukseen bussia odottamaan ja viimeiselle kevennykselle. Keventelystä huolimatta repun ja juoksijan yhteispaino taisi tässä tapauksessa olla kolminumeroinen. Tai ainakin siltä tuntui. Vaikka kisabussissa ja lähtöalueella jotkut juoksijat tyypilliseen tapaan spekuloivat varusteiden tarpeellisuudella ja sillä, että kuinka vähällä nesteellä voisivat tulla toimeen, niin en antanut sen vaikuttaa omiin valintoihini. Näin siitä huolimatta, että oli ennustettu viileämpää päivää. Juomarakkoon laittamani 1,5l veden lisäksi täytin lötköpullot urkkajuomalla. Pakollisten varusteiden lisäksi minulla oli mukana ihan kunnon ”eväsretken” valikoima; pussillinen paahtosuolattuja manteleita, rusina-pähkinä-auringankukansiemen -sekoitusta, snickerssejä, simanzee energiapatukoita, pähkinäsekoitus, ja paria kolmea erilaista geeliä. Kaikkea vähintäänkin riittävästi ja dropbäkissä lisää odottamassa. Suolaakin oli kolmea laatua: merisuola, apteekin salmiakki ja suolatabut. Näistä viimeksi mainittuihin en taaskaan koskenut. Massiivista varustautumista perustelin itselleni sillä oikeaan osuneella aavistuksella, että retkestä tulisi pitkä. Eväiden lisäksi olin ajatellut laittavani tämän kevään Hoka ATR – kengät dropbäkiin ja juoksevani vanhoilla Hokilla ensimmäiset helpoksi mainitut 27,5 km Hautajärveltä Oulankaan. Vanhat Hokat olivat kuitenkin muistikuvianikin hatarammassa kunnosa, joten päätin juosta koko matkan uudemmilla popoilla. Tämäkin oli hyvä valinta, vanhat kengät olisivat luultavasti irronneet lopullisesti liimauksistaan jonnekin pohkeeseen pyörimään, tai ainakin olisin saanut ne täyteen alkumatkan hiilimurskaa.

Vihdoin koitti lähdön hetki. Ymmärrettävistä syistä jäin vähän taaemma. 300 juoksijan rynnätessä poluille tuli alkumatkasta useamman ruuhkaa ja odotusta. En antanut sen häiritä. Jossain noin kymmenen kilometrin kohdilla sain kuitenkin tarpeekseni itselleni liian lyhyen askeleen tavoittelusta mutkaisella polulla ja tein muutamat letkan ohitukset polunsyrjästä. Siinä vaiheessa ohitin myös ensimmäisen kerran Pastisen Lauran joka eteni kadehdittavan maltillisesti. Väljemmässä jonossa juokseminen tuntui kuitenkin hyvältä ja samalla hälveni pahin pelko tilttaamisesta kuumeoireisiin Kuusamon korvessa. Hienot maisemat vilahtelivat siellä täällä, en jäänyt niitä ihastelemaan vaan enneminkin tiedostin ne ympärilläni. Hieman ennen Taivalköngästä ohitin ensimmäiset perusmatkalaiset.

Oulankaan saavuin yhden puskareissun jälkeen varttia vaille 11. Kelloa kysyin tälläkin kertaa muilta, sillä minulla ei nytkään ollut urheilukelloa mukana kun en sitä harjoitellassakaan jaksa pitää. Kännykkäkin ja some, sekä muu ulkomaailma oli syvällä repussa. Spibeltissä kannoin sen sijaan rataultraa varten hankkimaani timeria, joka piippasi aina 20 minuutin välein energiatankkauksesta muistuttaen. Drobäkin käpälään, istumapaikka ja uutta naposteltavaa mukaan. Koska geelit olivat maistuneet odotetun vastenmielisiltä, otin enemmän pähkinöitä ja energiapatukoita – suklaat jätin ottamatta koska lämpötila tuntui jo tarpeeksi korkealta eikä ajatus tahmaisesta suklaasta houkuttanut. Juomarakko täyteen vettä, pulloihin järjestäjien urkkajuomaa, ja kinttuun vähän kylmävoidetta. Polvissa jo vähän tuntui. Sipsejä ja suolakurkkuja napostellessa huomasin myös kahvia olevan tarjolla, mutten enää jaksanut kaivella omaa mukia repun pohjalta joten kahvipapupatukka sai käydä kahvista. Vielä wc- käynti ja naaman huuhtelu ja sitten matka jatkuin. Noin vartin tauko.

Oulangasta Juuman Basecampin huoltoon oli matkaa 32 km, eli pisin taipale oli nyt alkamassa. Toissa keväisestä 53km matkalta tuttua hyvää neulaspolkua riitti miltei ensimmäisen 14 km aina puolivälin kyltille saakka. Hieman harmillisesti tämä helppo osuus ja samalla hyvä juoksuvire loppui hieman aiemmin pitkään metsäiseen ylämäkeen. Puoliväliin tulin melko tarkkaan kuuden tunnin ajassa. Ihan hyvin etenkin lähtökohdat huomioiden. Mutta tämäkään ei ollut mikään exel-ultra, joten meno hidastuisi arvaamattomissa määrin matkan jälkipuoliskolla. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun jo ennen etukäteen hankalaksi tietämääni Kitkajokivarren osuutta, jossakin ennen 45 km kohtaa vasemman pohkeen yläosassa alkoi kiristämään. Suolaa olin syönyt, eikä se muutenkaan tuntunut krampilta. Juoksu pyrki väkisin menemään koukkupolvihumpaksi, jokivarressa sain sitten vielä revittyä itseni muutaksi kilometriksi hyvään kulkuun. Vettä jouduin ottamaan lisää jo ennen Kitkajokea Jussinkämpän vieressä olevasta järvestä. Hieman siinä näkyi jotain pikkuelävää uiskentelevan, mutta hyvin ne tulivat juttuun omien bakteerieni kanssa. Päätiin kuitenkin ottaa vähän parempaa vettä seuraavasta purosta joka tulikin melko pian ja siinä vettä kykkiessäni Laura ohitti minut enkä sitten nähnyt häntä loppujuoksun aikana. Tästä päättelin että hänellä oli alun maltti kannattanut ja että olin itsen hyytymässä enemmän kuin arvasinkaan.

Pikku ikuisuuden kuluttua saavuin yhtä matkaa juoksusauvoja käyttävän nuorukaisen kanssa Basecampin huoltoon. Totesin taas kerran, että kävelyni on suhteellisen hidasta, koska pysyin vain kankealla hölkällä paremmin samassa tahdissa. En muistanut oliko kisaohjeissa sanottu josko täällä olisi ollut kahvia tarjolla, mutta olin silti sitä toivonut. Huonosti nukutun yön jälkeen viiden aikoihin juotu kahvi voisi olla paikallaan. Huollon tarjonta oli NUTSin tason huomioon ottaen laimea, syömistä lähinnä sipsit ja suolakurkut. Cocktailtikkuja tai muuta vastaavaa ei näkynyt, joten päätin jättää suolakurkut syömättä. Vatsan estävyyttä tultaisiin muutenkin koettelemaan, enkä halunnut ottaa riskiä.

Lyhyen mutta rauhallisen huoltotuokion jälkeen jatkoin matkaa. Vasemman polvitaipeen, pohkeen ja molempien polvien kipuillessa oli kuitenkin todella hyvä fiilis siitä, että tässä sitä kuitenkin mennään ja ensimmäistä kertaa yli 60 km polku-ultralla. Viimeistään tässä vaiheessa viimeisetkin vähäisistä epäilystä maaliinpääsyn suhteen haihtuivat. Näissä tunnelmissa helppoa hiekkatietä edetessäni vastaan tuli Jussi Riku. Totesin hänelle että, ”sattuu ja tuntuu hyvältä” ja sain suosituksen osallistua Masokistin ultraan. Tiesin kyllä tapahtuman ja sanoinkin etten ihan niin masokisti ole. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että minusta tuntui hyvälle kivusta huolimatta. Eikä se kipu niin paha ollut, ärsyttävä tosin kun ei voinut kunnolla juosta. Vaikka tämä taival oli kaikista osuuksista maastoltaan helppokulkuisin ja pituudeltaan vain 17km, niin sain siihen menemään hieman yli 3,5h. Myötäleet juoksin ja kaikki pitkospuuosuudet hyödynsin myös, tosin tarkasti askeleita varoen, sillä monessa paikkaa oli tarjolla keskeytyksen arvoisia murtumia pitkoksissa.

Vihdoin ja viimein se kaivattu Konttaisen huolto tuli eteen. Ja kyllä sitä kannattikin odottaa; sipsejä, suklaata ja mandariinejä kourakaupalla ja suolakurkkuja myös. Nesteitä tankkasin vain lötköpulloihin, juomarakossa oli vähän vettä jäljellä. Viimeinen taival tulisi kuitenkin olemaan vain 6,9 km – olkoonkin että muistin sen olevan vaativa kaikkine nousuineen. Siinä penkillä istuessani tyhjensin myös spibeltistä timerin ja pähkinäpussin sekä laitoin tilalle kännykän ja kuulokkeet korviin. Koska ilta oli jo alkanut viilenemään – olihan kello jo melkein puoli kymmenen, niin laitoin vielä Inovin stormschell -takin päälle kun olin sitä kumminkin koko päivän kantanut. Sitä paitsi vaaroilla tuulee.

Viimeisen taipaleen aloitin kuuntelemalla Sibeliuksen Finlandia op 26 ja perään vielä itse hymni mieskuoron laulamana. Aurinko paistoi kaukaisten järvien takaa suuren maiseman keskellä – hyvin, hyvin tunnelmallinen hetki. Loppupätkällä kuuntelin sitten enempi rytmimusiikkia. Tästä huolimatta jalat eivät oikein enää loivassa myötämäessäkään tahtoneet ottaa juoksuaskelta. Sauvojen hankinta oli matkan kuluessa alkanut vaikuttamaan yhä paremmalta idealta, sillä vaikka treenaamalla voi loivemmat mäetkin juosta taloudellisesti, niin juoksun vaihtuessa kävelyksi tai etureisien ja varpaiden kipeytyessä on sauvoista ilmiselvää hyötyä alamäessä.

Siinä ensimmäistä vaaraa noustessa tuli myös mieleen varmistella pizzan saatavuutta sitten matkan joskus päättyessä. En siis enää halunnut olla siellä missä olin, jos joku ei sitä jo arvannut. Lopulta selvisi, että pizzaa olisi tarjolla ainakin puoli kahteentoista. Maalintuolaika olikin sitten vaikeammin etukäteen arvioitavissa. Rukan mökin ja hyppyrimäen ensi kertaa näkyessä arvioin maaliin olevan puolen tunnin matkan, mutta tunti siihen kuitenkin meni. En tainnut tuossa vaiheessa syödä juuri muuta kuin pähkinöitä ja juoda urkkajuomaa. Ei vain tehnyt mitään muuta mieli ja tiesin jo pääseväni maaliin. Siksi ei ollut mikään ihme, että viimeisessä ylämäessä jo vähän huojuttikin.

Vasta kisakeskuksen pilkottaessa mutkan takaa uskoin viimeisen alamäen alkaneen. Parov Stelarin All Night soidessa viimeiset portaan sujuivat ihan steppaillen ja loppusuora suorastaan lennokkaasti. Maaliin ajassa 16.22. Ehkä olisin voinut tunnin tai kaksi tuosta nipistää ilman tuota mystistä pohjejumitusta – mutta oikeesti ihan sama! Tällä kertaa parasta ja tärkeintä oli se, että uskalsin lähteä.

Jarkko Saksa

Mainokset

Vuokatti Trail Challenge 110 km – Ville Maksimainen

vuokatti27.6.2015 Vuokatti Trail Challenge 110 km
15 h 34 min 43 sek, sijoitus 3.

Herätys koitti aamulla jo vähän kolmen jälkeen, sillä bussi kohti lähtöpaikkaa lähtisi jo 4.30. Kepeä aamupala naamaan, vikat teippaukset jalkoihin, kisakamat päälle ja sitten kävellen kaikki 100 m bussin lähtöpaikalle. Eiköhän sitä tänään vielä saisi jalkoja toisen eteen laittaa. Ennen bussin lähtöä tuli jo morjesteltua nettituttuja ja bussissa matkalla lähtöpaikalle vielä lisää. Lähtöpaikalle Valtimolle saavuimme jo klo 5.10 ja aikaa mukavaan rupatteluun juoksijakolleegoiden kanssa jäi sopivasti. Järjestäjä halusi vielä allekirjoittaneeltakin lähtökommentit oikein videolle. Tuskinpa sain mitään järkevää sanaa suustani suollettua. Tasan kello kuusi porukka päästettiin sitten matkaan joko 75 km:n tai 110 km:n matkalle kohti Vuokattia. Ikimuistoinen reissu oli alkanut.

Jo ensimmäisen muutaman sadan hiekkatiellä juostun metrin jälkeen 5-6 hengen kärkiporukka irtautui muista ja tunnistin siinä olevan ainakin kaksi pitkän matkan taivaltajaa, jotka olin jo etukäteen arvioinutkin koviksi ; Kanervon Juha ja Ballinin Marco. Muutaman kilometrin jälkeen poikien selät katosivatkin lopullisesti näkyvistä, eikä kavereihin tömätty kun vasta maalin jälkeen. Itse jäin juoksemaan seuraavaan porukkaan, mistä tunnistin Erosen Antin ja suoritimme pikaiset esittäytymiset vauhdissa. Antti taisi todeta, että eiköhän juosta hetki porukassa niin sujuu matka rattoisammin. Tuskin kumpikaan meistä aavisti siinä vaiheessa, että siitä hetkestä tulisikin koko reissun mittainen…

Pian 75 km:n reitti haarautuikin jo kohti Vuokattia ja me pitkämatkalaiset suuntasimme kohti Murtovaaran lisälenkkiä. Ns. polkupätkät tällä lenkillä olivat käytännössä lähes puhdasta metsäjuoksua välillä varsin pehmeälläkin alustalla. Toisaalta taas mentiin pitkiäkin pätkiä metsäautoteitä pitkin. Juoksu lähti rullaamaan mukavasti ja turistiin Antin kanssa niitä näitä. Ekan kympin verran meitä seurasi parhaillaan 6-7 hengen letka, mutta pikkuhiljaa muu porukka jäi kyydistä. Etenkin metsäpätkillä Antti piti melko reipasta kyytiä ja itelläkin oli ajoittain haasteita pysyä perässä. Kai sitä on tottunut jo liian hyviin polkuihin. Pitkällä tiepätkällä ennen Murtovaaran huoltopistettä porukkaamme liittyi Tuomaalan Jarkko ja Murtovaaraan 27,5 kilometrin kohdille saavuimme kolmikkona noin kolmen tunnin juoksun jälkeen. Tässä vaiheessa olimme kärkikaksikkoa jo noin vartin perässä.

Pian huoltopisteen jälkeen lähdimme taas pidemmälle metsäpätkälle ja Jarkko jäi kyydistämme vähän rauhoittelemaan jalkojaan. Jatkoimme siis taas kahdestaan matkaa ja meno tuntui molemmille maittavan. Juttu luisti siihen malliin, ettei ollut pelkoa että pääsisimme yllättämään karhun, vaikka sellaisen tuoreet jäljet eräällä tiepätkällä näimmekin. Kilometrit seurasivat toisiaan ja ensimmäinen maastomaraton heilahti karvan verran alle 5 tunnin aikaan. Oltiin siis pidetty kohtuullista kyytiä haastavasta alustasta huolimatta. Tässä vaiheessa alkoi oma vasen etureisi osoittamaan pieniä väsymisen merkkejä ja taisipa Anttikin mainita vähän takareiden kiristelevän. Kuuluu asiaan, molemmat totesivat. Pian saavuttiinkin Rumon huoltopisteelle jossa oma perheeni oli vastassa kannustamassa. Pikanen huoltotauko, halit lasten kanssa ja eikun taas tien päälle.

Rumon ja Maanselän väliselle pätkälle sattuivat koko reitin juostavimmat polkupätkät hienoa hiekkaharjua pitkin, mutta toisaalta omalta kohdalta myös juoksun ehdottomasti vaikein vaihe. Vähän ennen Maanselkää reitti kulki pari kilsaa rautatien vartta pitkin ja aurinko porotti melko paahteisesti. Tottakai juuri silloin iski totaalisen väsynyt olo ja tuntui etten saa enää nostettua jalkoja yhtään juoksun tapaiseen liikkeeseen. Antti piiskasi sen verran vieressä, että tästä selvittiin ja lähdettiin nousemaan kohti Maanselän huoltopistettä, jossa dropbagit odottelivat kutsuvasti. Rehellisesti sanottuna en tiedä miten olisin yksin tuosta pätkästä selvinnyt, kaverin kanssa oli paljon helpompi juosta. Maanselkään 69 kilometriin saavuttiin noin 8,5 tuntia startin jälkeen ja pidettiinkiin reippaasti yli kymmenen minuutin huoltotauko jossa täydennettiin reput dropbageista ja taidettiin molemmat särpiä myös pikkaisen järjestäjän tarjoamaa jauhelihakeittoa.

Ja eikun kohti Teerivaaraa. Matkaa jäljellä ”enää” maraton. Laippavaaran ylityksessä saatiin jo vähän ensimakua loppupätkän nousuista, tosin kovin loivassa muodossa kuten pian saisimme huomata. Etenemisvauhti oli jo tasoittunut ja pahin alkuinnostus ohitse, mutta molemmilla tuntui dieselvoimaa riittävän tasaisesti ja juttu lensi edelleen koko ajan. Erästä pitkospuupätkää juostessamme taisimme olla ehkä minuutin hiljaa ja sitten Antti jo kyselikin minulta, että onko kaikki kunnossa. Kuulemma kailotuksemme oli kuulunut huoltopisteille asti jo kilometrin päästä. Saahan juostessa olla hauskaakin, eikös vaan 🙂 Teerivaara tuli aika nopeasti vastaan ja siitä tiesimme kisan vasta alkavan. Lopun 13 vaaraa olivat edessä.

Tähän mennessä oli yhteistä matkaa takana jo melkein 90 kilometriä ja heti Teerivaaran huollon jälkeen tehtiinkin Antin kanssa herrasmiessopimus, että keskitytään loppumatkasta pitämään vain muut takana ja mennään porukassa maaliin. Olisi tuntunut kovin kornilta lähteä yli 12 tunnin yhteisen kokemuksen jälkeen lähteä kilpailemaan verissäpäin sijoituksesta, vaikka podiumpaikka olikin kyseessä. Teerivaarassa saimme järjestäjiltä tiedon, että Marco oli meitä noin 30 min edessä ja taakse oli matkaa yli 20 minuttia, joten suurta taistelua suuntaan jos toiseenkaan ei ollut luvassa. Keskityttiin siis nauttimaan matkasta. Vähän ennen Rönkon huoltopistettä saatiinkin sitten kunnon tulikaste lopun vaaroihin kun seinänousu Tolhovaaralle tuli eteen. Meinasi pistää vähän vanhaa henkäilyttämään ensin ylösnousu fyysisesti ja sitten laskeutuminen henkisesti. Ei ollut enää jalat kummallakaan siinä vetreystilassa, että niitä rinteitä olisi vuorikauriin lailla kirmattu alas. Parin vaaran ja jopa valokuvaussession kautta saavuttiin Rönkköön, jossa perhe oli taas kannustamassa ja olipa Niemelän Markokin tullut oman maratoninsa jälkeen piiskaamaan pappaa loppumatkalle iskuun.

Rönköstä maaliin oli 13 kilometriä ja teema oli selvä. Noustiin seinänousu vaaralle, tultiin jyrkkä mäki alas. Ehkä hyvällä säkällä muutaman sata metriä juostavaa tasaista välissä ja sitten sama uusiksi. Näihin viimeisiin kilometreihin mahtui vielä kymmenen nousua vaaroille, kunnes vihdoin palovartijan torni tuli näkyviin ja tiesimme että nyt on viimeinen huipun valloitus edessä. Nousut olivat tulleet ylös yllättävän helposti, alamäet tuottivat melkein enemmän tuskaa. Koko ajan oli kuitenkin jo selvää että maaliin tullaan pääsemään ja vielä varsin hyvässä ajassa, joten lämmin tunne sisällä alkoi kasvamaan. Vuokatin huipulla juostin pätkä asfalttia kunnes suunnattiin pitkään alamäkeen kohti maalia.

Alamäkeen uskallettiin painaa jo kaasua kohtuullisesti, eihän jalkojen tarvitsisi enää kestää pitkään. Hissin ala-aseman jälkeen alkoi mökkien terasseilta tulla kannustusta ja olipa meillä muutama pienempi kanssajuoksija muutamia hetkiä mukana. Molemmilla taisi olla jo tässä vaiheessa hymy korvissa ja mieli muutenkin korkealla. Viimeiset kaksi kilometriä olivat varmaan lähes kisan nopeimmat, kun molemmilla tuntui jalka vielä kivasti nousevan vaikka matkaa takana oli jo lähes 110 kilometriä. Vähän ennen maaliviitoitusta otettiin toisiamme kädestä kiinni ja juostin rinta rinnan maaliin vastaanottajien luokse. Vähän yli 15,5 tunnin urakka oli ohitse ja tunnetilat hipoivat taivasta. Istahdettiin Antin kanssa hetkeksi maahan maalin jälkeen ja juteltiin järjestäjien kanssa matkan kulusta. Työ oli tehty.

11665597_10153375491214266_7041127496568664995_nVTC110 oli kolmas kisaultrani ja fyysisesti ehkä näistä kaikista raskain. Alusta oli aika rankkaa juostavaa koko matkan osalta ja reitti vimeisen 15 kilsan osalta parasta/pahinta mitä Suomessa on tullut vastaan. Henkisesti sen sijaan tämänkertainen suoritus oli kenties kaikista helpoin. Ei voi uskoa kuinka paljon auttaa, että saa juosta koko matkan saman kaverin kanssa. Vuoron perään odotettiin toisiamme huolto-/vessatauoilla ja kannustettiin vaikeiden hetkien ylitse. Olisi ollut aika lailla rankempi reissu taittaa koko matka yksin, joten kiitokset vielä kerran sinne Juuan suuntaan. Taas yksi hieno juoksuystävä lisää.

Kulunut kevät hiihtokauden jälkeen on ollut itselleni melkoisen tiukka. Ensin kovahko treenijakso kohti Karhunkierrosta ja sitten lähes päiväsuunnitelmalla tehty palautumis- ja valmistautumisjakso kohti Vuokattia. Ihmeen hyvin siitä selvisi, mutta nyt on kyllä rehellisesti sanottuna takki melkoisen tyhjä niin fyysisesti kuin henkisestikin. On aika siis hetki huilata, levätä kroppa/pääkoppa kuntoon ja aloittaa sitten valmistauminen kohti elokuun rogainingin MM-kisoja Saariselällä ja lokakuussa odottavaa Vaarojen Ultran 130 km:n kisaa.

Tulokset »

 

OVER THE HILLS AND FAR AWAY – Transgrancanaria 2015

”Mä mietin usein sua nuorta matkaajaa
kuinka olet rohkee, ei sua taida pelottaa.
Seuraat keskiviivaa kunnes silmissä sumenee,
unessa nopeammin kilometrit hupenee.
Polku se on paikallaan polkeva polkukin,
kun oikein polkee niin aukee solmukin.
Pitää pysyy liikkeessä, mut myös osata pysähtyy.
Laula mulle se kulkijan laulu…”

Tutustuessamme edellä kirjoitettuun kulkijanlauluun, voimme poimia sieltä mm. sanat ROHKEE, PELOTTAA, SEURATA, SUMENEE, NOPEAMMIN, KILOMETRIT, POLKU, LIIKE, PYSÄHTYY. Näitä sanoja miettiessä pääsen hyvin lähelle niitä teemoja, joita pyörittelin päässä viime viikonloppuna Kanarialla järjestetyssä polkujuoksu-ultrassa. TRANSGRANCANARIA nimeä kantava 127,5km:n mittainen ja 8660 nousumetrillä (järjestäjän info) herkutteleva vuorijuoksu tarjosi minulle todellisen ja voimaannuttavan matkan kohti omia fyysisiä sekä henkisiä äärirajojani. Luova liikunta, kehon ja mielen tavoitteellinen kehittäminen on äärimmäisen kiehtovaa ja siitä aion kertoa teille seuraavaksi. Tervetuloa mukaan!

AIKA ENNEN KALKKIVIIVAA
Viimeinen kuulutus Norwegianin keskiviikkolennolle DY 5850 Helsingistä Gran Canarialle! Jalat tärisevät ja silmissä sumenee, mutta pääsen kuin pääsenkin istahtamaan omalle paikalleni 20D, samalla kun hoen mielessäni Suomeen jääneen rakkaani sanoja, ”Sä pärjäät – sä oot niin vahva!”. Kylmä hiki alkaa valua pitkin ohimoita ja kädet puutuu – mitä vittua tapahtuu? mietin itsekseni. Noh, onneksi kohta noustaan ilmaan ja sitten voin juosta – nimittäin vessaan!

Hyvin pitkälti tällä flowlla alkoi kauan odottamani juoksureissu Kanarialle. Ilmeisesti keho reagoi edellisillan hierontaan, kisastressiin ja kaiken varalta nautittuun maitohappobakteerikuuriin juurikin näin fiksusti eli tyrkkäämällä tavaraa molemmista päistä lentsikan vessassa yhteensä 4 kerran verran. What the fuck!

Lopulta lento oli kuitenkin ohi ja saatoin huokaista helpotuksesta päästyäni elossa tuonne aurinkomatkaajien sekä muiden keski-ikäisten auringonpalvojien paratiisiin. Kentällä laukkuja odotellessa ja muihin rohkeisiin suomalaisiin (Mari, Ville, Tuula ja Pekka) tutustuessa uskalsin nauttia pullollisen Pepsiä ja suklaapatukan. Elämä alkoi hiljalleen voittaa ja tunnelin päässä näkyi valoa. ”Ois kai tän juoksuun valmistautumisen voinut helpomminkin tehdä”, totesin leikkisästi itselleni kasvoja wc:ssä huuhdellessani.

Keskiviikkoilta ja torstaipäivä kuluivat toipuessa ja voimia kerätessä sekä tietenkin juoksuun liittyvien pakollisten menojen hoitamisessa ja tuttujen kanssa rupatellessa. Tämän lisäksi sain yhteismajoitukseen seurakseni huikeat leidit Millan ja Kaijan, jotka olivat osallistumassa 84,7 km:n pituiselle ADVANCE – matkalle. Hurjia muijia, oikeasti!!

PE 6.3.2015 klo 23 AGAETE!

”Mä ajoin koko yön niin kuin roy orbison.
Mun sydämeni lyö se aivan hervoton jo on.
lähin liikkumaan valot vilkku vaan,
pyysin tanssimaan sua beibe…!”

1/6 osaa (eka puolimaraton):
Eliittijuoksijat karkasivat startin jälkeen kuin se kuuluisa rusakko sieltä puskasta ja näyttipä muutamalla muullakin kiire kovin kiire olevan. Noh, lopulta päätin itsekin vaihtaa manuaalivaihteistosta hölkkäpykälän silmään, ihmisten siinä sivussa raivokkaasti kannustaessa. Laitakaupungin valojen pistäessä alkumatkasta silmään onnistuin toteamaan itselleni, että ylämäkeenhän se tie vie ja hiljalleen asfaltilta kivikkoiselle polulle, ohituskaistalla varustetulle sellaiselle. Reittiprofiilia etukäteen tuijoteltuani, totesin tässä vaiheessa olevan järkevää kaivaa juoksusauvat repusta. Sauvojen avulla juoksu ylämäkeen oli huomattavasti vähemmän kuormittavaa ja sujui tunteella ”helppo”. Ai niin, se eka mäki… juuh, se oli sellainen n. 9 km pitkä louhikkoinen ja jyrkkyydeltään vaihteleva töppyrä, jonka aikana taplattiin n. +1200 nousumetriä.

Mäen päällä odotti huoltopiste, josta riipaisin reippaasti juomapulloihin lisää vettä ja naamariin mukillisen cokista. Jokainen voi sitten seuraavaksi arvata, minne matka mäen päältä jatkui? Aivan oikein, alaspäin ja sekin polku oli varsin viettelevää ja viekasta karavaanirallia mutkineen, murskeineen ja kaktuspuskineen. Muutamat sankarit survoivat ohi, joskin kopsahtelivat sen jälkeen usein kontalleen. Ja mitä minä tein? Noh, odottelin, josko kroppani hiljalleen käynnistyisi, sillä siihen saakka olin mennyt sellaisella helpolla ”älä herätä mua unesta” fiiliksellä. Onneksi, lopulta ensimmäisen puolimaratonin krouvissa keho käynnistyi ja juoksu alkoi rullata matkasta nauttien…

2/6 osaa (1. maraton):
Ensimmäisen maratonin toisella puoliskolla maasto oli selkeästi vehreämpää ja tasaisempaa tai sitten otsalamppuni oli sumentanut näkökykyni lopullisesti. Tässä vaiheessa etenimme loivia polkuja ja sekä niiden sekaan osuneita ylä- ja alamäkiä n. 4-5 juoksijan porukassa juoksujärjestystä leikkisästi välillä vaihdellen. Oma liikkumiseni sujui koko ajan helpolla ja heräävällä tuntumalla, eväitä repusta rehdisti räpläten. Fontanalesiin (ADVANCE-matkan starttipaikka) saavuin hyvissä ajoin aamuyön tunteina ja huollossa asiointi sujui nopeasti tutulla kaavalla (vesipullot täyteen, appelsiinilohkoja ja pari karkkia naamariin sekä cokista turinaluukkuun). Huoltopisteen väen sekä paikalla olleiden kyläläisten kannustushuudot ja tsemppaus nostivat pysyvän pilkkeen Pullukan poskipäille – Tää on niin kivaa, totesin itselleni.

3/6 & 4/6 osaa (2. maraton):
Ensin ylös, sitten alas ja josko vielä vähän ylös? Näillä kahdella osuudella koin ehkä koko tämän liikuntativolin suurimmat elämykset ja endorfiinipiikit. Taival taittui alkuun yhdessä mexicolaisen ”Juan Carloksen” kanssa, jonka englannin sanavarasto ei ollut rajaton eikä riimivirtakaan loputon. Noh, en antanut sen häiritä, sillä tärkeintä oli matkan taittuminen tasaisesti tuulisia rinteitä ylös kavuten ja tuulen tuolla puolen pirteästi loivaan rinteeseen spurtaten. Toisaalta tällaisella matkalla hyvä tunne voi vaihtua silmän räpäyksessä aallonharjalta rotkon pohjalle ja siitä sain ensimmäiset kokemukset n. 66 km:n kohdalla, kun pakki repesi ja puskajussi alkoi huudella levottomasti nimeäni… Eipä siinä auttanut muu kuin sanoa hyvästi ”Juanille” ja vastata puskan huutoon sekä heittää yläfemmat kaktuksen kanssa. Kokemus tämäkin!

”Hän juoksee mustissaan, vyöryy kylmänä ja sulkeutuneena.
Omaa ylhäistä ja ankaraa tähtirataansa.
Raskain kengin, kevyin askelin – yksin.
Ja hänessä on pelottavaa ylivoimaa,
kun unelmiaan koittaa tavoittaa!”

GARAÑÓN – 2 maratonia täynnä
Rogue Nublolla (sellainen varsin miehekkään kokoinen siirtolohkare ja nähtävyys) heiteltiin läpsyt ADVANCE-matkan kärkimiesten kanssa hyvässä hengessä ja pian tämän jälkeen tulikin kaksi peräkkäistä maratonia täyteen sekä samalla Garañónin huoltopiste. Huoltopisteellä kaivoin dropbägistäni uuden buffin, palautusjuoman sekä lisäenergiat loppumatkalle. Huoltopisteellä myös vatsani alkoi oireilla entistä rehvakammin ja se nostatti pieniä ryppyjä muuten auringossa iloisesti kylpeneille kasvoilleni. Järjestäjän suorittaman pakollisten varusteiden tarkastuksen ja nopeahkon huoltotauon (ne karkit oli virhe, suuri VIRHE!) jälkeen pääsin jatkamaan matkaa kohti tuntematonta. Tuntematonta siinäkin mielessä, että näistä pituuksista minulla ei ollut aiempaa kokemusta, sillä ennen tätä reissua pisin omin voimin etenemäni matka oli viime syksynä Ilomantsissa taivallettu 95km:n pituinen helppokulkuinen Susitaival – retkeilyreitti. Noh, Buzz Lightyearkin toteaa aina ”Kohti ääretöntä ja sen yli!”, joten miksi en minäkin?!

5/6 osaa:
Seikkailun selkeästi pimein vaihe, sillä reilun 86km:n kohdalla repesi liitoksista sekä ylä- että alapää. Onneksi puska oli taas lähellä ja paperiakin löytyi juoksurepusta. ”Joo, ei tää oksentaminen ole kivaa”, huikkasin ohi menevälle sveitsiläiselle sankarille, samalla kun keräilin itseäni! Seuraavien kilometrien aikana alkumatkan juoksunautinto oli kaunis muisto vain ja olokin oli varsin TÖÖT. Liikuntaharrastukseni perustuessa suureen nautintoon, flow on lähes aina läsnä, mutta nyt joutui kyllä Pullukka kaivamaan sitä tunnetta toden teolla liuskekivien pinnasta ja pinnan alta.

Seuraavan vajaan tunnin verran tein matkaa kävellen ja kehoa kuunnellen. Nonamen kisapuseroon alkoi hiipiä vääjäämättä keskeyttämisen tunne sekä luovuttaminen, sillä nautinto oli kadonnut – prkl! Ja ihmismielihän on siinä mielessä hassu, että se yrittää houkutella sinua keinolla millä hyvänsä mukavuuteen.

Onneksi, muistaessani kahden rakkaan naisen kisaa edeltävät sanat: ”Sä et lopeta, etkä keskeytä – sillä oot paras!” ja ”Muista, kun pää ei jaksa – jalat vie ja kun jalat eivät jaksa – pää vie!”, tein päätöksen jatkamisesta ja maalinpääsystä! (Kiitos Hilppa ja Isosisko 1! ♥) Lopulta päästessäni Tunten huoltopisteelle kroppa oli herännyt Feeniks-linnun lailla uuteen lentoon ja appelsiinilohkot sekä cokis virkistivät mielen. Niin ja piristävä vaikutus oli myös Tunten kylän jälkeisellä osuudella, jossa ohitin Sivenin Tapanin… ”Tapsalta” irtosivat raivokkaat tsempit ja hyvän mielen boostit, kiitos!

6/6 osaa:
GPS:stä loppui akku jossain 107 km:n paikkeilla ja tästä eteenpäin olin ainoastaan rannekellosta näkyneen ajan varassa. Nopeasti laskin varovaiseen tavoiteaikaani (19h) vaadittavan kellonlyömän ja pistin Inovin tossua toisen eteen. Olin päättänyt vetää homman SISU:lla loppuun saakka ja useat ihmiset ihmettelivätkin kovaa alamäkivauhtiani, ja erityisesti pelätyssä Artearan laskussa ihmiset siirtyivät suosiolla sivuun kuullessaan sauvojen kolahtelun takanansa. Sauvojen kanssa loppumatkan tekniset alamäet eivät tuottaneet, väsyneistä etureisistä huolimatta, sen suurempia ongelmia.

Tero Ruokolainen

Tero Ruokolainen

Ennen viimeistä huoltopistettä (Machacadora) reitille osui vielä useita pieniä töppyröitä (Suomen mittakaavassa isoja) sekä pitkät pätkät helvetin tylsää hiekkatietä. Noh, viimeisellä huoltopisteellä cokis ja appelsiinilohkot sekä muutamat karkit villitsivät lopullisesti Pullukan mielen. Lisäksi huoltopisteellä saamani tieto maalin sijainnista (8km), mahdollisti aikatavoitteen kiristämisen 18,5 tuntiin. Kokonaisvaltaisuudesta nauttien, koti-Suomessa liveseurantaa jännittäviä läheisiä ajatellen sekä omaa suorituskykyä ihaillen jaksoin hölkätä lopun matkan juoksunautinnon aallonharjalla keikkuen ja tylsän tulvavesikanaalin pohjaa tuijottaen. Vaikeaa se ei ollut, kuten ei myöskään Maspalomasin rantahiekka ja – katu, ainoastaan todella turhauttavaa.

SPECIAALII!
Hieman ennen maalisuoraa tavoitin reitin varrella moneen otteeseen tutuksi tulleet Javierin ja Lucan ja tässä vaiheessa teimme yhteistuumin päätöksen maalilinjan ylittämisestä yhdessä. Ylittäessäni maalilinjan, kello pysähtyi loppuaikaan 18h 24min 29s ja siihen olen kaikki vaikeudet huomioon ottaen erittäin tyytyväinen. Sijoitus kaikkien maaliin selvinneiden miesten (315) keskuudessa oli 32. ja omassa ikäsarjassa 18, mutta koska kilpailen ainoastaan itseäni vastaan, on sijoitus minulle toissijaista – aika ratkaisee!

”Suljen silmät, kuvittelen et lennän.
Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä.
Vien tän äärirajoille, äärirajoille!
Vien tän äärirajoille, sua varten!”

Olo on nyt muutama päivä kisan jälkeen edelleen endorfiinin, eliksiirin ja ilon täyttämä, minkä lisäksi kävelykin sujuu käytännössä normaalisti, kynsiä ei irtoa yhtään ja rakkoja löytyy jaloista vain ruhtinaalliset 3 kpl.

Tunne äärirajoille menemisestä, itsetutkiskelusta ja kokonaisvaltaisesta kilvoittelusta oli todellinen eli sain Kanarialta sen, mitä menin sieltä hakemaankin. Voinenkin nyt todeta aidosti ihmismielen olevan mieletön, kehon levoton ja liikutettavaksi luotu.

Suuri KIITOS kaikille minua sekä paikan päällä että kotinurkilla kannustaneille ja erityismaininnat Hilpalle sekä rakkaille isosiskoille ja muorille tuesta, kyl te tiedätte!

-Tero-

Äärirajoille! TransGranCanaria Trail Ultra 125km

parten_vertTänään perjantaina paikallista aikaa klo 23.00 starttaa Kanarialla Agaeten kylästä vaativa TransGranCanaria Trail Ultra 125km (+8.500m järj. ilmoittama, toteutuma ehkä +7.500m). Sisulaisista mukana on Tero Ruokolainen ja matkan etenemistä voitte seurata osoitteesta http://transgrancanaria.livetrail.net/

Luvassa on varmasti mielenkiintoinen ja elämyksellinen seikkailu halki vuorten ja metsien sekä Maspalomasin hiekkadyynien.
profil_transgcReittiprofiili