Kauan kauan sitten, lokakuussa ennen pitkääkin pidempää talvea, ilmoittauduin KK:n 80km matkalle. Viime vuonnahan se oli jo tarkoitus juosta, mutta syystä ja toisesta treenit jäivät vähille ja myin paikan pois. Tällä kertaa Espoon 24h juoksu toimisi hyvänä välietappina ja lisämotivaationa harjoittelussa. Näin siis etukäteen ajattelin. Marras-, joulu- ja tammikuu menivätkin hyvin – treeniä tuli enemmän kuin koskaan ja jopa monipuolisesti. Espoon kisan jälkeen iskenyt ”ultrajuoksijan blues” ei vain ottanut hellittääkseen, vaikka maaliskuu vaihtui huhtikuuksi ja toukokuukin saapui ajallaan. Muutakin tekemistä tuntui aina olevan ja lyhyesti sanottuna monen monta viikkoa meni vain muutamalla lenkkikerralla. ”Kunnon ylläpitoa”, selittelin itselleni, vaikka tiesi ettei se siihenkään riittänyt. Pitkäksi lenkiksi laskettavia lenkkejä ei juuri tullut tehtyä kuin ihan muutama huhti-toukokuun vaihteessa.

Toukokuun loppu tuli yllättäen kevään vihreyttä ihmetellessä. Puiden ja kukkien ilmoile työntämä siitepölykin saattoi tehdä lenkillä velton olon – tai sitten se oli vain huono kunto. Enpä juuri jaksanut välittää. Opinnot pitivät kiireisinä viimeiset pari päivää ennen Kuusamon reissua, joten viime vuosien juoksuista tuttua täpinää ja jännitystä ei etukäteen ilmaantunut.

Torstaina ennen yhdeksää suuntasimme Siivarin Heikin kanssa kohti Kuusamoa. Kisafiilis alkoi väkisinkin nousta, kun juttelimme kaiken muun ohella ultrajuoksusta ja polkujuoksusta. Tässä vaiheessa alkoi innostus väkisinkin nousta. Jos ei Heikin kaltaisen kokeneen ultraajan kertomukset, vinkit ja ennen kaikkea asenne saa innostumaan tulevasta polkujuoksusta, niin on parempi jäädä kotiin tai vaihtaa suosiolla lajia.

Samalla kuitenkin kurkistelin peruutuspeilistä ikävästi punoittavaa nielua. Osaan siis vielä tässä iässä vilustuttaa itseni keväällä. Tämä ja tunnista toiseen vaihteleva huterahko olo saivat pohtimaan juoksun järkevyyttä. Päätin kuitenkin uskoa hyvien yöunien parantavaan voimaan. Hyvin tulikin nukuttua toissavuodelta tutussa majoituksessa Porokaarteessa, muutaman kilometerin päässä kisakeskuksesta.

Perjantaina hyvin nukutun yön jälkeen läksin Heikin kuskiksi ja knihdiksi 160 km lähtövalmisteluihin. Kun Heikki, Mika ja muut perusmatkalaiset oli saatettu matkaan, palasin mökille pakkaamaan dropbäkkiä ja pakollisia varusteita juomareppuun. Mittailin siinä vielä kuumetta, jota ei tietenkään löytynyt vaikka olo oli edelleen jonkin verran köhäinen. Omalla ilmoittautumisreissulla osti vielä kunnolliset 4,5 dl pitkäpilliset lötköpullot urkkajuomaa varten. Hyvä ostos, oiken hyvä. Kaikenlaista säätämistä riitti ja viime hetken tankkaamistakin tuli tehtyä. Lopulta seitsemän aikoihin aloin rauhoittua nukkumaan, aamulla olisi herätys jo neljältä. Ja en sitten todellakaan ole aamuihminen. Yllättävän hyvin sain unta jo ennen kahdeksaa, mutta heräsin jo vähän kymmenen jälkeen kieriskelemään kisajännityksen kourissa. Ja vakaasta päinvastaisesta päätöksestäni huolimatta, huomasin katselevani kerta toisensa jälkeen perusmatkalaisten gps-pallukoiden kulkua live-seurannassa.

Launtaina heräsin vähän ennen kellon soittoa syömään illalla valmiiksi laittamaani aamupalaa: lautasellinen tonnikalapastaa ja kolme kinkkumunakasvoileipää sekä tietenkin kunnon kahvit. Ehdin hyvissä ajoin kisakeskukseen bussia odottamaan ja viimeiselle kevennykselle. Keventelystä huolimatta repun ja juoksijan yhteispaino taisi tässä tapauksessa olla kolminumeroinen. Tai ainakin siltä tuntui. Vaikka kisabussissa ja lähtöalueella jotkut juoksijat tyypilliseen tapaan spekuloivat varusteiden tarpeellisuudella ja sillä, että kuinka vähällä nesteellä voisivat tulla toimeen, niin en antanut sen vaikuttaa omiin valintoihini. Näin siitä huolimatta, että oli ennustettu viileämpää päivää. Juomarakkoon laittamani 1,5l veden lisäksi täytin lötköpullot urkkajuomalla. Pakollisten varusteiden lisäksi minulla oli mukana ihan kunnon ”eväsretken” valikoima; pussillinen paahtosuolattuja manteleita, rusina-pähkinä-auringankukansiemen -sekoitusta, snickerssejä, simanzee energiapatukoita, pähkinäsekoitus, ja paria kolmea erilaista geeliä. Kaikkea vähintäänkin riittävästi ja dropbäkissä lisää odottamassa. Suolaakin oli kolmea laatua: merisuola, apteekin salmiakki ja suolatabut. Näistä viimeksi mainittuihin en taaskaan koskenut. Massiivista varustautumista perustelin itselleni sillä oikeaan osuneella aavistuksella, että retkestä tulisi pitkä. Eväiden lisäksi olin ajatellut laittavani tämän kevään Hoka ATR – kengät dropbäkiin ja juoksevani vanhoilla Hokilla ensimmäiset helpoksi mainitut 27,5 km Hautajärveltä Oulankaan. Vanhat Hokat olivat kuitenkin muistikuvianikin hatarammassa kunnosa, joten päätin juosta koko matkan uudemmilla popoilla. Tämäkin oli hyvä valinta, vanhat kengät olisivat luultavasti irronneet lopullisesti liimauksistaan jonnekin pohkeeseen pyörimään, tai ainakin olisin saanut ne täyteen alkumatkan hiilimurskaa.

Vihdoin koitti lähdön hetki. Ymmärrettävistä syistä jäin vähän taaemma. 300 juoksijan rynnätessä poluille tuli alkumatkasta useamman ruuhkaa ja odotusta. En antanut sen häiritä. Jossain noin kymmenen kilometrin kohdilla sain kuitenkin tarpeekseni itselleni liian lyhyen askeleen tavoittelusta mutkaisella polulla ja tein muutamat letkan ohitukset polunsyrjästä. Siinä vaiheessa ohitin myös ensimmäisen kerran Pastisen Lauran joka eteni kadehdittavan maltillisesti. Väljemmässä jonossa juokseminen tuntui kuitenkin hyvältä ja samalla hälveni pahin pelko tilttaamisesta kuumeoireisiin Kuusamon korvessa. Hienot maisemat vilahtelivat siellä täällä, en jäänyt niitä ihastelemaan vaan enneminkin tiedostin ne ympärilläni. Hieman ennen Taivalköngästä ohitin ensimmäiset perusmatkalaiset.

Oulankaan saavuin yhden puskareissun jälkeen varttia vaille 11. Kelloa kysyin tälläkin kertaa muilta, sillä minulla ei nytkään ollut urheilukelloa mukana kun en sitä harjoitellassakaan jaksa pitää. Kännykkäkin ja some, sekä muu ulkomaailma oli syvällä repussa. Spibeltissä kannoin sen sijaan rataultraa varten hankkimaani timeria, joka piippasi aina 20 minuutin välein energiatankkauksesta muistuttaen. Drobäkin käpälään, istumapaikka ja uutta naposteltavaa mukaan. Koska geelit olivat maistuneet odotetun vastenmielisiltä, otin enemmän pähkinöitä ja energiapatukoita – suklaat jätin ottamatta koska lämpötila tuntui jo tarpeeksi korkealta eikä ajatus tahmaisesta suklaasta houkuttanut. Juomarakko täyteen vettä, pulloihin järjestäjien urkkajuomaa, ja kinttuun vähän kylmävoidetta. Polvissa jo vähän tuntui. Sipsejä ja suolakurkkuja napostellessa huomasin myös kahvia olevan tarjolla, mutten enää jaksanut kaivella omaa mukia repun pohjalta joten kahvipapupatukka sai käydä kahvista. Vielä wc- käynti ja naaman huuhtelu ja sitten matka jatkuin. Noin vartin tauko.

Oulangasta Juuman Basecampin huoltoon oli matkaa 32 km, eli pisin taipale oli nyt alkamassa. Toissa keväisestä 53km matkalta tuttua hyvää neulaspolkua riitti miltei ensimmäisen 14 km aina puolivälin kyltille saakka. Hieman harmillisesti tämä helppo osuus ja samalla hyvä juoksuvire loppui hieman aiemmin pitkään metsäiseen ylämäkeen. Puoliväliin tulin melko tarkkaan kuuden tunnin ajassa. Ihan hyvin etenkin lähtökohdat huomioiden. Mutta tämäkään ei ollut mikään exel-ultra, joten meno hidastuisi arvaamattomissa määrin matkan jälkipuoliskolla. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun jo ennen etukäteen hankalaksi tietämääni Kitkajokivarren osuutta, jossakin ennen 45 km kohtaa vasemman pohkeen yläosassa alkoi kiristämään. Suolaa olin syönyt, eikä se muutenkaan tuntunut krampilta. Juoksu pyrki väkisin menemään koukkupolvihumpaksi, jokivarressa sain sitten vielä revittyä itseni muutaksi kilometriksi hyvään kulkuun. Vettä jouduin ottamaan lisää jo ennen Kitkajokea Jussinkämpän vieressä olevasta järvestä. Hieman siinä näkyi jotain pikkuelävää uiskentelevan, mutta hyvin ne tulivat juttuun omien bakteerieni kanssa. Päätiin kuitenkin ottaa vähän parempaa vettä seuraavasta purosta joka tulikin melko pian ja siinä vettä kykkiessäni Laura ohitti minut enkä sitten nähnyt häntä loppujuoksun aikana. Tästä päättelin että hänellä oli alun maltti kannattanut ja että olin itsen hyytymässä enemmän kuin arvasinkaan.

Pikku ikuisuuden kuluttua saavuin yhtä matkaa juoksusauvoja käyttävän nuorukaisen kanssa Basecampin huoltoon. Totesin taas kerran, että kävelyni on suhteellisen hidasta, koska pysyin vain kankealla hölkällä paremmin samassa tahdissa. En muistanut oliko kisaohjeissa sanottu josko täällä olisi ollut kahvia tarjolla, mutta olin silti sitä toivonut. Huonosti nukutun yön jälkeen viiden aikoihin juotu kahvi voisi olla paikallaan. Huollon tarjonta oli NUTSin tason huomioon ottaen laimea, syömistä lähinnä sipsit ja suolakurkut. Cocktailtikkuja tai muuta vastaavaa ei näkynyt, joten päätin jättää suolakurkut syömättä. Vatsan estävyyttä tultaisiin muutenkin koettelemaan, enkä halunnut ottaa riskiä.

Lyhyen mutta rauhallisen huoltotuokion jälkeen jatkoin matkaa. Vasemman polvitaipeen, pohkeen ja molempien polvien kipuillessa oli kuitenkin todella hyvä fiilis siitä, että tässä sitä kuitenkin mennään ja ensimmäistä kertaa yli 60 km polku-ultralla. Viimeistään tässä vaiheessa viimeisetkin vähäisistä epäilystä maaliinpääsyn suhteen haihtuivat. Näissä tunnelmissa helppoa hiekkatietä edetessäni vastaan tuli Jussi Riku. Totesin hänelle että, ”sattuu ja tuntuu hyvältä” ja sain suosituksen osallistua Masokistin ultraan. Tiesin kyllä tapahtuman ja sanoinkin etten ihan niin masokisti ole. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että minusta tuntui hyvälle kivusta huolimatta. Eikä se kipu niin paha ollut, ärsyttävä tosin kun ei voinut kunnolla juosta. Vaikka tämä taival oli kaikista osuuksista maastoltaan helppokulkuisin ja pituudeltaan vain 17km, niin sain siihen menemään hieman yli 3,5h. Myötäleet juoksin ja kaikki pitkospuuosuudet hyödynsin myös, tosin tarkasti askeleita varoen, sillä monessa paikkaa oli tarjolla keskeytyksen arvoisia murtumia pitkoksissa.

Vihdoin ja viimein se kaivattu Konttaisen huolto tuli eteen. Ja kyllä sitä kannattikin odottaa; sipsejä, suklaata ja mandariinejä kourakaupalla ja suolakurkkuja myös. Nesteitä tankkasin vain lötköpulloihin, juomarakossa oli vähän vettä jäljellä. Viimeinen taival tulisi kuitenkin olemaan vain 6,9 km – olkoonkin että muistin sen olevan vaativa kaikkine nousuineen. Siinä penkillä istuessani tyhjensin myös spibeltistä timerin ja pähkinäpussin sekä laitoin tilalle kännykän ja kuulokkeet korviin. Koska ilta oli jo alkanut viilenemään – olihan kello jo melkein puoli kymmenen, niin laitoin vielä Inovin stormschell -takin päälle kun olin sitä kumminkin koko päivän kantanut. Sitä paitsi vaaroilla tuulee.

Viimeisen taipaleen aloitin kuuntelemalla Sibeliuksen Finlandia op 26 ja perään vielä itse hymni mieskuoron laulamana. Aurinko paistoi kaukaisten järvien takaa suuren maiseman keskellä – hyvin, hyvin tunnelmallinen hetki. Loppupätkällä kuuntelin sitten enempi rytmimusiikkia. Tästä huolimatta jalat eivät oikein enää loivassa myötämäessäkään tahtoneet ottaa juoksuaskelta. Sauvojen hankinta oli matkan kuluessa alkanut vaikuttamaan yhä paremmalta idealta, sillä vaikka treenaamalla voi loivemmat mäetkin juosta taloudellisesti, niin juoksun vaihtuessa kävelyksi tai etureisien ja varpaiden kipeytyessä on sauvoista ilmiselvää hyötyä alamäessä.

Siinä ensimmäistä vaaraa noustessa tuli myös mieleen varmistella pizzan saatavuutta sitten matkan joskus päättyessä. En siis enää halunnut olla siellä missä olin, jos joku ei sitä jo arvannut. Lopulta selvisi, että pizzaa olisi tarjolla ainakin puoli kahteentoista. Maalintuolaika olikin sitten vaikeammin etukäteen arvioitavissa. Rukan mökin ja hyppyrimäen ensi kertaa näkyessä arvioin maaliin olevan puolen tunnin matkan, mutta tunti siihen kuitenkin meni. En tainnut tuossa vaiheessa syödä juuri muuta kuin pähkinöitä ja juoda urkkajuomaa. Ei vain tehnyt mitään muuta mieli ja tiesin jo pääseväni maaliin. Siksi ei ollut mikään ihme, että viimeisessä ylämäessä jo vähän huojuttikin.

Vasta kisakeskuksen pilkottaessa mutkan takaa uskoin viimeisen alamäen alkaneen. Parov Stelarin All Night soidessa viimeiset portaan sujuivat ihan steppaillen ja loppusuora suorastaan lennokkaasti. Maaliin ajassa 16.22. Ehkä olisin voinut tunnin tai kaksi tuosta nipistää ilman tuota mystistä pohjejumitusta – mutta oikeesti ihan sama! Tällä kertaa parasta ja tärkeintä oli se, että uskalsin lähteä.

Jarkko Saksa