27.6.2015 Vuokatti Trail Challenge 110 km
15 h 34 min 43 sek, sijoitus 3.

Herätys koitti aamulla jo vähän kolmen jälkeen, sillä bussi kohti lähtöpaikkaa lähtisi jo 4.30. Kepeä aamupala naamaan, vikat teippaukset jalkoihin, kisakamat päälle ja sitten kävellen kaikki 100 m bussin lähtöpaikalle. Eiköhän sitä tänään vielä saisi jalkoja toisen eteen laittaa. Ennen bussin lähtöä tuli jo morjesteltua nettituttuja ja bussissa matkalla lähtöpaikalle vielä lisää. Lähtöpaikalle Valtimolle saavuimme jo klo 5.10 ja aikaa mukavaan rupatteluun juoksijakolleegoiden kanssa jäi sopivasti. Järjestäjä halusi vielä allekirjoittaneeltakin lähtökommentit oikein videolle. Tuskinpa sain mitään järkevää sanaa suustani suollettua. Tasan kello kuusi porukka päästettiin sitten matkaan joko 75 km:n tai 110 km:n matkalle kohti Vuokattia. Ikimuistoinen reissu oli alkanut.

Jo ensimmäisen muutaman sadan hiekkatiellä juostun metrin jälkeen 5-6 hengen kärkiporukka irtautui muista ja tunnistin siinä olevan ainakin kaksi pitkän matkan taivaltajaa, jotka olin jo etukäteen arvioinutkin koviksi ; Kanervon Juha ja Ballinin Marco. Muutaman kilometrin jälkeen poikien selät katosivatkin lopullisesti näkyvistä, eikä kavereihin tömätty kun vasta maalin jälkeen. Itse jäin juoksemaan seuraavaan porukkaan, mistä tunnistin Erosen Antin ja suoritimme pikaiset esittäytymiset vauhdissa. Antti taisi todeta, että eiköhän juosta hetki porukassa niin sujuu matka rattoisammin. Tuskin kumpikaan meistä aavisti siinä vaiheessa, että siitä hetkestä tulisikin koko reissun mittainen…

Pian 75 km:n reitti haarautuikin jo kohti Vuokattia ja me pitkämatkalaiset suuntasimme kohti Murtovaaran lisälenkkiä. Ns. polkupätkät tällä lenkillä olivat käytännössä lähes puhdasta metsäjuoksua välillä varsin pehmeälläkin alustalla. Toisaalta taas mentiin pitkiäkin pätkiä metsäautoteitä pitkin. Juoksu lähti rullaamaan mukavasti ja turistiin Antin kanssa niitä näitä. Ekan kympin verran meitä seurasi parhaillaan 6-7 hengen letka, mutta pikkuhiljaa muu porukka jäi kyydistä. Etenkin metsäpätkillä Antti piti melko reipasta kyytiä ja itelläkin oli ajoittain haasteita pysyä perässä. Kai sitä on tottunut jo liian hyviin polkuihin. Pitkällä tiepätkällä ennen Murtovaaran huoltopistettä porukkaamme liittyi Tuomaalan Jarkko ja Murtovaaraan 27,5 kilometrin kohdille saavuimme kolmikkona noin kolmen tunnin juoksun jälkeen. Tässä vaiheessa olimme kärkikaksikkoa jo noin vartin perässä.

Pian huoltopisteen jälkeen lähdimme taas pidemmälle metsäpätkälle ja Jarkko jäi kyydistämme vähän rauhoittelemaan jalkojaan. Jatkoimme siis taas kahdestaan matkaa ja meno tuntui molemmille maittavan. Juttu luisti siihen malliin, ettei ollut pelkoa että pääsisimme yllättämään karhun, vaikka sellaisen tuoreet jäljet eräällä tiepätkällä näimmekin. Kilometrit seurasivat toisiaan ja ensimmäinen maastomaraton heilahti karvan verran alle 5 tunnin aikaan. Oltiin siis pidetty kohtuullista kyytiä haastavasta alustasta huolimatta. Tässä vaiheessa alkoi oma vasen etureisi osoittamaan pieniä väsymisen merkkejä ja taisipa Anttikin mainita vähän takareiden kiristelevän. Kuuluu asiaan, molemmat totesivat. Pian saavuttiinkin Rumon huoltopisteelle jossa oma perheeni oli vastassa kannustamassa. Pikanen huoltotauko, halit lasten kanssa ja eikun taas tien päälle.

Rumon ja Maanselän väliselle pätkälle sattuivat koko reitin juostavimmat polkupätkät hienoa hiekkaharjua pitkin, mutta toisaalta omalta kohdalta myös juoksun ehdottomasti vaikein vaihe. Vähän ennen Maanselkää reitti kulki pari kilsaa rautatien vartta pitkin ja aurinko porotti melko paahteisesti. Tottakai juuri silloin iski totaalisen väsynyt olo ja tuntui etten saa enää nostettua jalkoja yhtään juoksun tapaiseen liikkeeseen. Antti piiskasi sen verran vieressä, että tästä selvittiin ja lähdettiin nousemaan kohti Maanselän huoltopistettä, jossa dropbagit odottelivat kutsuvasti. Rehellisesti sanottuna en tiedä miten olisin yksin tuosta pätkästä selvinnyt, kaverin kanssa oli paljon helpompi juosta. Maanselkään 69 kilometriin saavuttiin noin 8,5 tuntia startin jälkeen ja pidettiinkiin reippaasti yli kymmenen minuutin huoltotauko jossa täydennettiin reput dropbageista ja taidettiin molemmat särpiä myös pikkaisen järjestäjän tarjoamaa jauhelihakeittoa.

Ja eikun kohti Teerivaaraa. Matkaa jäljellä ”enää” maraton. Laippavaaran ylityksessä saatiin jo vähän ensimakua loppupätkän nousuista, tosin kovin loivassa muodossa kuten pian saisimme huomata. Etenemisvauhti oli jo tasoittunut ja pahin alkuinnostus ohitse, mutta molemmilla tuntui dieselvoimaa riittävän tasaisesti ja juttu lensi edelleen koko ajan. Erästä pitkospuupätkää juostessamme taisimme olla ehkä minuutin hiljaa ja sitten Antti jo kyselikin minulta, että onko kaikki kunnossa. Kuulemma kailotuksemme oli kuulunut huoltopisteille asti jo kilometrin päästä. Saahan juostessa olla hauskaakin, eikös vaan 🙂 Teerivaara tuli aika nopeasti vastaan ja siitä tiesimme kisan vasta alkavan. Lopun 13 vaaraa olivat edessä.

Tähän mennessä oli yhteistä matkaa takana jo melkein 90 kilometriä ja heti Teerivaaran huollon jälkeen tehtiinkin Antin kanssa herrasmiessopimus, että keskitytään loppumatkasta pitämään vain muut takana ja mennään porukassa maaliin. Olisi tuntunut kovin kornilta lähteä yli 12 tunnin yhteisen kokemuksen jälkeen lähteä kilpailemaan verissäpäin sijoituksesta, vaikka podiumpaikka olikin kyseessä. Teerivaarassa saimme järjestäjiltä tiedon, että Marco oli meitä noin 30 min edessä ja taakse oli matkaa yli 20 minuttia, joten suurta taistelua suuntaan jos toiseenkaan ei ollut luvassa. Keskityttiin siis nauttimaan matkasta. Vähän ennen Rönkon huoltopistettä saatiinkin sitten kunnon tulikaste lopun vaaroihin kun seinänousu Tolhovaaralle tuli eteen. Meinasi pistää vähän vanhaa henkäilyttämään ensin ylösnousu fyysisesti ja sitten laskeutuminen henkisesti. Ei ollut enää jalat kummallakaan siinä vetreystilassa, että niitä rinteitä olisi vuorikauriin lailla kirmattu alas. Parin vaaran ja jopa valokuvaussession kautta saavuttiin Rönkköön, jossa perhe oli taas kannustamassa ja olipa Niemelän Markokin tullut oman maratoninsa jälkeen piiskaamaan pappaa loppumatkalle iskuun.

Rönköstä maaliin oli 13 kilometriä ja teema oli selvä. Noustiin seinänousu vaaralle, tultiin jyrkkä mäki alas. Ehkä hyvällä säkällä muutaman sata metriä juostavaa tasaista välissä ja sitten sama uusiksi. Näihin viimeisiin kilometreihin mahtui vielä kymmenen nousua vaaroille, kunnes vihdoin palovartijan torni tuli näkyviin ja tiesimme että nyt on viimeinen huipun valloitus edessä. Nousut olivat tulleet ylös yllättävän helposti, alamäet tuottivat melkein enemmän tuskaa. Koko ajan oli kuitenkin jo selvää että maaliin tullaan pääsemään ja vielä varsin hyvässä ajassa, joten lämmin tunne sisällä alkoi kasvamaan. Vuokatin huipulla juostin pätkä asfalttia kunnes suunnattiin pitkään alamäkeen kohti maalia.

Alamäkeen uskallettiin painaa jo kaasua kohtuullisesti, eihän jalkojen tarvitsisi enää kestää pitkään. Hissin ala-aseman jälkeen alkoi mökkien terasseilta tulla kannustusta ja olipa meillä muutama pienempi kanssajuoksija muutamia hetkiä mukana. Molemmilla taisi olla jo tässä vaiheessa hymy korvissa ja mieli muutenkin korkealla. Viimeiset kaksi kilometriä olivat varmaan lähes kisan nopeimmat, kun molemmilla tuntui jalka vielä kivasti nousevan vaikka matkaa takana oli jo lähes 110 kilometriä. Vähän ennen maaliviitoitusta otettiin toisiamme kädestä kiinni ja juostin rinta rinnan maaliin vastaanottajien luokse. Vähän yli 15,5 tunnin urakka oli ohitse ja tunnetilat hipoivat taivasta. Istahdettiin Antin kanssa hetkeksi maahan maalin jälkeen ja juteltiin järjestäjien kanssa matkan kulusta. Työ oli tehty.

VTC110 oli kolmas kisaultrani ja fyysisesti ehkä näistä kaikista raskain. Alusta oli aika rankkaa juostavaa koko matkan osalta ja reitti vimeisen 15 kilsan osalta parasta/pahinta mitä Suomessa on tullut vastaan. Henkisesti sen sijaan tämänkertainen suoritus oli kenties kaikista helpoin. Ei voi uskoa kuinka paljon auttaa, että saa juosta koko matkan saman kaverin kanssa. Vuoron perään odotettiin toisiamme huolto-/vessatauoilla ja kannustettiin vaikeiden hetkien ylitse. Olisi ollut aika lailla rankempi reissu taittaa koko matka yksin, joten kiitokset vielä kerran sinne Juuan suuntaan. Taas yksi hieno juoksuystävä lisää.

Kulunut kevät hiihtokauden jälkeen on ollut itselleni melkoisen tiukka. Ensin kovahko treenijakso kohti Karhunkierrosta ja sitten lähes päiväsuunnitelmalla tehty palautumis- ja valmistautumisjakso kohti Vuokattia. Ihmeen hyvin siitä selvisi, mutta nyt on kyllä rehellisesti sanottuna takki melkoisen tyhjä niin fyysisesti kuin henkisestikin. On aika siis hetki huilata, levätä kroppa/pääkoppa kuntoon ja aloittaa sitten valmistauminen kohti elokuun rogainingin MM-kisoja Saariselällä ja lokakuussa odottavaa Vaarojen Ultran 130 km:n kisaa.

Tulokset »