82 km omin jaloin

Jarkko Saksa

Jarkko Saksa maalissa 83 km taipaleen jälkeen.

Kauan kauan sitten, lokakuussa ennen pitkääkin pidempää talvea, ilmoittauduin KK:n 80km matkalle. Viime vuonnahan se oli jo tarkoitus juosta, mutta syystä ja toisesta treenit jäivät vähille ja myin paikan pois. Tällä kertaa Espoon 24h juoksu toimisi hyvänä välietappina ja lisämotivaationa harjoittelussa. Näin siis etukäteen ajattelin. Marras-, joulu- ja tammikuu menivätkin hyvin – treeniä tuli enemmän kuin koskaan ja jopa monipuolisesti. Espoon kisan jälkeen iskenyt ”ultrajuoksijan blues” ei vain ottanut hellittääkseen, vaikka maaliskuu vaihtui huhtikuuksi ja toukokuukin saapui ajallaan. Muutakin tekemistä tuntui aina olevan ja lyhyesti sanottuna monen monta viikkoa meni vain muutamalla lenkkikerralla. ”Kunnon ylläpitoa”, selittelin itselleni, vaikka tiesi ettei se siihenkään riittänyt. Pitkäksi lenkiksi laskettavia lenkkejä ei juuri tullut tehtyä kuin ihan muutama huhti-toukokuun vaihteessa.

Toukokuun loppu tuli yllättäen kevään vihreyttä ihmetellessä. Puiden ja kukkien ilmoile työntämä siitepölykin saattoi tehdä lenkillä velton olon – tai sitten se oli vain huono kunto. Enpä juuri jaksanut välittää. Opinnot pitivät kiireisinä viimeiset pari päivää ennen Kuusamon reissua, joten viime vuosien juoksuista tuttua täpinää ja jännitystä ei etukäteen ilmaantunut.

Torstaina ennen yhdeksää suuntasimme Siivarin Heikin kanssa kohti Kuusamoa. Kisafiilis alkoi väkisinkin nousta, kun juttelimme kaiken muun ohella ultrajuoksusta ja polkujuoksusta. Tässä vaiheessa alkoi innostus väkisinkin nousta. Jos ei Heikin kaltaisen kokeneen ultraajan kertomukset, vinkit ja ennen kaikkea asenne saa innostumaan tulevasta polkujuoksusta, niin on parempi jäädä kotiin tai vaihtaa suosiolla lajia.

Samalla kuitenkin kurkistelin peruutuspeilistä ikävästi punoittavaa nielua. Osaan siis vielä tässä iässä vilustuttaa itseni keväällä. Tämä ja tunnista toiseen vaihteleva huterahko olo saivat pohtimaan juoksun järkevyyttä. Päätin kuitenkin uskoa hyvien yöunien parantavaan voimaan. Hyvin tulikin nukuttua toissavuodelta tutussa majoituksessa Porokaarteessa, muutaman kilometerin päässä kisakeskuksesta.

Perjantaina hyvin nukutun yön jälkeen läksin Heikin kuskiksi ja knihdiksi 160 km lähtövalmisteluihin. Kun Heikki, Mika ja muut perusmatkalaiset oli saatettu matkaan, palasin mökille pakkaamaan dropbäkkiä ja pakollisia varusteita juomareppuun. Mittailin siinä vielä kuumetta, jota ei tietenkään löytynyt vaikka olo oli edelleen jonkin verran köhäinen. Omalla ilmoittautumisreissulla osti vielä kunnolliset 4,5 dl pitkäpilliset lötköpullot urkkajuomaa varten. Hyvä ostos, oiken hyvä. Kaikenlaista säätämistä riitti ja viime hetken tankkaamistakin tuli tehtyä. Lopulta seitsemän aikoihin aloin rauhoittua nukkumaan, aamulla olisi herätys jo neljältä. Ja en sitten todellakaan ole aamuihminen. Yllättävän hyvin sain unta jo ennen kahdeksaa, mutta heräsin jo vähän kymmenen jälkeen kieriskelemään kisajännityksen kourissa. Ja vakaasta päinvastaisesta päätöksestäni huolimatta, huomasin katselevani kerta toisensa jälkeen perusmatkalaisten gps-pallukoiden kulkua live-seurannassa.

Launtaina heräsin vähän ennen kellon soittoa syömään illalla valmiiksi laittamaani aamupalaa: lautasellinen tonnikalapastaa ja kolme kinkkumunakasvoileipää sekä tietenkin kunnon kahvit. Ehdin hyvissä ajoin kisakeskukseen bussia odottamaan ja viimeiselle kevennykselle. Keventelystä huolimatta repun ja juoksijan yhteispaino taisi tässä tapauksessa olla kolminumeroinen. Tai ainakin siltä tuntui. Vaikka kisabussissa ja lähtöalueella jotkut juoksijat tyypilliseen tapaan spekuloivat varusteiden tarpeellisuudella ja sillä, että kuinka vähällä nesteellä voisivat tulla toimeen, niin en antanut sen vaikuttaa omiin valintoihini. Näin siitä huolimatta, että oli ennustettu viileämpää päivää. Juomarakkoon laittamani 1,5l veden lisäksi täytin lötköpullot urkkajuomalla. Pakollisten varusteiden lisäksi minulla oli mukana ihan kunnon ”eväsretken” valikoima; pussillinen paahtosuolattuja manteleita, rusina-pähkinä-auringankukansiemen -sekoitusta, snickerssejä, simanzee energiapatukoita, pähkinäsekoitus, ja paria kolmea erilaista geeliä. Kaikkea vähintäänkin riittävästi ja dropbäkissä lisää odottamassa. Suolaakin oli kolmea laatua: merisuola, apteekin salmiakki ja suolatabut. Näistä viimeksi mainittuihin en taaskaan koskenut. Massiivista varustautumista perustelin itselleni sillä oikeaan osuneella aavistuksella, että retkestä tulisi pitkä. Eväiden lisäksi olin ajatellut laittavani tämän kevään Hoka ATR – kengät dropbäkiin ja juoksevani vanhoilla Hokilla ensimmäiset helpoksi mainitut 27,5 km Hautajärveltä Oulankaan. Vanhat Hokat olivat kuitenkin muistikuvianikin hatarammassa kunnosa, joten päätin juosta koko matkan uudemmilla popoilla. Tämäkin oli hyvä valinta, vanhat kengät olisivat luultavasti irronneet lopullisesti liimauksistaan jonnekin pohkeeseen pyörimään, tai ainakin olisin saanut ne täyteen alkumatkan hiilimurskaa.

Vihdoin koitti lähdön hetki. Ymmärrettävistä syistä jäin vähän taaemma. 300 juoksijan rynnätessä poluille tuli alkumatkasta useamman ruuhkaa ja odotusta. En antanut sen häiritä. Jossain noin kymmenen kilometrin kohdilla sain kuitenkin tarpeekseni itselleni liian lyhyen askeleen tavoittelusta mutkaisella polulla ja tein muutamat letkan ohitukset polunsyrjästä. Siinä vaiheessa ohitin myös ensimmäisen kerran Pastisen Lauran joka eteni kadehdittavan maltillisesti. Väljemmässä jonossa juokseminen tuntui kuitenkin hyvältä ja samalla hälveni pahin pelko tilttaamisesta kuumeoireisiin Kuusamon korvessa. Hienot maisemat vilahtelivat siellä täällä, en jäänyt niitä ihastelemaan vaan enneminkin tiedostin ne ympärilläni. Hieman ennen Taivalköngästä ohitin ensimmäiset perusmatkalaiset.

Oulankaan saavuin yhden puskareissun jälkeen varttia vaille 11. Kelloa kysyin tälläkin kertaa muilta, sillä minulla ei nytkään ollut urheilukelloa mukana kun en sitä harjoitellassakaan jaksa pitää. Kännykkäkin ja some, sekä muu ulkomaailma oli syvällä repussa. Spibeltissä kannoin sen sijaan rataultraa varten hankkimaani timeria, joka piippasi aina 20 minuutin välein energiatankkauksesta muistuttaen. Drobäkin käpälään, istumapaikka ja uutta naposteltavaa mukaan. Koska geelit olivat maistuneet odotetun vastenmielisiltä, otin enemmän pähkinöitä ja energiapatukoita – suklaat jätin ottamatta koska lämpötila tuntui jo tarpeeksi korkealta eikä ajatus tahmaisesta suklaasta houkuttanut. Juomarakko täyteen vettä, pulloihin järjestäjien urkkajuomaa, ja kinttuun vähän kylmävoidetta. Polvissa jo vähän tuntui. Sipsejä ja suolakurkkuja napostellessa huomasin myös kahvia olevan tarjolla, mutten enää jaksanut kaivella omaa mukia repun pohjalta joten kahvipapupatukka sai käydä kahvista. Vielä wc- käynti ja naaman huuhtelu ja sitten matka jatkuin. Noin vartin tauko.

Oulangasta Juuman Basecampin huoltoon oli matkaa 32 km, eli pisin taipale oli nyt alkamassa. Toissa keväisestä 53km matkalta tuttua hyvää neulaspolkua riitti miltei ensimmäisen 14 km aina puolivälin kyltille saakka. Hieman harmillisesti tämä helppo osuus ja samalla hyvä juoksuvire loppui hieman aiemmin pitkään metsäiseen ylämäkeen. Puoliväliin tulin melko tarkkaan kuuden tunnin ajassa. Ihan hyvin etenkin lähtökohdat huomioiden. Mutta tämäkään ei ollut mikään exel-ultra, joten meno hidastuisi arvaamattomissa määrin matkan jälkipuoliskolla. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun jo ennen etukäteen hankalaksi tietämääni Kitkajokivarren osuutta, jossakin ennen 45 km kohtaa vasemman pohkeen yläosassa alkoi kiristämään. Suolaa olin syönyt, eikä se muutenkaan tuntunut krampilta. Juoksu pyrki väkisin menemään koukkupolvihumpaksi, jokivarressa sain sitten vielä revittyä itseni muutaksi kilometriksi hyvään kulkuun. Vettä jouduin ottamaan lisää jo ennen Kitkajokea Jussinkämpän vieressä olevasta järvestä. Hieman siinä näkyi jotain pikkuelävää uiskentelevan, mutta hyvin ne tulivat juttuun omien bakteerieni kanssa. Päätiin kuitenkin ottaa vähän parempaa vettä seuraavasta purosta joka tulikin melko pian ja siinä vettä kykkiessäni Laura ohitti minut enkä sitten nähnyt häntä loppujuoksun aikana. Tästä päättelin että hänellä oli alun maltti kannattanut ja että olin itsen hyytymässä enemmän kuin arvasinkaan.

Pikku ikuisuuden kuluttua saavuin yhtä matkaa juoksusauvoja käyttävän nuorukaisen kanssa Basecampin huoltoon. Totesin taas kerran, että kävelyni on suhteellisen hidasta, koska pysyin vain kankealla hölkällä paremmin samassa tahdissa. En muistanut oliko kisaohjeissa sanottu josko täällä olisi ollut kahvia tarjolla, mutta olin silti sitä toivonut. Huonosti nukutun yön jälkeen viiden aikoihin juotu kahvi voisi olla paikallaan. Huollon tarjonta oli NUTSin tason huomioon ottaen laimea, syömistä lähinnä sipsit ja suolakurkut. Cocktailtikkuja tai muuta vastaavaa ei näkynyt, joten päätin jättää suolakurkut syömättä. Vatsan estävyyttä tultaisiin muutenkin koettelemaan, enkä halunnut ottaa riskiä.

Lyhyen mutta rauhallisen huoltotuokion jälkeen jatkoin matkaa. Vasemman polvitaipeen, pohkeen ja molempien polvien kipuillessa oli kuitenkin todella hyvä fiilis siitä, että tässä sitä kuitenkin mennään ja ensimmäistä kertaa yli 60 km polku-ultralla. Viimeistään tässä vaiheessa viimeisetkin vähäisistä epäilystä maaliinpääsyn suhteen haihtuivat. Näissä tunnelmissa helppoa hiekkatietä edetessäni vastaan tuli Jussi Riku. Totesin hänelle että, ”sattuu ja tuntuu hyvältä” ja sain suosituksen osallistua Masokistin ultraan. Tiesin kyllä tapahtuman ja sanoinkin etten ihan niin masokisti ole. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että minusta tuntui hyvälle kivusta huolimatta. Eikä se kipu niin paha ollut, ärsyttävä tosin kun ei voinut kunnolla juosta. Vaikka tämä taival oli kaikista osuuksista maastoltaan helppokulkuisin ja pituudeltaan vain 17km, niin sain siihen menemään hieman yli 3,5h. Myötäleet juoksin ja kaikki pitkospuuosuudet hyödynsin myös, tosin tarkasti askeleita varoen, sillä monessa paikkaa oli tarjolla keskeytyksen arvoisia murtumia pitkoksissa.

Vihdoin ja viimein se kaivattu Konttaisen huolto tuli eteen. Ja kyllä sitä kannattikin odottaa; sipsejä, suklaata ja mandariinejä kourakaupalla ja suolakurkkuja myös. Nesteitä tankkasin vain lötköpulloihin, juomarakossa oli vähän vettä jäljellä. Viimeinen taival tulisi kuitenkin olemaan vain 6,9 km – olkoonkin että muistin sen olevan vaativa kaikkine nousuineen. Siinä penkillä istuessani tyhjensin myös spibeltistä timerin ja pähkinäpussin sekä laitoin tilalle kännykän ja kuulokkeet korviin. Koska ilta oli jo alkanut viilenemään – olihan kello jo melkein puoli kymmenen, niin laitoin vielä Inovin stormschell -takin päälle kun olin sitä kumminkin koko päivän kantanut. Sitä paitsi vaaroilla tuulee.

Viimeisen taipaleen aloitin kuuntelemalla Sibeliuksen Finlandia op 26 ja perään vielä itse hymni mieskuoron laulamana. Aurinko paistoi kaukaisten järvien takaa suuren maiseman keskellä – hyvin, hyvin tunnelmallinen hetki. Loppupätkällä kuuntelin sitten enempi rytmimusiikkia. Tästä huolimatta jalat eivät oikein enää loivassa myötämäessäkään tahtoneet ottaa juoksuaskelta. Sauvojen hankinta oli matkan kuluessa alkanut vaikuttamaan yhä paremmalta idealta, sillä vaikka treenaamalla voi loivemmat mäetkin juosta taloudellisesti, niin juoksun vaihtuessa kävelyksi tai etureisien ja varpaiden kipeytyessä on sauvoista ilmiselvää hyötyä alamäessä.

Siinä ensimmäistä vaaraa noustessa tuli myös mieleen varmistella pizzan saatavuutta sitten matkan joskus päättyessä. En siis enää halunnut olla siellä missä olin, jos joku ei sitä jo arvannut. Lopulta selvisi, että pizzaa olisi tarjolla ainakin puoli kahteentoista. Maalintuolaika olikin sitten vaikeammin etukäteen arvioitavissa. Rukan mökin ja hyppyrimäen ensi kertaa näkyessä arvioin maaliin olevan puolen tunnin matkan, mutta tunti siihen kuitenkin meni. En tainnut tuossa vaiheessa syödä juuri muuta kuin pähkinöitä ja juoda urkkajuomaa. Ei vain tehnyt mitään muuta mieli ja tiesin jo pääseväni maaliin. Siksi ei ollut mikään ihme, että viimeisessä ylämäessä jo vähän huojuttikin.

Vasta kisakeskuksen pilkottaessa mutkan takaa uskoin viimeisen alamäen alkaneen. Parov Stelarin All Night soidessa viimeiset portaan sujuivat ihan steppaillen ja loppusuora suorastaan lennokkaasti. Maaliin ajassa 16.22. Ehkä olisin voinut tunnin tai kaksi tuosta nipistää ilman tuota mystistä pohjejumitusta – mutta oikeesti ihan sama! Tällä kertaa parasta ja tärkeintä oli se, että uskalsin lähteä.

Jarkko Saksa

Mainokset

Ville Maksimainen NUTS Pallas (134 km, 4000+ asc) 15.-16.7.2016

Sisun pojat lähtövalmiina

Ville ja Tomi lähtövalmiina Ylläksellä.

Keväisen Kanarian hupailun (Transgrancanaria 125 km) jälkeen meni muutama viikko lepäillessä ja parannellessa sormeen iskenyttä tulehdusta. Kevään aikana tuli vielä sairastettua pakollinen flunssa, mutta toukokuussa sain taas treeneistä hyvin kiinni ja harjoitukset sujuivat hyvin viimeistelyyn saakka. Siksi lähdin melko luottavaisin mielin matkaan kohti elämäni toistaiseksi pisintä juoksukisaa. Asetin tavoitteeksi 19 tunnin loppuajan ja ajattelin sen riittävän kovassa porukassa jonnekin 10.-15. sijan paikkeille. Molemmissa arvioissa olin tällä kertaa väärässä.

Saavuin lähtöpaikalle Ylläkselle vasta kisapäivänä ja ylimääräistä aikaa hengailuun ei juuri jäänyt. Tuttuja tuli tavattua ennen starttia ja höpötettyä niitä näitä. Keli oli Ylläksellä aurinkoinen ja jopa kuuma. Startti koetti klo 18 ja satapäinen juoksijajoukko lähti tunkkaamaan kohti Ylläksen huippua.

Strategiani oli aloittaa rauhallisesti, saada kroppa toimimaan ja sitten säilyttää saavutettu vauhti mahdollisimman tasaisena. Kohtuullisesti tässä onnistuinkin, mutta pikkaisen liian lujaa tuli mentyä ensimmäinen yli 400 verttimetrin nousu ja sitä seurannut lasku. Ensimmäisessä väliajassa taisin olla suunnilleen kahdeskymmenes. Seuraavaksi noustiin Pirunkurua ylös Kesänkitunturille ja aurinko porotti todella paahtavasti. Pikkuhiljaa matkan edetessä muodostui muutaman hengen juoksuporukka (mm. naisten sarjan tuleva voittaja ja kolmonen), joka jatkoikin sitten yhdessä matkaa ensimmäiseen huoltoon saakka. Tässä vaiheessa matkaa oli takana noin 30 km.

Huollin itseni vähän muuta porukkaa nopeammin ja lähdin kiipeämään seuraavalle tunturille. Tässä vaiheessa reitti muuttui teknisemmäksi ja olennaisesti hitaammaksi. Reitillä oli paljon kaatuneita puita mitä piti kierrellä ja juoksurytmi rikkoutui. Tämä kesä on ollut myös Lapissa aika märkä ja jalat kastuivatkin tuon tuosta. Tavoiteajat alkoivat karata jo tässä vaiheessa mielestä. Eteneminen oli kuitenkin muihin nähden kohtuullisen vauhdikasta ja nappailin porukkaa kiinni tasaisesti. Erityisesti ylä- ja alamäet olivat omaa vahvuusaluetta. Rauhalan huollosta (noin 58 km) lähdin jatkamaan matkaa joukon viidentenä ja pian vastaani käveli keskeyttämään joutunut Simpasen Juuso. Ennen Pallasta eräs juoksija saavutti minut ja menimme porukassa ohi silloin kolmantena olleesta juoksijasta, jolla oli polviongelmia. Pallaksen huoltoon saavuimme siis jaetulla kolmossijalla.

Myös täällä tein muita nopeamman huollon ja lähdin yksin kiipeämään kohti Pallaksen huippua noin 10 min aiemmin menneen Marko:n perässä. Kärjessä edennyt Mikael oli lähtenyt noin 45 min ennen minua. Olin siis paljon lähempänä kärkeä kun ikinä olisin uskonut. Jo tullessamme Pallakselle keli alkoi muuttua ja kiskaisin itsekin kuoritakin päälle huollossa. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä Taivaskerolla kävi jo melkoinen myrskytuuli. Pian alkoi myös satamaan ja näkyväisyys heikkeni välillä aika paljon.

Huoltoväli Pallakselta Hannunkuruun tuntui kestävän ikuisesti ja tällä välillä koin myös suurimmat vaikeudet kisan aikana, kun olo meni melko huteraksi enkä jaksanut enää juosta kun alamäet. Ylämäet ja tasaiset meni reippaasti sauvakävellessä. Vihdoin ja viimein saavutin seuraavan huoltopisteen ja näin että ero kakkoseen ja takana tulevaan on samaa luokkaa eli noin 15 min. Loppumatkan keskityinkin vain turvaamaan kolmossijaa, sen verran ainutlaatuinen tilanne oli käsillä.

Ylä- ja alamäet vaihtelivat, kunnes viimein saavuin pitkään Pyhäkerolle johtavaan nousuun. Säätila meni huippua lähestyttäessä melko hurjaksi, vettä satoi kaatamalla ja tuulta oli varovaisen arvion mukaan 15 m/s. Reittimerkkejä ei enää nähnyt, vaan piti edetä polkua seuraillen ja toivoa, että seuraava tolppa tulisi kohta. Lopulta huippu kuitenkin saavutettiin ja saavuin kirkon rauniolle. Edessä oli kisan pisin alamäki kohti viimeistä huoltopistettä.

Tässä vaiheessa päästin pedon irti ja alamäki Pyhäkerolta pudoteltiin melkoista vauhtia. Viimeisestä huollosta vielä pari vihreää kuulaa naamaan ja urheilujuomaa toiseen juomapulloon. Edessä enää 11 km taivalta, normaalin peruslenkin verran. Lyhyen polkuosuuden jälkeen reitti tuli hiekkatielle, jota jatkui seuraavat 5-6 km. Jalat alkoivat olla aika valmiit ja pienetkin ylämäet oli pakko kävellä. Viimein saavuttiin asfalttitielle ja maaliin oli matkaa enää 3 km.

Pakotin itseni juoksuntapaiseen asfalttipätkällä ja roihuava tunne rinnassa alkoi kasvaa sitä suuremmaksi mitä lähemmäksi maali lähestyi. Kaikki se vuodatettu hiki, mäkitreenit Pyynikillä, Haralanharjulla ja Aitovuoressa, lukuisat yksinäiset tunnit metsän keskellä olivat saamansa palkintonsa. Viimein alkoi maalin kuulutukset kuulumaan ja näin perheeni muutaman sadan metrin päässä tien varressa. 50 m ennen maalia nappasin tyttäreni kädestä kiinni ja juoksimme yhdessä maaliin. Kaikki se matkan kärsimys muuttui hetkessä suureksi iloksi ja karjaisin kovaan ääneen maaliviivalla. Työ oli tehty.

maaliintulo

Aikani oli 19 h 32 min 3 sek, joten jäin aika kauas tavoitteestani. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että keli ja reitti oli tällä kertaa sen verran haastava, että se hidasti etenemistä vähintään tunnin verran. Hävisin voittajalle vain vähän reilun tunnin, jota on pidettävä todella hyvänä suorituksena. Jopa niin kovana, etten ikinä olisi uskonut sellaiseen kykeneväni. Jälleen kerran suorituksen mahdollisti hyvin toiminut energiahuolto ja välineet. Oikea kenkävalinta (Hoka Challenger ATR 2) ja sauvat olivat avainasemassa.

Seuraavat kolme viikkoa otan nyt todella rauhallisesti ja sen jälkeen on edessä kahdeksan viikon valmistautuminen Vaarojen 131 km:n kilpailuun. Juuri nyt takki on hieman tyhjä niin henkisesti kuin fyysisestikin.

nutspallas

Marko Mattila, Mikael Heerman ja Ville Maksimainen. Kuva NUTS.fi

Nutspallas.fi >

Tulokset >

 

Transgrancanaria 2016 – Ensimmäinen vuoristoultrani

trans_gc
20 h 38 min 59 sek, 124,2 km@10:00 min/km, keskisyke 126, nousumetrit 8154, sijoitus 134. (kaikki), 41. (M40)

Koko loppusyksyn ja sydäntalven harjoitukset olivat tähdänneet kohti tätä Gran Canarian lomasaarella järjestettävää Ultra Trail World Touriin kuuluvaa kilpailua. Tänä vuonna kisa sattui onnekkaasti hiihtolomaviikolle, niin sain myös perheen mukaan kannustamaan. Saavuimme pelipaikoille kisaviikon maanantaina ja alkuviikko meni viettäessä perhelomalaisen normaalia arkea. No pari pientä valmistavaa lenkkiä tuli sentään heitettyä, että edes aavistukseen tottui lämpimämpiin olosuhteisiin. Kerran käytiin myös autolla ylhäällä vuorilla, missä kisareitti pääasiassa kulki. Roque Nublo tuli nähtyä siis pariin otteeseen tällä reissulla. Vihdoin koetti sitten perjantai ja keskittyminen itse kilpailuun alkoi lopullisesti.

transgrancanaria_s

Roque Nublo

Tapasimme suomalaisten pitkänmatkan kisaajien kanssa illalla ennen starttiin Agaeteen vievien bussien lähtöä ja jatkoimme miittiä myös lähtöpaikalla, jossa piti odotella hieman toista tuntia ennenkuin pääsi matkaan. Tunnelma meidän kesken oli varsin vapautunut, vaikka varmaan itsekullakin oli perhosia mahanpohjassa. Mukana oli useiden vuoristoultrien konkareita ja sitten myös meitä noviiseja. Noin 20 minuuttia ennen starttia siirrymme varsinaisena lähtöpaikkana toimivalle aallonmurtajalle ja tasan klo 23 paikallista aikaa yli 700 päinen juoksijajoukko päästettiin matkaan melkoisissa karnevaalitunnelmissa.

Vähän matkaa juostiin katuja pitkin ja haettiin asetelmia ennen kääntymistä ensimmäiseen noin 10 km (1400 nousumetriä) pitkään nousuun. Olin päättänyt ottaa ensimäisen nousun melko rauhallisesti ja se sujuikin leppoisasti sauvakävellessä muutaman muun suomalaisjuoksijan (Nina, Pekka, Tomi) kanssa. Sykkeet eivät nousseet edes aerobisen kynnyksen tasolle ja pian mäki olikin takana. Ensimmäinen väliaikapiste saavutettiin noin ajassa 1 h 45 min ja sijoitus oli 333.

Pian ensimmäisen nousun jälkeen käännyttiinkin lähes yhtä pitkään laskuun, joka oli osittain aika teknistä serpentiinialamäkeä irtokivillä höystettynä. Luonnollisesti oli säkkipimeä, joten senkin takia piti ottaa vähän varovaisesti. Kaikki loppuu aikanaan, kuten myös tämäkin alamäki ja saavuin pian Tirman huoltoon. Alamäkeä seurasi taas luonnollisesti ylämäki, joka olikin varsin tekninen ja paikoin jyrkkä. Tässä ylämäessä alkoi tulla selkiä vastaan oikein urakalla ja olinkin parantanut sijoitustani seuraavaan väliaikapisteeseen yli 70 pykälää. Aika moni oli lähtenyt hurjaa kyytiä liikenteeseen. Tällä pätkällä ohitin kamojaan säätämässä olleen Jenni:n, jonka kanssa juostiinkin sitten yli 4 tuntia yhdessä. Ensimmäinen maraton oli takana Fontanalesin huollossa noin ajassa 7 h 10 min ja nousua oli tehty jo 3800 metriä. Olo oli silti vielä todella virkeä ja pian aamukin alkoi sarastamaan.

Hieman ennen Terorin huoltoa reitille sattui erittäin jyrkkä muutaman sadan metrin tömpyrä, jota noustessani en huomannut juoksukumppanin jääneen jälkeen. Jatkoin matkaa yksin kohti Teroria ja sinne pudotellessa oli taas aika paljon jyrkkää asfalttialamäkeä, kuten monen muunkin kylän yhteydessä. Tähän en oikein ollut osannut varautua ja se olikin osoittautua kohtalokkaaksi virheeksi. Terorin väliaikapisteellä oli aikaa kulunut reilu 9 tuntia ja olin noussut kokonaiskisassa jo sijalle 184. Tähän sitten loppuikin helpot kilometrit ja alkoi varsinainen ultraaminen.

Olin jo ennen kisaa kuullut useammalta taholta pelotteluja Cruz de Tejedalle johtavasta yli tonnin noususta valehuippuineen ja päättymättömine rinteineen. Nousu oli kieltämättä maineensa veroinen ja oma tunkkauskuntoni alkoi hyytyä uhkaavasti juuri niihin aikoihin kun Advanced-sarjan kärki ohitti minut. Reidet ja pakarat osoittivat selkeitä väsymyksen merkkejä, mutta sitkeästi sauvomalla tämäkin huippu saavutettiin ja lähdettiin pudottelemaan alaspäin kohti Tejedan kylää. Tässä laskussa alkoivat sitten myös etureidet ilmoittelemaan työsopimuksen päättymisestä. Ensimmäistä kertaa alkoi käydä mielessä, että mitenhän tässä vielä mahtaa äijän käydä. Vauhti pysyi kuitenkin koko ajan ihan siedettävänä ja Tejedan huollon jälkeen aloin nousemaan jo toisen kerran viikon sisällä kohti kenties Gran Canarian kuuluisinta maamerkkiä Roque Nubloa. Tässä vaiheessa alkoi paistaa myös aurinko ja se ei varsinaisesti helpottanut yhtään jo väsyneen taapertajan matkaa.

Nousu Roque Nublolle oli itselleni koko kisa vaikeinta aikaa, energiatasot olivat todella alhaalla ja lihakset jo kovin väsyneet. Toisaalta tiesin että tämä on koko kisan viimeinen ISO nousu ja viimeinen maraton olisi pääosin laskuvoittoista. Suomalaisella SISUlla raahustin huipun check pointille ja otin itsestäni pakollisen selfien, johon vahingossa tallettuikin sen hetkinen olotila kasvonpiirteisiin. Kummasti sijoitukseni nousi koko ajan, joten ei kai se sitten muillakaan helppoa ollut. Täältä ei ollutkaan kuin lyhyt siirtymä seuraavalle huoltopisteelle Garanoniin, jossa odotteli myös oma dropbag. Päätin pitää aavistuksen pidemmän huollon, join palautusjuoman dropbagista, täydensin geelit ja nautin runsain mitoin järjestäjien pöydän antimista. Eli ehkä peräti 10 min maltoin pysähtyä. Täällä tuli täyteen toinen maraton ja siihen kului aikaa aika tasan 7 h.

Matka jatkui seuraavaksi kohti Gran Canarian korkeinta kohtaa Pico Nievesia, jonne saavuin vähän alle 15 tunnin ajassa lyhyen mutta koko kisan jyrkimmän nousupätkän jälkeen. Tässä vaiheessa aloin ensimmäistä kertaa haaveilla jopa 22 tunnin ajasta, matkaa oli jäljellä 40 kilometriä josta suurin osa alamäkeen. Heti ensimmäinen yli 10 kilometriä pitkä alamäki Tunteen kertoi sitten totuuden. Etureidet olivat totaalisen jumissa ja jokainen juoksuaskel alamäkeen sattui niin pirusti. Purin hammasta ja pakotin itseni juoksemaan sen minkä kykenin kivisiä polkuja ja kiviteitä ja lopulta saavuttiin Tunteen. Ohitseni oli lappanut aika paljon porukkaa, mutta olin itsekin ohitellut vielä enemmän hyytyneitä, joten sijoitukseni oli pysyny suunnilleen vakiona.

Tunten jälkeen matka jatkoi pitkin viime vuodesta uusittua reittiä kohti Ayagauresin kylää. Nyt meinasi kipeiden reisien lisäksi väsymyskin tulla peliin ja huomasin välillä käveleväni jo tasaisiakin. Piti oikein pakottaa itseään takaisin juoksuun. Ensin tunkattiin taas muutama sata metriä ylös ja sitten lähdettiin laskeutumaan kohti seuraavaa huoltoa kenties koko kisan teknisintä kivikkoalamäkeä pitkin. Ei varsinaisesti mitään herkkua kun etureidet eivät enää toimi ja jalkojen ajoitus on ihan pielessä. Sauvoista oli tässä vaiheessa iso apu myös alamäessä, kun niillä pystyi lievittämään vähän reisille tulevia iskuja. Ayagauresin kylässä olin vielä sellaisessa hapessa ajassa 18 h 14 min että olin jo melko varma 22 tunnin alittumisesta, mitä olin pitänyt itselleni ihan maksimisuorituksena etukäteen. Tätä paremmasta en vieläkään uskaltanut haaveilla.

Maaliin oli matkaa enää reilu 17 km ja viimeinen pätkä alkoi vielä yhdellä nousulla vuoren rinteelle, tosin tietä pitkin ja sitten lyhyellä mutta jyrkällä polkualamäellä joenuomaan joka veisi kohti Maspalomasia. Tätä erittäin kivikkoista joenuomaa jatkui sitten yli 10 km. Maasto tasottui olennaisesti ja väsyneet jalat innostuivat vielä uudestaan juoksuaskelista. 10 km ennen maalia huomasin että mullahan on vielä melkein 1,5 h aikaa alittaa jopa 21 tunnin raja ja sisäinen kilpailuviettini heräsi. Pistin sauvat reppuun ja rutistin itsestäni vielä yhden vaihteen päälle.

Viimeinen kymppi menikin sitten jalkojen kuntoon ja miehen olemukseen nähden yllättävän hyvin alle tuntiin. Pian saavuttiin jo Maspalomasin kaupungin laidalle ja juoksemaan tulvavesikanavaan. Siitä pikainen pistäytyminen viimeiselle huoltopisteelle ja sitten kohti maalipaikkaa Expo Melonerisia. Viimeinen pari kilsaa tultiin katuja pitkin ja jo kaukaa kuului maalipaikan karnevaalipauhu. Tiesin perheeni olevan vastaanottamassa ja kun saavuin viimeiseen käännökseen alkoi järjestäjien kaiuttimista kuulumaan järjetöntä ”Ville, Ville, Ville”-kannustusta. Mikki oli lyöty suoraan vaimon naaman eteen ja poikanikin pääsi ääneen. Loppusuora meni aikamoisen tunnekuohun vallassa, löin läpsyt perheeni ja kannustamaan tulleen tuttavan kanssa ja kiipesin maalikorokkeelle jossa innostuin vielä spontaaniin ilmahyppyyn. Olin alittanu 21 h ja vielä reilusti. Loppuaikani oli 20 h 38 min ja 59 sek. Paljon parempi kun olin itse arvioinut pystyväni edes ns. pöljänä päivänä. Sijoitus kaikista maaliintulleista 134. ja ikäsarjassani 41. Maalin jälkeen kellahdin asfaltille reilu 25 min aiemmin maaliin tullen Juha:n viereen vaihtamaan kisakuulumisia…

Näinkin hyvän suorituksen mahdollisti oikein kohdennettujen erikoisharjoituksien lisäksi myös se, että neste-/energiahuolto toimi kisan aikana aivan täydellisesti. Jalkojen iskunkestävyyttä olisi pitänyt saada vielä paremmalle tolalle, tietoinen riski toteutui siltä osin että etureidet menivät kyllä muusiksi jo melko aikaisessa vaiheessa. Onneksi tähän on lääke tiedossa, kunhan vaan jalat kestävät treeniä kovemmilla alustoilla ja alamäessä. Vauhti pysyi läpi kisan kuitenkin tasaisena, joten siinä mielessä voimanjako oli onnistunut suhteellisen hyvin. Nyt hieman huilia suunnitelmallisesta treenauksesta ja sitten huhtikuussa aloitetaan valmistautuminen kohti NUTS Ylläs-Pallas-Hetan 134 km:n matkaa.

transgrancanaria

Satun ja Inkan tunnelmia Vaarojen maratonilta 2015

Sisu-tytöt Satu, Inka ja Sointu ennen maratonin starttia.

Sisu-tytöt Satu, Inka ja Sointu ennen maratonin starttia.

Lähdetään pitämään hauskaa, kokeillaan omia rajoja ja juostaan reipasta vauhtia! Siinä etukäteissuunitelmia ennen tämän vuotista Vaarojen maratonia. Juoksurepussa riittävästi nestettä mukana ja aiemmin hyviksi havaitut geelit ja muut eväät matkassa starttasimme satojen muiden juoksijoiden letkassa kauniissa syyssäässä. Pieni alkujännityskin kaikkosi alkumatkaa taivaltaessa, varsinkin kun alkumatka oli melkoisen helppoa ja alamäkivoittoista juoksemista.

Olimme sopineet aiemmin, että jos vauhti on molemmille sopivaa, niin juostaan porukassa, mutta jos siltä tuntuu, niin ei kun vaan tossua toisen eteen ja menoksi. Vauhti oli mukavan reipasta, ja vielä reippaammaksi se muuttui, kun Satu bongasi polulta kepeästi taivaltavan tuttunsa. Joten ei kun perään, ja alle kuuden tunnin aikaa tavoittelemaan. Vaikka kestävyysharjoittelua on jo jokunen vuosi takana, mäkisillä poluilla juoksemisen rankkuus yllätti. Kiviniemeen tultaessa saimme ikioman lauttakyydin ja samalla sai vähän tankattua geeliäkin, kun geelin ja nesteen nauttiminen oli juoksuun keskittyessä oli vähän unohtunut. ISO virhe, voi todeta näin jälkiviisaana. Hoippuva askel sai kummasti voimaa, kun vastarannan kannustajat olivatkin tuttuja juoksuporukoista, ja juoksu rupesi tuntumaan taas mukavalta. Alkupätkä Ryläykselle mennessäkään ei tuntunut mitenkään pahalta, kun kävelimme suosiolla jyrkimmät mäet.

Jossain vaiheessa ne Ryläyksen mäet kuitenkin rupesivat tuntumaan, niin ylä- kuin alamäetkin olivat välillä aika hankalia. Satu jaksoi pitää hienosti vauhtia yllä vaikeimmillakin osuuksilla.  Olo kyllä vaihteli valtavasti, välillä jaksoi jopa ihailla maisemiakin ja vaihtaa muutaman sanasen muiden juoksijoiden kanssa, ja toisella hetkellä taas tuntui että ilman ärräpäiden latelemista ei lenkiltä pois selviä. Onneksi kesällä olimme porukalla käyneet pari kertaa käyty tutustumassa reitin keskiosiin, joten vähän tiesi, mitä tuleman pitää. Näin jälkikäteen ajateltuna emme olisi selvinneet matkasta läheskään niin hyvin, jos näitä etukäteistreenejä ei olisi ollut. Kiitos kuuluu sisulaiselle kesätreenien puuhamiehelle Mikalle! Myös muut sisulaiset ovat auliisti jakaneet neuvoja ja tukeneet muutekin harjoittelussa.

No, onneksi ei kuitenkaan omakohtaisesti tiennyt reitin viimeisiä kilometrejä, niin pystyi vielä ennen lopun nousuja  nautiskelemaan tasaisemmasta menosta. Ensimmäinen koukkaus lasketteluhissien alta ylöspäin vievälle polulle yllätti, ja kipeät takareidet laittoivat melkein itkemään, onneksi satamaan sai vielä juosta alamäkeä.

Viimeiset pari kilometriä satamasta ylös hotellille olivat kyllä melkoiset. Satulla oli voimia jäljellä, joten hän kiipesi reippaasti ja hyvillä mielin viimeiset sadat metrit ylös. Inkan tunnelmat olivat vähän toiset, takareisien kipu esti kävelyn, ja juostakaan ei ylös jaksanut, tuntui, että mäen jyrkkyys vei viimeisetkin voimat. Mutta kyllä se maali loputtomalta tuntuvan kiipeämisen jälkeen tuli vastaan, ja viltti päällä suolaa kourassa olo koheni pikkuhiljaa.

LOPPUTULOKSENA:

Satu:
Negatiivinen: Vatsakrampit ja sen seurauksena ilta vessassa ja varattu kuohuviini jäi juomatta. Kolme rakkoa molempiin jalkoihin.
Positiviinen: Ensimmäinen maraton kunnialla läpi ja sen seurauksena itsetunnon kohotus, ainakin vähäksi aikaa. Halu juosta maraton uudelleen.

Inka:
Negatiivinen: Henkiset ja fyysiset voimat hävisi loppunousussa. Reppu hankasi epäilyttävän näköiset hiertymät kaulaan. Onneksi töissä oli huiviviikko.
Positiivista: Aikatavoite täyttyi, ja vanha tuttu ajatelma ”Ei koskaan enää” on jo pikku hiljaa vaihtumassa siihen vieläkin tutumpaan ”No josko sittenkin ensi kesänä uudestaan!”.

Vaarojen maraton 86 km – Kimmo Räsänen

vaarojen logoKännykän herätys alkoi rääkymään puoli viideltä lauantai aamuna. Reippaasti ylös, aamupalalle, juoksuvermeet päälle, tavarat autoon ja nokka kohti Kolin maisemia paremman puoliskon kanssa. Edellisen yön myrskyn jäänteet tuntuivat auton ohjauksessa ja kesken jäänyt levoton uni painoi vielä pääkopassa, kun ajelimme tunnin ajomatkaa kohti kisapaikkaa. Pari edellistä päivää oli tullut pyöriteltyä mielessä erilaisia mahdollisuuksia, miten miehen käy edessä olevassa kisassa. Missään visioissa toisen kierroksen loppuosa ei ollut helppo. Kävin läpi mahdollisuuksia energian loppumisesta loukkautumiseen sekä viimeisillä voimilla maaliin raahustamiseen. Tiesin kyllä kuntoni hyväksi kisaa ajatellen ja olin varustautunut viimeisen päälle kaikkiin itsestäni riippuviin uhkiin, mutta… Se sisällä kalvava piru, joka jatkuvasti räksyttää liian vähästä valmistautumisesta ja heikoista perillepääsyn mahdollisuuksista, oli jälleen päässyt liian hyviin taisteluasemiin mieleni sopukoihin. Tila näkyi ulospäin valtavana keskittymisenä, vaikka tilanne ei ollutkaan pohjimmiltaan aivan niin ylevä.

Kolin rinne tuli vihdoin näkyviin viimeisen nyppylän takaa. Suuntasimme autolla kohti lähtöpaikkaa, missä ultrasarjalaisten parkkipaikat sijaitsivat. Autoon jäi varusteet maaliinpaluuta varten, jotka vaimoni lupasi toimittaa illalla ylös. Ei muuta kuin dropbagia viemään Ukon eteen ja viimeiset huollot luontokeskuksessa, missä törmäsin myös muihin juoksukavereihini. Muutkin laittoivat lievästi vinoillen merkille keskittymiseltä näyttävän tilani, joka ilmeni vähäsanaisuutena ja tuimana katseena. Kello lähestyi jo seitsemää. Alkulämmittelyksi portaat alas lähtöpaikalle. Siellä lähtökuvat ja pusu vaimolle, sekä tuttujen tavoittelemista katseella. Piru räksytti yhä enemmän ja uhkaavammin. Se alkoi käymään pahasti hermoille, joten sumutorven soidessa heitin sen mielestäni Kolin rinteen pusikoihin ja lähdin juoksemaan muun porukan mukana. Viimeiset epäilyksen äänet jäivät kaikumaan vaimeasti taakse, kun tossut saivat vihdoin maistaa rinnettä alas laskettelevaa polkua. Kaksi kierrosta Herajärven ympäri oli alkanut. Aikaa olisi seuraavat kuusitoista tuntia ja mieli helpottunut – Viimeinkin matkan päällä.

Tiesin sijoitukseni olevan yleensä siinä puolenvälin kieppeillä, joten nytkin yritin hakeutua lähdöstä alkaen juoksijaporukan keskivaiheille. Parhaimpana päivänä ajattelin taittavani matkan n.12 tuntiin, mutta pidin alle neljäätoista kaikkein todennäköisimpänä. Matkaan lähti samaan aikaan myös retkisarja joten vauhti ei ollut ainakaan liian lujaa. Juoksin alusta asti vanhan tuttavani kanssa, jonka olin tuntenut jo lapsuusajoista saakka ja johon törmäsin lähtöpaikalla. Juttu kulki ja tuli päivitettyä, mitä kummankin elämään kuului. Aiheet vaelsivat musiikista, perheestä ja urheilusta kaikkeen muuhun elämään kuuluvaan. Samalla matka sujui mukavasti niin alkumatkan tienpätkällä, kuin Herajärven itäpuolen vaarojen laella. Polku oli siellä mukavaa juostavaa ja ainoastaan jyrkimmissä ylämäissä tarvitsi kävellä. Juoksun lomassa tuli samalla ihailtua upeita maisemiakin. Sää oli juuri sopivaa juoksulle, vaikka ei vetänytkään vertoja edellisen vuoden ”Kolin satumetsä” Vaarojen maratonille. Kun alettiin laskeutumaan kohti Lakkalan tilaa, alkoi vauhti tuntua liian hitaalta alamäessä. Pyysin ystävällisesti tietä ja sanoin jatkavani vähän aikaa yksikseen. Sopiva vauhti löytyi ja alkumatkan juoksukaverit, jotka kaikki olivat retkisarjalaisia, jäivät vähitellen taakse. En kuitenkaan ryhtynyt revittelemään, sillä olihan matkaa vielä jäljellä yli 60 kilometriä.

Lakkalan tilan rakennusta koristi edellisyönä päälle kaatunut pihapuu. Taisi olla oikea päätös perua 130k sarja ja laittaa heidät juoksemaan meidän keskimatkalaisten kanssa. Tilan pihalla nuotiolla istuvilta tuli myös vauhdittavat kannustukset. Vihdoin vastaan tuli myös vesistön ylitys, jonka jälkeen olisi Kiviniemen vesipiste. Soutumatkan jälkeen vastaanottava mies kuittaili, että ”taitaa hymy hyytyä toiselle kierokselle”. Vastasin hymyillen, että ”lupaan hymyillä myös 6-7 tunnin päästä, kun palaan jälleen samalle paikalle”. Kiviniemen väliaikapisteelle saavuin vähän yli kahden tunnin taivalluksen jälkeen. Vettä pulloihin ja juoksujalkaa kohti Herajärven länsipuolta. Edessä oli Ryläys – se kaikkien pelkäämä ja ihmisiä piinaava helvetin esikartano. Confutatis maledictis, flammis acribus addictis …poenis inferni et de profundo lacu… Niin moni suu on vakuutellut, mutta en ole kyseisen pätkän pahaa mainetta vielä tähän päivään asti päässyt kaikessa kauhistuttavuudessaan kokemaan. Ei se tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani, vaikka tekninen polku vähän hidastaakin juoksua. Liukkaita kuusenjuuria, kiviä sekä napakoita nousuja ja laskuja kyllä riittää muuta reittiä enemmän. Mikään mahdotonhan tuo pätkä ei ole, kunhan vain on hieman tarkempi askelluksessaan. Eikös polkujuoksussa vähän haeta juuri tätä? Sama se on vaelluskengilläkin kumpaan suuntaan tahansa tarpoessa kuin juostessa – teknistä mutta juostavaa. Kun vielä matkaseuraksi sattui kaveri, joka on vilahdellut vähän väliä naamakirjan sivuillani kavereiden tykkäyksien myötä, oli Ryläys monin verroin mukavampi taivaltaa. Siinä käytiin läpi juoksukenkiä sekä pienimuotoinen Ultrajuoksuseura Sisuun värväyshetki ja tietysti kaikkea muuta jutustelua. Ainut harmi matkanteossa oli kenkääni tienpätkillä eksyneet kivet, mutta muuten matka eteni aivan loistavasti. Ryläyksen näköalatornilla oli sitten viimein pakko tyhjennellä tossuja ja mukava matkaseura meni harmikseni menojaan. Manailin hetken vaihtosäkkiin jättämiäni gaitereita, joille olisi ollut juuri sillä hetkellä käyttöä.

Ryläyksen jälkeen seireenit huutelivat ohikulkevia uroita mehumukien ääreen rupattelemaan kodalle, mutta pitkospuut tuntuivat houkuttelevimmilta. Ei ollut vielä vaikeaa vastustaa ”raskaan matkan varrella” kohtaamiani houkutuksia. Viimein tuli pieni tienpätkä ja viimeinen metsäretkiosuus ennen tieosuutta ja viimeisiä kahta nousua. Tielle ja juomapaikalle tullessa 43km voittaja, Henri Ansio, puski lennokkaasti ohitse. Tuli kannustettua koko keuhkojen kapasiteetilla tuota aivan käsittämätöntä juoksijaa. Iso hatunnosto ja kumarrus.

Tie oli… Tylsä! Taas kaipasin gaitereita, jotka odottivat laatikossa Kolin vaaran päällä noutajaansa. Viimein edessä oli valenousu ja loppunousu. Tuli ohiteltua viimeisiä viidentoista kilometrin juoksijoita. Tarjosin yhdelle suolaa, kun miehellä olivat jalat krampanneet. Puolenvälin krouviin saavuin ajassa 5.51 hyvävoimaisena. Aivan erinomaista lihakeittoa naamaan ja varusteita pakkailemaan. Tyhjentelin kengistä kivet ja roskat ja laittelin gaiterit paikalleen. Oli sen verran mukava huolto, että aikaakin tuhraantui 20 minuuttia. PJ:mmekin kävi potkimassa, että olin jo viettänyt liikaa aikaa huollossa. Totta, mutta mitäs tarjoavat niin hyviä eväitä. Kiitos vaimolleni myös hyvästä huollosta. Oli kevyt jatkaa matkaa uusin voimin tuttujen kannustusten saattelemana.

Matka eteni yksikseen parin kilometrin tieosuudelle saakka. Siellä sain viimeisen kerran tuntumaa ryhmässä juoksemisesta, kun maratoonarit riensivät samaa matkaa kohti maalia. Reittien erkaantuessa yksi heistä huusi perääni, että ”väärä suunta”. Kerroin olevani toisella kiekalla ja toivotin lennokasta loppumatkaa. Alkoi mielestäni matkani paras osuus eli 50-60 km. Polulle tullessa ja vaaroille noustessa kaksi selkää keikkui edessäpäin. Toisella oli jalkaongelmia ja toisella kramppeja. Jaoin jälkimmäisen kanssa merisuolavarastoni ja toivotin kramppien helpottavan. Jatkoin omaa tahtiani mukavan rauhallista vauhtia. Sain taivaltaa yksin Jauholanvaaralta vesistönylitykseen saakka, jonne saavuin ihan oikeasti aito hymy huulillani. Ei edes tarvinnut esittää lunastaakseni edellisen kierroksen lupaustani. Matkanteko oli todella miellyttävää ja nautin jokaisesta askeleesta. Tuolle taipaleelle sattui myös pari isompaa sadekuuroa, jotka eivät matkaa haitanneet. Lauttapaikalla toiseen soutuveneeseen nousi kaveri, joka ohitti minut Kiviniemen tilalla. Sain hänet hetkistä myöhemmin kiinni ja vaihdoimme muutaman sanasen. Matka alkoi ensimmäistä kertaa tuntua jaloissani, ja huomasin etenkin alamäkien muuttuvan hankalaksi. Kaveri sai alamäissä etumatkaa ja katosi lopulta näkyvistä.

Juoksin Ryläyksen taipaleen yksin. Matkanteko alkoi hidastumaan entisestään ja jouduin kävelemään pahimmat tekniset kohdat. Alamäet olivat varovaista ”töpöttelyä”, kun reiden lihaksista tuki ja voima alkoivat vähenemään. Tasaisemmalla alustalla pystyin ajoittain pitämään hyvääkin vauhtia. Ymmärsin, että Ryläyksellä vietettäisiin tällä kertaa hieman pidempi aika. En kuitenkaan ollut huolissani. Maaliin oli alle puolimaratonin verran ja sehän menisi vaikka takaperin. Aikaakin oli ruhtinaallisesti jäljellä ennen maalin sulkeutumista. Voimien väheneminen oli pikemminkin hidasta hiipumista kuin pysäyttävä muuri. Tuossa vaiheessa mielessäni pyöri kaunis ajatus, jonka olen plagioinut muista yhteyksistä – Flat is NOT boring. Maratonennätysmies Kalevikin, jonka meno näytti aivan kauhealta, jäi juuri ennen Ryläyksen tornia taakseni. Ennen lyhyttä tienpätkää kolme kaverusta ohittivat minut. Yksi heistä oli kaveri, jolle olin tarjonnut suolaa kramppeihin. Hän kiitti ystävällisesti avusta. Yritin rimpuilla hetken heidän mukanaan, mutta jalan lihasten tuen puutteen vuoksi tein liikaa virheitä juurakoissa juostessa. Huikkasin vain ”hyvää matkaa” ja jatkoin omaa taivaltamistani. Halusin päästä ehjänä maaliin saakka. Pieni tienpätkä ennen viimeistä metsäosuutta antoi viitteitä, että pystyn hyvään vauhtiin, kunhan alusta on tasainen.

Juuri ennen viimeistä juomapaikkaa eräs naisjuoksija ohitti minut. Tiellä taas etenimme vuoronperään. Hän juoksi nopeammin alamäet ja saavutin häntä ylämäissä. Tasaisella matka eteni suunnilleen samaa tahtia. Mäkrävaaran kohdalla sytytimme molemmat otsalamput, kun pimeä alkoi laskeutumaan. Viisi kilometriä ennen maalia etenimme yhtämatkaa. Oli mukava jutella pitkästä aikaa, vaikka väsymys painoi jo mieltäkin. Olihan takana puoli vuorokautta taivaltamista pitkin maantiedettä. Valenousussa kaveri jäi jälkeen, mutta alamäessä paineli reilusti ohi. Viimeisen nousun alkaessa Kolin sataman luolta näin takanani lampunvalon, joka oli uhkaavan lähellä. Otin matkaseurani ylämäessä kiinni ja vaihdoimme vielä muutaman sanasen, ja pohdimme kukahan takanamme piti hyvää vauhtia. Kilpailuvietti nosti päätään, kun huomasin pystyväni juoksemaan jotenkin ylämäkeen. Toivotin hyvää loppumatkaa ja tsempit. Kohta maali häämöttäisi. Jyrkimmät pätkät kävelin ja loivemmat hölkkäsin kevyesti. Molemmat valot jäivät jälkeeni ja Ipatinvaaran takana ne eivät tulleet näkyviin edes pitkän suoran toisessa päässä. Päätin kuitenkin painaa loppuun saakka, kun näköjään lihaksista löytyi ylämäkeen käyttämätöntä voimareserviä. Viimein näkyviin tuli mäen päällä olevia lampunvaloja ja kannustusta. Painoin eteenpäin ja kuulin nimeäni huudettavan. Vastassa oli vaimoni ja Sisulaisia, jotka kannustivat juoksemaan viimeiset rinteet maaliin saakka. Nousu sujui kahdessakymmenessä minuutissa ja koko 86km matka taittui lopulta aikaan 13.01 plus sekunnit päälle. Täytyy myöntää, että olin onnellinen maaliin päästyäni, ja tällä kertaa matkaa oli juuri sopivasti. Ei siis loppunut kesken, kuten viime vuonna puolikkaalla matkalla.

Kiitos Karsulle, joka järjesti jälleen kerran mieleenpainuvan ulkoilutapahtuman. Hyvähenkistä porukkaa. Iso kiitos myös vaimolleni erinomaisesta huollosta, vaikka oli itsekkin juossut päivän aikana 15 kilsaa ja piti kisastudiota miehensä juostessa pitkin maita ja mantuja. Tärkeitä olivat myös Ultrajuoksuseura Sisun porukka, jotka kannustivat ja tukivat kaikissa vaiheissa. Varusteista mainittakoon, että samoilla mentiin kuin Pallas-Hetta matkalla. Inov8 race ultra 270 toimi Ryläystä lukuunottamatta hyvin kaikkialla. Etenkin tieosuuksilla onnittelin itseäni kenkävalinnasta. Juoksusta jäi todella hyvä mieli ja tästä onkin hyvä jatkaa tuleviin sisäratojen koitoksiin.

Vaarojen Maraton 2015 tulokset >

Tierra Arctic Ultra 120km

”The race is unsupported.” – tekstiä tavasin useamman kerran kahdesti leikatuilla silmilläni heinäkuun lopulla, kun aloin valmistautumaan Pohjois-Ruotsissa elokuussa hölkkäiltävään Tierra Arctic Ultraan. Tuota tietoahan en ollut rekisteröinyt ”kovalevylleni” vielä viime syksynä juoksuun ilmoittautuessa. Huoltopisteetön juoksuseikkailu tulisi olemaan minulle uutta, sillä kaikissa aiemmin taivaltamissani juoksutivoleissa järjestäjä on taikonut reitin varrelle ainakin muutaman vesipisteen sekä mahdollisuuden dropbägiin. Noh, eipä auttanut itku markkinoilla, oli vain rohkaistuttava tästä mahdollisuudesta.

Riittävän energiamäärän pohtimisen lisäksi päänvaivaa aiheutti pakollisten varusteiden lista, joka oli pitkä kuin nälkävuosi. Töttöröö, ei muuta kuin kalsaria reppuun, tuumin varusteita pakkaillessa, testaillessa ja tyttökaverilleni Hilpalle niitä esitellessä. Loppujen lopuksi kaikki varusteet mahtuivat UD:n juoksuliiviin ilman mankelin läpi vetämistä ja siitä jos mistä olin kovin iloinen. Vihdoin koitti myös keskiviikkoaamu ja olin valmis siirtymään lähemmäs pelipaikkaa.

Ensin matkustelin leppoisasti VR:n turvattomilla raiteilla Tampereelta Kemiin juoksukamuni Markon luo. Keminmaalla pyöräytimme kevyen tunnusteluhölkän Markon liikuntamestoilla ja olo oli ihanan luottavainen. Hyviltä näyttivät paikat ja Marko, totesin miehelle torstaiaamuna jatkaessamme matkaa Keminmaalta kohti Ruotsia ja Abiskon kylää.

Muutaman tunnin autossa istumisen ja porojen kanssa seurustelun jälkeen saavuimme Abiskoon, tuohon pieneen vaeltajakylään. Maisemaselfieiden ja pikaisen Abiskoon tutustumisen jälkeen hylkäsimme Batmobilemme puolityhjälle parkkikselle ja tyrkkäsimme itsemme VR:n salatun isosiskon kyytiin, surauttaaksemme hieman etelämmäksi Kiirunan kaivoskylään jäähakkuja ja juoksutaktiikkaa teroittelemaan. Kiirunassa iltaepistolana oli vielä ennen yöunia ja Nukkumatin sepelikuormaa muutamat tuliset turistiselfiet ja kierros paikallisessa.

Perjantai 7.8.2015
Omatoimisen hotelliaamiaisen, lupsakan bussikyydityksen ja rehellisen rupattelutuokion (kiitos Sami ja Saku) jälkeen kello lähestyi aamukuutta Nikkaluoktan vaellusparatiisissa. Tunne tulevasta oli odottava ja rauhallinen, päivästä oli tulossa varmasti mieletön niin juoksentelun kuin maisemienkin puolesta. Vaikka kesä on ollut kevyen ylirasitustilan ja isojen elämänmuutosten myötä raskas eikä omasta juoksuflowsta ollut täyttä varmuutta, uskaltauduin ottamaan paikan eturivistä – ihan siitä Markon vierestä, läheltä. Kotona juoksua seuraavien läheisten tiesin luottavan minuun, joten saatoin lähteä päiväretkelle kevyin mielin. Enjoy, totesin vierustovereilleni vielä ennen paukkua!

Ensimmäiset 35km: Nikkaluokta – Tarfala – Kebnekaise
Pohjille helppo kymppi n. 51 minsaan Markon kanssa kökkien ja helposta hölkästä nauttien, alustan vaihdellessa tylsästä rollaattoribaanasta kivikon kautta mutalikkoon ja pikkupolkuun. Olin juoksun päällä, keho lämpesi ja mieli irtosi maasta. Niin sen koin, niin sen näin.

Nousu Tarfalan rakkakivikoille, valtaisasti virtaavan tunturipuron reunaa mukaillen, mutalikon ja kivikoiden välissä pomppien sujui sekin kivasti ja jerkkua reisissä riitti. Ylhäällä odotti niin Kebnen jäätikkömaisemat kuin iloiset vaeltajatkin, yläfemmoja viskottiin tuvan portailla puolin ja toisin. Kiitos!

Checkpointin jälkeen matka jatkui 8km samaa reittiä takaisin päin, tutusti taplaten. Oih, täähän sujuu kuin tanssi, totesin itselleni, kahdestaan edellisvuoden voittajan kanssa suuntaa hakien ja toisiamme leikkisästi haastaen. Menin metsään, nautin ja katselin – olin hetkessä, olin siellä!

Seuraavat parikymppiä kai: Kebnekaise – Singi
Missä mieli, missä keveys, missä helppous ja missä tunne? Hiljalleen Kebnekaisen checkpointin jälkeen juoksusta katosi jotain minulle ominaista ja tuttua – keveys. Vajosin kaamokseen ja keskeyttäjäpeikko kiipesi hiljalleen hartioille, ivallisesti naureskelemaan. Päätin hidastaa, päätin ottaa enemmän vettä, päätin haukata merisuolaa, päätin keskeyttää. Sitten tulin järkiini, jatkoin matkaa hissukseen konetta käynnistellen, rakkaita ajatellen ja ystäväni Antsan vinkkaamia salmiakkeja turinaluukkuun tunkien. Tero, missä flow, missä kamut, missä nautinto – totesin itselleni, sisäistä sankariani vatukosta vaivoin etsien.

Singi – Sälka
Jatkoin, kilsa kerrallaan. Tämän tein siksi, sillä keskeyttämistä ei ollut tehty ihan helpoksi (helikopterikyyti 1500 kruunua). Singin checkpointilla rakkakivikossa seisoneet naiset ja heidän kysymykset voinnista saivat sisäisen SISUNI heräämään. Seisoipa tuo samainen teksti kissankokoisilla kirjaimilla juoksupaidassanikin, joten päätin olla sen tekstin arvoinen, päätin olla minä! Satulanousu läheisen tunturin reunan yli tulikin yllättävän helposti – pilkahdus ilosta? Ei sentään, mutta kitumista ilman kuolemaa. Jatkoin matkaa kohti seuraavaa checkkiä, tietoa sen tarkemmasta etäisyydestä. Ennen sitä tuli eteen nousu reitin korkeimmalle kohdalle, joka saikin mielen kirkastumaan. Laskettelu sieltä halki lumipatjojen avasi mielen jälleen. Tartuin ja olin hetkessä – carpe diem, perkele!

Sälka – Tjäktja
Soljuvat vaelluspolkuiset ylä- ja alamäet kera rakkakivikon ja mutalikon sävyttivät matkaani hitaasti. Aina välillä tuntui siltä kuin olisin kävellyt, vaikka halusin juosta ja liitää. Maisemat saivat kerta toisensa jälkeen haukkomaan henkeä – aivan mieletöntä! Huhhuh! Tunturipuroja, lumivaippoja, huippuja, ihania vaeltajia ja kaikkea mitä ei osannut etukäteen kuvitellakaan. Olin sittenkin kiitollinen, että olin tullut tänne!

Hiljalleen puolen välin krouvin (60km) jälkeen aloin taas saada otetta juoksusta, luonnon ilosta ja kehoni luovasta liikkeestä. Energiaa alkoi virrata varpaisiin ja flow kurkisti povitaskusta. Halusin soittaa kotona kisaa seuraaville läheisille (Hilppa, siskot ja vanhemmat), että olen kunnossa ja nautin tästä taas. Harmikseni gsm-verkkoa ei noilla tienoilla liiemmin ollut ja loppuipa puhelimestani akkukin sopivasti. Uskon kuitenkin, että välillämme oli yhteys koko matkan ajan ja se on jotain korkeampaa, jotain mitä ei voi selittää. Ollaan samalla polulla!

Tjäktja – Alesjaure
Seuraava checkpoint tuli hieman yllättäen, joskin muisti päiväretken tarkoista yksityiskohdista lienee kokonaisuutena hieman epäselvä – olinko poissa vai jossain omalla levelillä? Kristallipalloa en vielä omista, mutta jotenkin tunsin että minua seurataan. En ollut väärässä, sillä helikopteri pörräili useampaan otteeseen vierelläni. Vienosti vilkutin pilotille, kertoen siten, etten tarvitse enää kyytiä kotiin!

Pyrin juoksemaan tasaiset ja loivat mäkiosuudet rentoa ja hyvää tekniikkaa hakien sekä tarkkaa askellusta ylläpitäen. Mutalikoissa jalka meinasi karata useamman kerta alta, mutta onneksi suuremmilta kaatuiluilta vältyin. Vahvan pystyssä pysymisen uskoin johtuneen hyvästä vireystilasta ja korsetin kasassa pysymisestä. Tykkäsin luonnosta!

Alesjaure – Kieron
Toiseksi viimeisen checkpointin jälkeen edessä oli viimeinen kunnollinen nousu, kun kävimme tarkastamassa Unna Allakalle johtavan polun varresta, tunturilipan puolesta välistä Tierran viirin värityksen. Kirkkaan oranssi se oli, kivan näköinen sellainen. Tässä vaiheessa sain myös ensimmäisen kerran tiedon sijoituksestani, joka oli sillä hetkellä 2. Olin 21 minuuttia perässä myöhemmin voittajaksi juossutta saksalaista. Sijoitus sinänsä oli tässä vaiheessa toissijaista, sillä mitä vaan saattoi vielä sattua. Senpä vuoksi en antanut sen vallata pääkoppaani vaan jatkoin vain matkantekoa kohti horisontissa odottanutta Abiskoa.

Kieron – Abisko
Ennen Abiskoa ja viimeistä checkkiä ohitin Niemisen Piian, joka taisteli hienosti teknisessä alamäessä ja juhli myöhemmin maalissa lyhemmän matkan (100km) voittoa. Ohittaessa kyselin Piian vointia ja kun hän vinkkasi ”raahautuvansa” maaliin, saatoin jättää hänet taakseni. Onnittelut Piia – loistava suoritus!

Viimeisen checkpointin jälkeen tiesin päiväretkeni olevan ehtoopuolella. Tunne maaliin pääsemisestä, itsestä oppimisesta, sisusta ja siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, alkoivat kirkastua minulle. Ei se mitä tekee tai miten tekee, merkkaa. Tärkeintä on se, miksi tekee, kuten tekee?! Ei se matka, aika tai mammona ole se juttu, vaan se miten me määrittelemme itse itsemme. Mitä me pohjimmiltamme olemme itsellemme ja läheisillemme. Mitkä ovat meidän elämämme tavoitteet ja maali?!

Näiden teemojen laukatessa villisti mielessä, vastaani tuli ensin ”6,5km maaliin kyltti”, sen jälkeen 5km, sitten 3km ja lopulta ”550m maaliin” – kyltti. Jalka nousi vielä kivasti ja kevyehkösti, energiaakin olisi vielä ollut jäljellä. Kaikki sujui siis hyvin ja olin laskelmoinut eväät oikein. Olin onnistuja, olin sankari ja olin maalissa ehjänä sekä hyvävoimaisena.

Maalissa!

Maalisa! (Kuva: Tierra Arctic Ultra FB )

Kaikkee mä oo kuullu,
hulluks mua on luultu,
muttei mulla pleksit ihan pienest huurru.
Hommat valkenee,
ni naamat kalpenee,
mutta beibi kyllä täällä tarkenee.”

Tierra Arctic Ultra 2015 120km tulokset »

Lopuksi
Pirteän päiväretken loppuajaksi napsahti 14h 34min, joka oli omasta mielestäni varsin kohtuullinen suoritus. Aivan optimaalinen ei suoritukseni tällä kertaa ollut, mutta eihän se koskaan ole. Rakkakivikon juoksuvaikeus oli itselleni reitin suurin yllätys ja ehkä osin sen vuoksi, tyytymättömyys juoksun sujumattomuuteen painaa mielessä vieläkin. Mutta armollisuuden ollessa hyve, pystyn elämään senkin asian kanssa. Aina tulee uusia juoksuja ja matkoja ja maaleja.

Kannattiko lähteä matkalle? Ehdottomasti kyllä, sillä jokainen meistä, joka uskaltaa lähteä matkalle, ryhtyä tuumasta toimeen, haastaa, kokeilla ja elää, on sankari ja elämänsä kokija ja tutkija. Kaikki, jotka ylittävät maalilinjan, ansaitsevat arvostuksen – ikään, kuntoon tai sukupuoleen katsomatta. Elämä on tehty elettäväksi, koettavaksi, nähtäväksi ja uskallettavaksi. Pitää tehdä sitä, mistä oikeasti tykkää, miettimättä liikaa, mitä muut sanoo!

Te kaikki etenemisestäni seuranneet ja jännittäneet ystävät ja rakkaat ansaitsette kiitoksen – KIITOS! Erityismaininnan ansaitsee myös kotiväki, joka mahdollisti tutkimusmatkani ja kesti sen aikaisen karusellin selkä suorana, minuun luottaen. Teidän edessänne loppuvat sanat ja ymmärrys.

-Tero-

 

NUTS Pallas 55km – Piritta Torssonen

23.7. Matka kohti Pallasta
Aamuvarhaisella suuntasimme juoksijoita täynnä olevan auton kohti pohjoista. Matkaan meitä lähti Mika, Iida, Sointu, Jari ja minä. Onneksi auto oli täynnä juoksusta innostuneita ihmisiä, sillä muuten matka olisi voinut olla tooodella piiitkä. Fiilis oli korkealla ja pientä jännitystä ilmassa tulevasta koitoksesta.

Perille saavuimme jo hyvissä ajoin (noin klo 17). Vastassa hotelli Pallaksella oli kymmenkunta poroa. Tulimme siihen tulokseen, että hotelli oli tehnyt sopimuksen porojen kanssa, jotta turistit voisivat niitä ihmetellä.

pallashotelli

Majoituimme aika kompaktisti sillä huoneessamme oli kaksi kerrossänkyä, jolloin Iida nuorimmaisena sai nukkua lattialla. Pisimmän matkan juoksijat (125km) Mika ja Sointu saivat alasängyt. Minä, joka juoksin vain 55km, sain yläsängyn. Mahduimme tavaroinemme kuitenkin hyvin sopuisasti huoneeseen.

Illalla kävimme verryttelemässä jalkoja pitkän ajomatkan jäljiltä läheisellä tunturilla (Palkaskero). Meitä etelänturisteja kuitenkin höynäytettiin kolmeen otteeseen, kun jokaisella kerralla luulimme, että tuon nyppylän takana on tunturin huippu. Kesäinen maisema tuntureilla on erittäin hieno. Erityisesti tunturin laella nautin avaruuden tunteesta, ja että näkee kauas. Iltapalaksi syötiin grillipihviä, joka toimi hyvin myös tankkauksena. Jälkiruoaksi oli irtokarkkeja.

pallaskero

24.7. 125km lähtö: Mika ja Sointu
Aamulla herätessä tunsin, että hartiat olivat todella jumissa. Etenkin vasenta puolta vihloi kovasti. Pieni pelko nosti päätään sillä aamupalan jälkeen hartiat eivät olleet vertyneet. Onneksi Soinnulla oli kinesioteippiä mukana, joten saimme hartian teipattua.

Päivän aikana seurasin kokeneempien puuhia ja valmistautumista. Kävimme myös arktisella järvellä uittamassa jalkoja ja hölkyttelemässä hiekkarannalla avojaloin. Iida oli ainut joka uskalsi uida.

piritta

Huolimatta huoneemme luovasta järjestyksestä Mika ja Sointu löysivät tarvittavat varusteensa reppuun. Sillä välin kun Sointu ja Mika lepäsivät, minä, Jari ja Iida kävimme tutustumassa huomiseen ensimmäiseen nousuun, joka oli Pallastunturin päälle. Jalat tuntuivat suht hyviltä. Ainoastaan lounaaksi syöty lohisoppa muistutteli liian nopeasta lenkille lähdöstä.

Mikan ja Soinnun lähtö starttasi keskiyöllä Ylläkseltä Äkäslompolosta Jounin kaupalta. Lähdimme hyvissä ajoin ajamaan Äkäslompoloon. Paikan päälle tullessa 23km miesten voittaja saapui juuri maaliin ja Juoksija lehden päätoimittaja pian hänen perässään. Sää oli mitä parhain ja yöksikin oli luvassa selkeää. Mika ja Sointu pääsivät nauttimaan valoisasta yöstä ja varmastikin hienosta auringonnoususta. Kuvasta voinette päätellä, että Sointu ja Mika lähtivät iloisin ja jännittävin mielin matkaan.

Mika ja Sointu

 

25.7. 55km lähtö
Yön sain suhteellisen hyvin nukuttua, huolimatta siitä, että ensimmäinen ultramatka jännitti. Heräsin noin kahdeksan aikaan ja menin suoraan aamupalalle. Jari oli aulassa seuraamassa Mikan ja Soinnun etenemistä. Aamupalan jälkeen laitoin kimpsut ja kampsut kasaan. Mukaani otin paljon geelejä ja muutamia energiapatukoita sekä halvaa ja hunajaa. Halva koostuu hunajasta ja tahinista. Halva oli Mikan suosittelemaa evästä juoksun ajaksi. Juomana oli vettä ja siihen sekoitettu nesteytysjuomatabletti.

Mika saapui Pallakselle jo pari tuntia ennen 55km lähtöä. Hän oli oikein hyvissä voimissa ja fiilis korkealla. Sointu tuli noin tunti myöhemmin. Soinnun omien sanojen mukaan hänen jalat eivät kovin hyvin totelleet sinä päivänä. Ennen lähtöä tapasimme Kimmon (Sisulainen). Kimmon kanssa sovittiin, että kavutaan ensimmäinen nousu yhdessä Pallaksen rinteen päälle. Kyllähän minua jännitti! Mutta fiilis oli hyvä ja suhteellisen luottavainen.

Alkunousu Pallakselle

Alkunousua Pallakselle

Kimmon kanssa etenimme rauhalliseen tahtiin Pallastunturin päälle, mutta melko nopeasti sen jälkeen Kimmo oli jo reippaasti edellä menossa. Hyvä, että hänellä juoksu kulki. Noin 5km kohdalla tunsin kuinka selkäranka rusahteli siis hyvällä tavalla. Oli tainnut olla jumituksia selässä ja lyhyen matkan juostua aukesivat. Ehkäpä hartiajumituksetkin johtuivat osittain tästä. 6 km paikkeilla huomasin, että pottuvarpaiden ulkosivut alkoivat hiertyä. Olin tehnyt osittain riskivalinnan kenkien suhteen, koska tiesin, että ne saattaisivat aiheuttaa rakot pottu- ja pikkuvarpaisiin. Mutta niillä kengillä juoksutuntuma oli paras mahdollinen ja vakaa. Päätin siis pitää huoltotauon ja teipata varpaat. Teippaus joko onnistuu tai menee pahasti pieleen. Jatkoin matkaa ja teippaukset olivatkin pelastus.

Hieman ennen Hannukurua nenästä näytti vuotavan hetken ajan verta, mutta onneksi loppui nopeasti. Voimat riittivät oikein hyvin Hannukurun huoltopisteelle. Hyödynsin WC mahdollisuuden, söin sipsejä ja täytin juomasäiliön. Hannukuruun saapuessa päälle sattui myös sadekuuro, mutta se oli onneksi kevyttä sadetta ja kesti vain hetken.

30km tietämillä oli aika kova nälkä. Mukana olevat energiapatukat olivat liian makeita ja niitä ei tehnyt mieli ollenkaan. Onneksi mukana oli halvaa ja sen sain syötyä (riski sinänsä, koska en ollut kokeillut sitä aiemmin). Seuraavalla juoksulla voisin kokeilla kuivalihaa tai vastaavaa.

Koko matkan aikana maisemat olivat todella mahtavia. Nautin täysin siemauksin avaruuden tunteesta tuntureilla. Onneksi sää oli aurinkoinen. Tunturien rinteet olivat välillä täysin auringon kyllästämiä ja korostivat pienien violettien kukkien väriloistoa. Nautin todellakin juoksemisesta/kävelystä.

Matkan pituus mietitytti sitä enemmän mitä pidemmälle pääsin. Tuntui hienolta ylittää 43km, sillä jokainen ylitetty kilometri olisi uusi ennätys itselleni. Pyhäkeron nousu oli aikamoinen. Onneksi sieltä alas laskeutuminen olikin paljon helpompaa. Tässä vaiheessa sykemittarini kellosta oli virta loppunut. Juuri ennen alamäkeä tiedustelin eräältä naiselta matkaa maaliin (jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä en käyttänyt karttaa…seuraavalla kerralla sitten). Matkaa oli 14km ja se tuntui kuin lottovoitolta. Lähdin painelemaan alamäkeä innoissani ja aloitin loppukirin (ehkä liian aikaisin sittenkin). Ilta-aurinko paistoi alamäkeä mennessä lämpimästi ja antoi lisätsemppiä.

Viimeisellä huoltopisteellä oli ihan hirmuisesti mäkäräisiä, mikä johti hyvinkin nopeaan huoltoon. Matkaa olisi enää noin 10km ja sen tuntui todella lyhyeltä. Ne 10km sora/hiekkatiellä olivatkin aika pitkät kilometrit. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Odotin kuin kuuta nousevaa, että ylitän joen. Joen ylittämisen jälkeen oli vielä noin 5km ja ne vasta pitkät kilometrit olivatkin. Tasaisella juokseminen oli myrkkyä jaloille. Voimia kuitenkin vielä oli, mutta tietämättömyys maalialueesta johti epätoivoiseen oloon. Olisi ollut hyvä käydä tsekkaamassa maalialue edellisenä päivänä.

pirittamaalissa500m maaliin -kyltti tuntui äärettömän hyvältä ja palkitsevalta. Taisin jopa tirauttaa pikku itkut helpotuksesta, ilosta ja ylpeydestä. Voimia riitti loppukiriin tai itsestä se ainakin tuntui siltä, mutta eri asia on se, että miltä se näytti. Olo oli hyvä ja tyytyväinen suoritukseen. Aikaa meni 8h 8min. Alun perin ajattelin, että 8h olisi hyvä ja mahdollinen eli ei siis paljoa mennyt arvio vikaan.

Maalissa oli Jari ja Iida vastassa. Kiitokset Jarille ja Iidalle huollosta, hyvin te veditte! Mikakin löytyi sohvalta lepäämästä. Sointu oli vielä matkalla. Sauna ja ruoka tekivät terää. Vaikka kenkävalintani jännitti niin turhaan sitä mietin, sillä sain vain yhden pienoisen rakon kantapäähän. Mika sanoi, että oisin saanut juosta pidemmän matkan, kun ei jaloissa ollut mitään.

Soinnun saavuttua Hettaan ja hänen saunottuaan ja syötyään lähdimme takaisin Pallakselle. Hotellille saavuimme noin klo 22-23 aikaan ja menimme nopeasti nukkumaan.

26.7. Takaisin Joensuuhun
Jalat olivat yllättävän hyvät ja kävely onnistui suhteellisen hyvin. Pitkä ajomatka kauhistutti, mutta se meni onneksi hyvin. Mitä nyt pientä jäykkyyttä oli havaittavissa autosta noustessa. Hartiatkin olivat vertyneet juoksun aikana, eikä hartioissa ollut juoksunkaan aikana sen kummempaa jumitusta.

Olen kaikin puolin tyytyväinen reissuun ja omaan juoksuun. Tästä on hyvä jatkaa. Kiitokset Mikalle, Iidalle, Soinnulle ja Jarille mukavasta ja rennosta matkaseurasta sekä tsemppauksesta kisaan. Kiitokset myös kisan järjestäjille hienosta ja hyvin järjestetystä kisasta. Erityisesti nautin tunturien maisemista. Lähtisin uudestaankin.

Piritta