Keväisen Kanarian hupailun (Transgrancanaria 125 km) jälkeen meni muutama viikko lepäillessä ja parannellessa sormeen iskenyttä tulehdusta. Kevään aikana tuli vielä sairastettua pakollinen flunssa, mutta toukokuussa sain taas treeneistä hyvin kiinni ja harjoitukset sujuivat hyvin viimeistelyyn saakka. Siksi lähdin melko luottavaisin mielin matkaan kohti elämäni toistaiseksi pisintä juoksukisaa. Asetin tavoitteeksi 19 tunnin loppuajan ja ajattelin sen riittävän kovassa porukassa jonnekin 10.-15. sijan paikkeille. Molemmissa arvioissa olin tällä kertaa väärässä.
Saavuin lähtöpaikalle Ylläkselle vasta kisapäivänä ja ylimääräistä aikaa hengailuun ei juuri jäänyt. Tuttuja tuli tavattua ennen starttia ja höpötettyä niitä näitä. Keli oli Ylläksellä aurinkoinen ja jopa kuuma. Startti koetti klo 18 ja satapäinen juoksijajoukko lähti tunkkaamaan kohti Ylläksen huippua.
Strategiani oli aloittaa rauhallisesti, saada kroppa toimimaan ja sitten säilyttää saavutettu vauhti mahdollisimman tasaisena. Kohtuullisesti tässä onnistuinkin, mutta pikkaisen liian lujaa tuli mentyä ensimmäinen yli 400 verttimetrin nousu ja sitä seurannut lasku. Ensimmäisessä väliajassa taisin olla suunnilleen kahdeskymmenes. Seuraavaksi noustiin Pirunkurua ylös Kesänkitunturille ja aurinko porotti todella paahtavasti. Pikkuhiljaa matkan edetessä muodostui muutaman hengen juoksuporukka (mm. naisten sarjan tuleva voittaja ja kolmonen), joka jatkoikin sitten yhdessä matkaa ensimmäiseen huoltoon saakka. Tässä vaiheessa matkaa oli takana noin 30 km.
Huollin itseni vähän muuta porukkaa nopeammin ja lähdin kiipeämään seuraavalle tunturille. Tässä vaiheessa reitti muuttui teknisemmäksi ja olennaisesti hitaammaksi. Reitillä oli paljon kaatuneita puita mitä piti kierrellä ja juoksurytmi rikkoutui. Tämä kesä on ollut myös Lapissa aika märkä ja jalat kastuivatkin tuon tuosta. Tavoiteajat alkoivat karata jo tässä vaiheessa mielestä. Eteneminen oli kuitenkin muihin nähden kohtuullisen vauhdikasta ja nappailin porukkaa kiinni tasaisesti. Erityisesti ylä- ja alamäet olivat omaa vahvuusaluetta. Rauhalan huollosta (noin 58 km) lähdin jatkamaan matkaa joukon viidentenä ja pian vastaani käveli keskeyttämään joutunut Simpasen Juuso. Ennen Pallasta eräs juoksija saavutti minut ja menimme porukassa ohi silloin kolmantena olleesta juoksijasta, jolla oli polviongelmia. Pallaksen huoltoon saavuimme siis jaetulla kolmossijalla.
Myös täällä tein muita nopeamman huollon ja lähdin yksin kiipeämään kohti Pallaksen huippua noin 10 min aiemmin menneen Marko:n perässä. Kärjessä edennyt Mikael oli lähtenyt noin 45 min ennen minua. Olin siis paljon lähempänä kärkeä kun ikinä olisin uskonut. Jo tullessamme Pallakselle keli alkoi muuttua ja kiskaisin itsekin kuoritakin päälle huollossa. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä Taivaskerolla kävi jo melkoinen myrskytuuli. Pian alkoi myös satamaan ja näkyväisyys heikkeni välillä aika paljon.
Huoltoväli Pallakselta Hannunkuruun tuntui kestävän ikuisesti ja tällä välillä koin myös suurimmat vaikeudet kisan aikana, kun olo meni melko huteraksi enkä jaksanut enää juosta kun alamäet. Ylämäet ja tasaiset meni reippaasti sauvakävellessä. Vihdoin ja viimein saavutin seuraavan huoltopisteen ja näin että ero kakkoseen ja takana tulevaan on samaa luokkaa eli noin 15 min. Loppumatkan keskityinkin vain turvaamaan kolmossijaa, sen verran ainutlaatuinen tilanne oli käsillä.
Ylä- ja alamäet vaihtelivat, kunnes viimein saavuin pitkään Pyhäkerolle johtavaan nousuun. Säätila meni huippua lähestyttäessä melko hurjaksi, vettä satoi kaatamalla ja tuulta oli varovaisen arvion mukaan 15 m/s. Reittimerkkejä ei enää nähnyt, vaan piti edetä polkua seuraillen ja toivoa, että seuraava tolppa tulisi kohta. Lopulta huippu kuitenkin saavutettiin ja saavuin kirkon rauniolle. Edessä oli kisan pisin alamäki kohti viimeistä huoltopistettä.
Tässä vaiheessa päästin pedon irti ja alamäki Pyhäkerolta pudoteltiin melkoista vauhtia. Viimeisestä huollosta vielä pari vihreää kuulaa naamaan ja urheilujuomaa toiseen juomapulloon. Edessä enää 11 km taivalta, normaalin peruslenkin verran. Lyhyen polkuosuuden jälkeen reitti tuli hiekkatielle, jota jatkui seuraavat 5-6 km. Jalat alkoivat olla aika valmiit ja pienetkin ylämäet oli pakko kävellä. Viimein saavuttiin asfalttitielle ja maaliin oli matkaa enää 3 km.
Pakotin itseni juoksuntapaiseen asfalttipätkällä ja roihuava tunne rinnassa alkoi kasvaa sitä suuremmaksi mitä lähemmäksi maali lähestyi. Kaikki se vuodatettu hiki, mäkitreenit Pyynikillä, Haralanharjulla ja Aitovuoressa, lukuisat yksinäiset tunnit metsän keskellä olivat saamansa palkintonsa. Viimein alkoi maalin kuulutukset kuulumaan ja näin perheeni muutaman sadan metrin päässä tien varressa. 50 m ennen maalia nappasin tyttäreni kädestä kiinni ja juoksimme yhdessä maaliin. Kaikki se matkan kärsimys muuttui hetkessä suureksi iloksi ja karjaisin kovaan ääneen maaliviivalla. Työ oli tehty.
Aikani oli 19 h 32 min 3 sek, joten jäin aika kauas tavoitteestani. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että keli ja reitti oli tällä kertaa sen verran haastava, että se hidasti etenemistä vähintään tunnin verran. Hävisin voittajalle vain vähän reilun tunnin, jota on pidettävä todella hyvänä suorituksena. Jopa niin kovana, etten ikinä olisi uskonut sellaiseen kykeneväni. Jälleen kerran suorituksen mahdollisti hyvin toiminut energiahuolto ja välineet. Oikea kenkävalinta (Hoka Challenger ATR 2) ja sauvat olivat avainasemassa.
Seuraavat kolme viikkoa otan nyt todella rauhallisesti ja sen jälkeen on edessä kahdeksan viikon valmistautuminen Vaarojen 131 km:n kilpailuun. Juuri nyt takki on hieman tyhjä niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Ultrajuoksuseura Sisu 