Minulle lähtöviivalle pääsy oli taisteluvoitto kaikkien ongelmien jälkeen. Jo tammikuussa tiesin, että yli kolmen kuukauden uupumuksen ja burnoutin jälkeen uudelleen juoksuarkeen pääsy olisi hankalaa ja sitä se tosiaan oli, koko kevät oli yhtä taistelua kohti parempaa kuntoa ja koko kesäkuun kestäneet jalkaongelmat sai mut kyllä raivon partaalle, olin varma vielä edeltävällä viikolla, että pystyn juoksemaan tunnin, ehkä kaksi. Onneksi on valmentaja ja läheiset jotka jaksoivat uskoa, että jalka kyllä kestää. Kuntokin saatiin lopulta ennen kesäkuun jalkaongelmia hiottua parempaan kuin ikinä ja jo siitä sietää itseään ja kehoaan kiittää.
Pääsin kuin pääsinkin lopulta kisaan mukaan. Tankkaus ja valmistautuminen olivat kieltämättä jääneet lähes täysin jalan kipuilun alla huomiotta. Olo oli kuitenkin hyvä, kuten ilma ja lopulta fiiliskin. Ensimmäiset kaksi tuntia mentiin suhteellisen vaikeakulkuisilla poluilla, mutta epäilyistä huolimatta jalka ei tullut ollenkaan kipeäksi. Taisin siinä hihkaista suoraan lähetykseenkin, että jalka ei ole enää kipeä. Ylen toimittaja Jyri oli minua aiemmin viikolla haastatellut ja keskustelimme muunmuassa jalan ja pakaran kipuilusta, joten siinä hetkessä tuntui luonnolliselta asiaa hehkuttaa.
yöreitille siirryttäessä olin helpottunut, koska olen enemmän tasaisen juoksija. Koko yö menikin siinä jölkötellen hyvässä seurassa. Yöllä juoksu oli aidosti helppoa ja mukavaa, eikä mikään muu vaivannut kuin pieni ruokahaluttomuus. Huoltajani oli kuitenkin Sisun teltasta saanut apuja ja käskyn laittaa minut syömään väkisin. Se tosiaan toimi ja loppuyö meni vielä paremmin.
Aamuyöllä päiväreitille siirryttäessä nautiskelin maisemista ja maastosta. Ennestään minua oltiin varoiteltu, että päiväreitille siirtyminen on raskasta, mutta en kokenut sitä raskaaksi. Aamuviideltä se sitten alkoi, meinaan jalan vammojen kipuilu, se harmitti, vaikka olinkin siihen valmistautunut ja luulin sen alkavan aiemmin. Mietin siinä sitten eri tapoja asiaa lähestyä, mutta totesin, että on parempi sitten vain lopettaa ajoissa, sillä kuten jo sanoin, oli pelkkä kisana pääsy lopulta jo voitto. Muutoman tunnin vielä jatkoin ja sitten päätin, että riittää.
Mun osalta kisa päättyi 13 tunnin jälkeen hyvävoimaisena ja iloisin mielin. Missään vaiheessa ei tullut hirvittävän paha olo. Keskeytin koska tiesin, että kun jalkaan 10 tunnin kohdalla alkoi sattua, niin edessä olisi pitkä tauko, jos jalan olisi juossut kokonaan puhki, eikä yksikään kisa ole yhtä tärkeää kuin itse juokseminen. Vaikka 13 tuntia on mulle suhteellisen vähän, niin kohtuullisen hyvä tuo silti on ja täytyyhän tuohon olla tyytyväinen olosuhteet huomioon ottaen. Oli myös mukava lopettaa, kun olo oli hyvä, eikä ollenkaan väsynyt. Pientä lihasarkuutta ja muutamaa rakkoa lukuunottamatta kaikki on nyt jo oikein hyvin. Pyöräilyä on kertynyt jo reilu 100 km Nuuksiosta paluun jälkeen. Tästä jatketaan iloisina mielin!
Ensi vuonna uudestaan samalla sisulla, mutta toivottavasti terveempänä!
Ultrajuoksuseura Sisu 