NUTS Ylläs-Pallas 30k+55k tuplahäsä

Olihan viikonloppu! Tuli vetäistyä NUTS Ylläs-Pallas karkeloissa 30k+55k tuplahäsä. Perjantaina Ylläksellä juostussa 30k kisassa oli nousumetrejä 1080 ja lauantain kisassa (Pallas-Hetta) 1620. Se niistä teknisistä tiedoista ja sitten itse asiaan, eli kisareissuun.

Kimppakyytiläisiä ei ilmoittelusta huolimatta kuulunut, joten olin jo valmistautunut lähtemään itsekseni ajelemaan useamman yöpymisen taktiikalla määränpäänä Pallas ja kisayöt teltassa, tutussa hyväksi havaitussa paikassa hotellin lähellä. Olen hieman askeetti joten telttailu sinänsä ei haittaisi. Koin kuitenkin iloisen yllätyksen ja säästyin yksin reissaamisen vaivoilta ja tylsyydeltä, kun Olli Korkeakoski Karsusta soitti maanantaina. Tulimme heti hyvin juttuun ja aloitimme matkan suunnittelun. Seikkailu-urheilijana Olli hoksasi heti parhaan logistisen vaihtoehdon: hakisin Ollin torstaina iltapäivänä töistä ja ajaisimme niin pitkälle kuin hyvältä tuntuisi, mieluiten kuitenkin Rovaniemelle, jotta ehtisimme perjantaina ajoissa Ylläkselle ennen klo 16 tapahtuvaa lähtöä. Ylläkseltä Olli ajaisi auton Hettaan ja majoittautuisi Jussan tupaan minun jäädessä telttailemaan Ylläkselle. Lauantaina siirtyisimme sitten molemmat kisabusseilla Pallakselle ja sieltä omin jaloin Hettaan.

Ehdimme torstaina Rovaniemelle hyvissä ajoin hieman yhdeksän jälkeen. Ajomatkalla radiota ei tarvinnut kuunnella tai somea räplätä, sillä juttua tuli tasaiseen tahtiin monen moisista asioista. Suuret kiitokset Ollille matkaseurasta ja arvaamattomasta avusta Ylläksellä ja muutenkin. Ja tietenkin myös näistä kuvista.

tuplahasa1

Tuplahäsäköhän tässä naurattaa? On se vaan niin pölijää hommaa.

Keskellä kaupunkia sijaitsevalla Ounaskosken leirintäalueella jäivät yöunet ainakin minulla hyvin katkonaisiksi, Ollin nukkuessa ainakin äänistä päätellen huomattavasti paremmin. Kuumuus ja polttiaiset vaivasivat, miltei joka tunnille olin ylhäällä. Hieman hirvitti, että mitä tästä oikein tulee? En ollut koskaan ollut Lapissa heinäkuussa. Villeimmissä mielikuvissa räkkää olisi niin paljon, että kun lättäisi paahtoleivän viipaleet yhteen, olisi siinä pihvi.

Perjantai aamuna yhdeksän aikoihin suuntasimme kohti lähellä sijaitsevan hotelli Ounasvaaran aamiasbuffettia. Olli oli paikkaa suositellut, ja näytti nyt myös tankkaamisen mallia. Suurin piirtein muotoilimme oman seisovan pöydän näköalaravintolan nurkkaukseen ja lyhyen maiseman vilkaisun jälkeen kävimme nauttimaan runsaasta ja monipuolisesta aamiaisesta. Todella runsaasta. Aikaa lähtöön olisi kuitenkin vielä yli kuusi tuntia, joten olo ehtisi tästä kyllä keventyä. Hetki juoksukamojen nysväystä parkkipaikalla ja sitten kohti Yllästä. Aluksi pohdimme käymistä Jounin kaupassa ja retkieväiden hakemista minulle iltapalaksi, mutta sääennusteen uhkaava saderintama sai meidät suuntaaman vanhan Fordin suoraan kohti Yllästä. Telttapaikkaa on kuitenkin mukavampi hakea ennen sadetta, ja kiva olisi saada teltta myös pystyyn hyvän sään aikana.

Ylläksellä olimme noin yhden aikoihin, eli lähtöön olisi vielä kolmisen tuntia. Aika alkoi kuitenkin kulua hyvää vauhtia eri suuntiin matkaavia kamppeita jaotellessa, etenkin kun odotettu kisahermoilu alkoi iskeä päälle. Toisaalta ei pätkääkään huvittanut koko juoksu. Puolisen tuntia kamoja värkkäiltyäni, Ollin tutustuessa kisakeskuksen varustetarjontaan, läksimme hotelli Saagasta neuvoa kysyttyämme kohti Yllästunturin rinnettä ja lähintä laavua. Kyseinen wc:llä varustettu telttailupaikka tuntui kuitenkin sillä hetkellä olevan liian kaukana, joten survaisimme teltan pystyyn jonkun vanhan hotellin lähistölle olevan nuotiopaikan vierelle. Teltalle löytyi suhteellisen tasainen alusta. Sitten pieni kuvaussessio ja takaisin kisakeskukseen. Myynnissä oli kuulemma ollut paljon puhuttuja Black Diamond- sauvoja, jotka olin ajatellut ostaa lauantain pitkiä nousuja ja tulevia kisoja varten. En nyt kuitenkaan malttanut mennä niitä ostelemaan, vaan keskityin kamppeitteni viimeistelyyn. Eiköhän niitä siellä Pallaksellakin ole sitten myynnissä.

tuplahasa2

Häsääjä pohtii vaatetusta, tänään näillä ja huomenna kahden lapun lannevaate?

Kisan lähdön lähetessä läheni myös ukkonen. Salamoiden räiskyessä ja taivaan auetessa istuimme autossa, miettien tätä kisajärjestäjän tähtihetkeä. Ukkonen meni kuitenkin melko nopeasti ohi, tuulen säilyessä navakkana. Infoteltta pysyi pystyssä pakettiauton painoa hyödyntäen, mutta oranssi maalikaari mötkötti paksun makkaran lailla rinteessä. Jouko Kaarteenahon hymyillessä kaaren takana tuttua pelimiehen hymyään, teki mieli lohkaista jotain nasevaa, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Ukkoskuuro oli huuhtonut myös ylimääräisen kisajännityksen ja ärtyisyyden pois. Kävin vielä neuvomassa Ollille foordin peruutusvaihteen salaisuuden (pengerparkissa olisi nimittäin ollut ainekset myös liiankin ikimuistoiseen kisareissuun ), ja sitten olikin lähdön aika.

 

30 km

tuplahasa3

30K ja 130K reitit olivat Pirunkurulle ja Kesänkituturille asti samaa reittiä.

Läksin rauhallisesti kävellen viimeisten joukossa etenemään kohti Ylläksen huippua. Tavoitteena oli tuhertaa tarvittaessa vaikka kuusi tuntia tällä matkalla, jottei lauantaista tulisi liian vaikeaa. Miltei heti tapasin toisen tuplahäsäläisen jonka kanssa sitten juttelimmekin muutamaan otteeseen matkan aikana. Rinteen jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa rakkaisena ja sumuisena, alkoi yhä enemmän sataa ja tuulla. Mietin vaatevalintaani, olivatko shortsit sittenkin virhe? Entä pitäisikö nyt jo kaivaa kisajärjestäjien vaatimuksesta ostettu helkutin kallis Inovin Stormshell takki repusta päälle. En kuitenkaan halunnut tapella minkään tuulipussin tai leijan kanssa joten jätin sen reppuun. Shortsien suhteen Ollin suositus osoittautui oikeaksi, kun reitin kääntyessä alas tunturilta alkoi sää lämmetä. Melko reippaan alamäen jälkeen tulikin pian ensimmäinen huoltopiste. Pienet määrät suolakurkkua, sipsiä sekä keksi ja pari mukia urkkajuomaa. Se pari mukia osoittautui virheeksi, sillä pian aloin katsella pusikoita sillä silmällä nesteen painaessa mahassa. Helpotuksen hetken koitettua alkoi pitkä pitkospuu-osuus. Tällä reitillä oli aika suurpiirteisesti kaikkea; pitkää ylä­­- ja alamäkeä, pitkospuita ja rakkaa sekä pitkiä hiekkapolkuja, mutta myös hieman mutaa. Erikseen pitää vielä mainita Pirunkurun rakkanousu – mutta se on kyllä parempi itse kokea. Kaiken kaikkiaan polut ja maastopohja oli aika helppoa.

Jossain puolenvälin paikkeilla ja toisen helpotuksen hetken jälkeen, aloin hiljalleen hermostumaan hiljaiseen hipsutteluun ja yksinäiseen juoksemiseen. Aloin kiristämään tahtia. Vielä en kuitenkaan rymistellyt mutalikoista suorinta tietä, vaan välttelin kenkien kastumista. Tähän oli syynä myös se, etten halunnut kengistä liian märkiä, sillä teltassa niiden kuivamien ei olisi niinkään varmaa. Märkien kenkien jalkaan laittaminen seuraavana päivänä ei houkutellut.

Toisella huoltopisteellä – tai itse asiassa samalla mutta eri puolelta lähestyttynä – sain tietää olleeni nopeampi kuin luulinkaan. Kelloa ei taaskaan tullut reissuun vaikka sitä hieman kotona etsinkin – ja nyt oli varmasti parempikin juosta ”sokkona”. Pian huollon jälkeen alkoivat helpommat polut ja samalla sain kanssajuoksijalta tietää, että voisin päästä alle neljän ja puolen tunnin. Hienon maisemapaikan jälkeen alkoivat vieläkin helpommat polut ja lopussa, maalikuulutusten jo kaikuessa ja polun kaventuessa taas metsäisemmäksi, lisäsin vauhtia niin paljon kun vain suinkin uskalsin ja onneksi krampeista ei ollut tietoakaan. Olin pitkin matkaa imeskellyt ihan tavallista, reseptivapaata, karkeaa merisuolaa aina kun krampista oli tuntunut pieninkin aavistus. Nautinnollisen loppukirin jälkeen ajaksi tuli 4.23.10. Päällimmäisin tunne oli hämmentynyt ilo ja huvittunut ihmettely – näinkö tässä kuitenkin kävi? Tarkoitus oli ottaa oikein rauhallisesti ja säästellä ja varmistella – mutta eihän se näytä minulta onnistuvan. Mopo karkasi käsistä taas kerran, tai ainakin siltä tuntui. Kostautuisiko tämä huomenna? Sen näkisi sitten.

Riistakeiton ja pikkupurtavan jälkeen suuntasin hotelli Saagaan saunomaan ja varsinaista iltapalaa kyselemään. Onneksi en ollut viipynyt kuutta tuntia maisemia ihailemassa, sillä ehdin juuri sopivasti iltabrunssille. Rehellisesti sanottuna aika hulppea nimi poron(?) käristyksestä, muusista, salaatista ja jugurtista. Mutta onneksi ruokahalukin oli tavalliseen tapaan tallella ja söinkin pari melkoisen lihapitoista lautasellista. Sitten kosteahkot Hoka ATR 3 kengät takaisin jalkaan ja saunakamojen kanssa teltalle. Pienen harhailun jälkeen teltta löytyikin. Aika hiiskutin kalteva alusta, mutta onneksi pääpuolen sai ylös ja oviaukolle päin. Kuulutukset ja musiikit vaimenivat siedettäviksi korvatulpilla. Piikkimattoa en onneksi tarvinnut, sillä se oli vahingossa matkannut Hettaan. Lopusta piti väsymys huolen.

Aamu

Lauantai aamuna heräsin hetki ennen kellonsoittoa 6.25 erinomaisten yöunien jälkeen. Reipas kisamoodi oli päällä, energiat (geelit& suklaat) löysivät paikkansa juomareppuun ja muutenkin laittautuminen päivän koitokseen sujui kiireettömän tehokkaasti ilman tavallista sähellystä. Olin illalla tiedustellut pekonin saapuvan pöytään klo 8. Ainoastaan Pallaksen bussin aikataulu oli päässyt hukkumaan johonkin ja en viitsinyt vähäistä akkua sillä tiedonhankinnalla tyhjentää. Eiköhän joku tiedä. Aamiaisella kohtasin Yosh nimisen polkujuoksuhirmun Vermontista. Hänellä oli tavoite kärkikymmenikössä, muttei myöskään mitään hajua bussin lähtöaikataulusta. Niinpä soitin sitten Ollille, ja ilokseni sain kuulla että bussi lähtisi vasta 9.30 eikä kolmea varttia aiemmin. Hyvästä, mutta Ounasvaaran tarjontaa niukemmasta aamiaisbuffasta vedin itseni niin täyteen kuin vain uskalsin, ottaen huomion että lähtö olisi melko pian, klo 12.

Pitkän puoleisen bussimatkan Pallakselle hyödynsin nukkumalla poikkeuksellisen hyvin, sillä yleensä en juuri bussissa pysty nukkumaan. Kuten arvasinkin, piti minun siirtää rinkkani järjestäjien tavarakuljetusta varten varaamiin rullakkoon. Hyväntuulinen kuittailu tuplahäsän järkevyydestä jatkui narikkahenkilökunnan kanssa. Tässä vaiheessa kävi ilmi, ettei mitään välinemyyntiä Pallakselta löytynyt. No eipä siinä mitään, näillä mennään mitä on. Tulipahan halvempi reissu. Mitään ei oltu hoksattu sopia, mutta Olli löytyi hotelli Pallaksen yleisestä ryysiksestä suht helposti. Pidimme pienet tsemmpikeskustelut tulevasta koitoksesta. Vielä juomarakon täyttö ja sitten se kaikkein tärkein toimenpide ennen lähtöä; koeponnistus kaakelilla. Järjettömät jonot joka paikassa ja noin 700 juoksijaa. Sain kuitenkin hetkeni, mutta vaikka jalat olivat suht hyvän oloiset, tuntui inhottava kramppaava kirraus polvitaipeessa heti ylös noustuani. Siitä sitten reippaasti könkäten takaisin varustesäilytykseen ja kylmävoidetta kinttuun. Hyvin pystyinkin sitten kyykkimään kisa-mc: n kyykkyleikin ennen lähtöä.

55 KM

Tällä kertaa minulla oli erityinen syy kuunnella itseäni ja jalkojen tuntemuksia erityisen tarkasti. Läksin siis viimeisenä, virnistellen kisajärjestäjien suuntaan. Tiesin kuitenkin etten tulisi viimeisenä pysymään. Alkunousussa Pallastunturin päälle yritin hillitä itseäni, etten suotta ryntäilisi. Varsinaisen jyrkemmän ja kivikkoisen nousun alkaessa siirryin muutamien muiden tavoin vieressä olevalle isokivisemmälle rakalle. Lyhytaskelinen jonossa töpöttämien ei vain maittanut. Myöhemmin sainkin jossain nousussa kuulla pientä kuittailua seitsemän peninkulman saappaista. Ensimmäisessä alamäen tapaisessa juoksulinjoja katsellessani, taisin jotenkin jo tietää, että tänään se olisin minä joka ohitan. Vaikka tänään jätinkin urheilujuoman väliin, jouduin silti melko pian Taivaskeron jälkeen etsimään sopivan katveisen ja myötätuulisen paikan pienelle kevennykselle. Jalka keveni taas kummasti.

Rihmakurun puron ollessa reitin kohdalla vain mutainen oja, jouduin odottelemaan tovin, kunnes vastaan tuli pieni tunturipuro. Juomarakko ja pullo täyteen ja ohimenneitä tavoittamaan. Tuossa vaiheessa oli ainoa pieni sadekuuro koko kisan aikana. Muuten oli lämmintä ja hetkittäin kävi mukava vilvoittava tuuli etelästä selän takaa. Aivan loistava juoksusää. Märkää oli ja mutaista, mutta nyt ei enää tarvinnut ajatella kenkien kuivumista kisan jälkeen. Niinpä rymistelin läpi mutalikoista ja lätäköistä toisten jäädessä arpomaan kiertoreittiä. Samoin kaikki kommentit keskisykkeistä ja muusta juoksutieteestä saivat minut vain kiristämään vauhtia, halusin nimittäin suojella itseäni omilta negatiivisiltä ajatuksiltani ja etsiä positiiviisiä tilalle ympäröivän luonnon valtaisista maisemista. Jos ei tunturimaisema innosta juoksuun, niin mikäs sitten?

Ennen reitin laskeutumista Montellin majalle sain kuulla että aikaa oli mennyt vain hieman yli kahden tunnin. Aloin jo rakennella ajatuksia saapumisesta Hannukuruun hiukan alle neljässä tunnissa. Eihän tässä olisi kuin matala Vuontiskero, haastavampi mutta hyväpohjainen Lumikero sekä pitkä mutta loivanousuinen Suastunturi ennen laksettelua Hannukurun huoltoon. Aloin siinä ajattelemaan, että en jaksa passailla, jos katkean, niin sitten katkean, entäpä sitten? Vuontiskeron rinteessä kohtaisin toisen tuplahäsäläisen Marcus Jungellin. Hän tuntui vähän väliä odottelevan jotain taaempana tulevaa kaveriaan, joten totesin itsekseni, että hänen ohittamisensa tuloslistassa ei juuri mitään mistään kertoisi. Sitä paitsi tämä tuplahäsähän on ihan leikkimielinen juttu.

tuplahasa4

Lumikerolta alaspäin. Avotunturissa on mukavasti aina muita juoksijoita näkyvissä.

Laskeutuminen Lumikerolta osoittautui odottettua hankalammaksi, kun reidet alkoivat muistuttaa, että olit muuten eilenkin lenkillä. Onneksi löysin sopivan oloisen ja vauhtisen peesattavan joka kettärästi steppaili sinne tänne sauvoilla kevennellen. Enää en tuossa vaiheessa muistanut sauvojen puuttumista harmitella. Sitten vielä pieni palauttava kävelypätkä suastunturin päälle auringon paahtaessa ja sopivan juttuseuran kanssa kulkien. Vihdoin alkavaan alamäkeen aloitin kiihdytyksen kevyellä parkourpompulla, sitten pientä kivikkosteppiä ja mutamöyryä ja pian oltiinkin jo Hannukurun huollossa. Siellä olikin sitten väkeä kuin Kirgiisian markkinoilla, istukelemassa ja juttelemassa. Minulla oli toiset suunnitelmat, ripeästi keksit, kurkut, sipsit ja sitten vettä mukaan ja menoksi. Sinne jäivät.

Nyt alkoikin sitten itselle tuntematon osuus, olinhan aiemmin 2014 käynyt teatterireissulla katsomassa operaatio Paulaharjun esitystä Hannukurussa. Uudet maisemat alkoivat lupaavasti hyvillä pitkospuupätkillä ja sopivalla juoksuseuralla. Mietin siinä, että millastakohan olisi juosta joku pidempi juoksu pelkästää hyvin joustavilla pitkospuilla, varmaankin mukavaa? Jossain vaiheessa polkukin muuttui joksikin aikaa tasaiseksi hiekkapoluksi. Uusia upeita maisemia oli siinä helppo ihailla ja takaa tuleva tuuli viilensi hieman jo lämmennyttä oloa.

tuplahasa5

Näitä maisemia ei vain katsota, niissä ollaan ja ne jäävät kulkemaan mukana.

Ennen viimeistä pitkää pyhäkeron nousua jouduin taas etsiytymään vaeltajien ja huoltajien keskuudesta hieman syrjemmälle pienelle kevennykselle, porotokan laidutaessa alempanan rinteessä. Jatkettuani matkaa huomasin melkein heti tutun hahmon kulkevan rinnettä virelläni – Peltsi! No mikäs sen parempaa kuin jutella nousun ajan Peltsin kanssa liikkumisesta ja Lapista. Hän oli käynyt jonkin matkaa kävelemässä ja kannustamassa juoksijoita Hetan suunnasta käsin. Pyhäkeron päällä tarjoutui hyvä hetki lopettaa keskustelut ja jatkaa luontevasti juoksua pikku myötäleeseen. Viimeisen Pyhäkeron nyppylän jälkeen alkoi pitkä lasku kovapohjaista mutta osin kivistä polkua kohti viimeistä huoltoa. Nyt se sitten alkoi, se mitä tässä olikin odotettu jo aamusta asti. Reidet eivät enää suostuneet yrittämään rentoa juoksua, vaan meno alamäkeen tahtoi väkisinkin muuttua tökkiväksi, enkä enää voinut nauttia alamäestä kuten tähän asti.

Pyhäkeron huollosta sitten löysin sitä paljon puhuttua räkkää. Huoltotoimet sujuivat vain vähän vikkelämmin ei siinä muuta. Päätin kuitenkin kastella pääni ja pestä naaman, hieman oli alkanut olo nuutumaan. Huollon jälkeen totesi joku nuori naisjuoksija, että “hyvin köpöttää”. Ihan hyväntahtoisesti varmasti, mutta päätinpä siinä silti, että kun ohi pääsen, niin sitten ei enää nähdäkkään. Näin myös kävi. Pysähtyä ei oikein kannattaisikaan, sillä mäkäräiset olivat jo aika virkeitä. Samalla jatkoin yhä tiheämmin jojottelua, eli vuorottelevaa ohittelua yhden naisen kanssa, mitä olimme tehneet jo ainakin Hannukurusta saakka.

En ollut ennen kisaa liikoja mittaillut loppumatkan tieosuuksia, halusin vain elää hetkessä. Olin kuitenkin toiveikkaasti ajatellut asvalttia olevan vain pari kilometriä. Hyvävauhtisen hiekkatiepätkän päättyessä ja asvaltin alkaessa aloin kuullostelemaan maalikuulutusten ääniä. Ei kuulunut. Sen sijaan vastaan tuli kyltti “ Hotelli Jussan Tupa 3km”. PITÄKÄÄ TUNKKINNE!. Henkinen selkäranka napsahti niinkuin ei koskaan ennen, ja siirryin kävelevään synkissä mietteissä. Siinäpähän sitten ohittelette. Monen monta kertaa ohittamani nainen hipsutteli ohi nastakengät asvaltilla rapisten. Vihdoin ennen viimeistä ylämäkeä, maalin äänten jo kuuluessa kuulin tien varressa olleelta kannustajalta sen mitä halusin “alle kilometri maaliin”. Juoksuksi ja nyt heti. Enää ei kävellä, mäen muuttuessa alasuuntaan aloin lisätä hiljalleen vauhtia. Kääntyessäni maalia aloin suoranaisen riuhtomisen – kuten kuvista myöhemmin näin, niin hirveältähän se näytti kuten aina. Mutta se tunne! Aika lässähdys tuli kun nimen ja numeron jälkeen minut kuulutettiin pitkämatkalaiseksi. En siinä osannut muuta sanoa kuin että “mie tuplasin”. Olin näköjään oikein poikkeuksellisen herkässä mielentilanteessa tuolla hetkellä – mutta nyt jo ajattellen, että jospa voisin ottaa sen enteenä.

Ja se aika 8.26.32, siihen olen kyllä hyvin tyytyväinen. Viime vuonna meni Karhunkierroksen 53 jotain 8.46, ja silloin en käynyt lenkillä edellisenä päivänä. Lokakuun ja huhtikuun väli tuli myös treenattua huonommin kuin moneen vuoteen. Nämä on tuloslaskennassa ilmoitettuja bruttoaikoja ja järejestäjän mittaamia kilometrejä. Paljonhan noista matkojen pituuksista keskustellaan, mutta henkilökohtaisesti se on minulle ihan sama, kuhan ne eivät ole alimittaisia – ja sitähän nämä NUTS:in matkat eivät ikinä ole.

Löydettyäni pienen epätoivon hetken jälkeen Jussan Tuvan aloitimme Ollin kanssa jälkipelit ja palautumista edistävät toimenpiteet, joihin sisältyi myös muutama venytys. Tässäkään hotellissa ei valitetavasti löytynyt saunasta invahissiä. Yö meni kylmägeelin ja buranan siivittämänä kohtalaisesti. Nautittuamme hieman edellistä kevyemmän aamupalan muiden vaivaisten keskuudessa, päätimme ajella parin pysähdyksen taktiikalla Joensuuhun. Radiota ei tarvinnut taaskaan avata, mutta poroja sai katsella tavallista tarkemmin. Kertakaikkisen hieno reissu!

Jarkko Saksa

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s