17.-18.11.2018

Viime vuonna olin huoltamassa Einiä hänen ensimmäisellä sisärataultrajuoksullaan Joensuun areenalla. Silloin heräsi ajatus omastakin sileän ultrakokeilusta, nimenomaan oman seuran järjestämässä Joensuu Night Runissa. Kokemusta ultrajuoksuista löytyy paljonkin, mutta kaikki reissut ovat polku-ultria, joten nyt oltiin astumassa pois omalta tontilta. Ennakko-odotukset olivat vähän sekavat, polkukisat eivät sujuneet tällä(kään) kaudella ihan odotusten mukaisesti, joten suuria en tästäkään kuvitellut. Sisun pj:n Mikan kanssa soiteltiin viikko ennen kisaa ja puhuttiin kisataktiikasta ja tavoitteestani. Tavoitteeksi asetin vähintään 100 km ja tarkoitus oli lähteä varovasti liikkeelle, ei ainakaan minimitavoite vauhtia kovempaa. Jalat oli ennakkosuunnitelman mukaan tarkoitus pitää vetreinä juoma- ja energiahuollon aikaisilla kävelyillä ja lyhkäisillä spurteilla.

Lauantaina tulimme Einin kanssa kisapaikalle jo ennen ilta kuutta, minulla oli tarkoitus myydä Feet-juoksukenkiä ennen kisastarttia. Kenkiä myydessä ei ehtinyt jännittää tulevaa koitosta areenan radalla, vaan odotus aika kului kuin siivillä. Kiitos Einille kisavermeiden hausta ja eväiden paikoilleen viennistä. Kello taisi olla n. 19:40 kun lähdin vaihtamaan kisakamppeet päälle, hyvinhän siinä ehti. Otettiin Sisulaisista yhteiskuva Sisu-lakanan edessä ja siitä lähtöviivalle.

Lähdössä asetuin porukan puolivälin paikkeille, arvelin olevan helpompi hakea sopiva kisavauhti siellä, kuin lähellä kärkeä. Kahdeksalta Jari töräytti kisan käyntiin. Tarkkailin heti alusta kierrosaikoja, etten aloittaisi liian kovaa. Olin laskelmoinut ennakkoon, että kierrosvauhti pitäisi olla 2:10 luokkaa. Olin hämmästynyt porukan aloitusvauhdista, porukkaa meni vasemmalta ja oikealta ohi, vaikka omakin vauhti oli hieman suunniteltua kovempaa. Yritin vain pitää pään kylmänä ja seurata tulostaululta oman vauhdin pysymistä, sijoituksia en ollut ennakkoon osannut ajatella. Olin kyllä alussa hieman huolissani suunniteltua kovemmasta aloitusvauhdista, mutta meno tuntui varsin helpolta joten annoin juoksun kulkea.

Ensimmäiset tunnit kuluivat musiikkia kuunnellen ja välillä huollon antimia nautiskellen. Kierros vauhti asettui n. 2 min tasolle ja se tuntui olevan suht helppoa. Välillä kuulutuksissa kerrottiin kisa tilannetta, viiden kärki sarjastaan mainittiin, kolmen tunnin kohdalla ei nimeäni kuulunut. Jossakin viiden tunnin kohdalla taisin nousta viiden sakkiin. Silloin tuli tunne että voin tasaisella suorituksella nousta jopa podiumille. Tulostaulu rupesikin kiinnostamaan eri tavalla kuin alussa. Vauhti tuntui pysyvän kaikista pienistä ongelmistakin huolimatta edelleen siinä kahden minuutin tuntumassa. Se antoi uutta voimaa juoksuun, kun huomasi tulostaulusta edellä olevan lähestyvän tasaista tahtia. Silloin pystyin hieman kiristämään vauhtia, se oli aina pieni palkinto kun näki sijoituksen nousevan.

Muutaman kerran oli juoksun aikana pieniä imeytymisongelmia, pahimmasta selvisin norjan pikakurssilla arabialaisen kanssa. Nämäkin ongelmat olivat polkukisoissa tutuksi tulleita ja en menettänyt uskoa omaan tekemiseen niiden vuoksi. Yhden kerran turvauduin etukäteen luomaani mielikuvaan Mäkrältä avautuvaan maisemaan välkehtivälle Pieliselle. Pakenin sinne hetkeksi kun takareidet tuntuivat tekevän juoksemisen hankalaksi. Se auttoi ja sain mielen rennoksi ja juoksusta hävisi jäykkyyden tunne, tilalle tuli ”flow”.

En tiedä huomasiko muut, mutta itsestäni tuntui kuin olisin ollut jossakin omassa kuplassa kisan alkupuolen varsinkin. En juurikaan jutellut kenenkään kanssa, pari sanaa Sisulaisten kanssa silloin kun kohdattiin. Keskittyminen oli juoksun aikana ainoastaan omassa olotilassa. Join ja söin kun siltä tuntui ja myös ne poistohommat samaan tapaan, niinhän teki Forrest Gumpkin.

Tämä oli minulle uusi kokemus ultrajuoksussa, ehkäpä tästä voi saada polku-ultrille uutta potkua. Kiitos upeista kisapuitteista UltraSisulaisille ja Joensuun kaupungille. Erityiskiitos Einille, omalle huoltajalleni. Onnittelut kaikille osallistujille, ootte huippuja!

PS. Meinasi unohtua, sijoitus 2. ja 118 km.