Kaija Hattunen

Kolmas kerta toden sanoo. Tai sitten ei. Nimittäin tuo sadan kilometrin ylitys, joka jäi vieläkin hieman vajaaksi. Kilometrejä kertyi kuitenkin tällä kertaa Night Runissa 99,596 km. Täytyyhän tuohon olla tyytyväinen, kun syntyi oma ennätys ja tavoitteena oli edetä semmoinen reilu 90 km. Tuloskehitys on ollut minulla semmoinen, että toissa vuonna kilometrejä kertyi 79,172 ja viime vuonna 89,147. Kehityssuunta on siis hyvä ja ehkäpä ensi kerralla tuo maaginen satanen ylittyy.

Kisaan lähdin hieman jännittävin fiiliksin, koska polvi oli oireillut Kolin Vaarojen maratonin jälkeen. Polvi teipattiin ja ei kun matkaan. Kiitos Pastisen Lauralle teippauksesta. Alku lähti hyvin käyntiin ja polvi ei oireillut sekä juoksu tuntui mukavalta. Lähdin taktiikalla viisi minuuttia juoksua ja minuutti kävelyä. Piippari trikoiden vyötäröllä ilmoitti, milloin tuli tehdä mitäkin.

Ensimmäiset tunnit meni iloisesti hölkkäillen enkä sen kummemmin miettinyt kilometrien kertymistä. Pyrin syömään ja juomaan tasaisesti ja siinä onnistuinkin ihan hyvin. Sittenpä jossain vaiheessa polveen alkoi tulla semmoisia outoja tuntemuksia ja pelkäsin, että taitaa tulla stoppi etenemiseen. Oireilu kesti reilusti yli puolen välin, ja sen jälkeen jalka tuntui jotenkin turtuvan ja lopetinkin ajattelemasta mokomaa oiretta.

Meno tuntui taas hyvältä, mutta sitten mahassa alkoi kuplimaan ja vessassa tulikin vietettyä muutama tovi. Tässä vaiheessa päätin ottaa Imodiumin, mikä oli hyvä päätös. Mahakipu ja turvotus hellitti, ja juoksu jatkui taasen hymy huulilla.

Kilometrien kertymistä rupesinkin seuraamaan tarkemmin, kun huomasin, että se tavoitteena oleva 90 km ei olekaan ehkä mahdottomuus. Kannustus ja huolto olivat kyllä niin mahtavia, että sitä iloissaan ohitti aina Sisun huoltopöydän. Kiitos kaikille sisulaisille, kun jaksoitte luoda hyvää fiilistä ja voimaa juoksuun. Antti, Mika, Iida, Jari, Aura, Piritta, Laura, Sointu ja ketä teitä nyt muita olikaan.

Rakas isäni tuli kannustamaan paikan päälle klo 5.15 ja sitten minulle rupesikin satelemaan tsemppejä oikein urakalla. “Elä tyttö luovuta”. “Elä anna periksi”. “Hyvin se menee”. Huikkasin isälle jossain vaiheessa, että nyt on saavutettu ennätys eli tuo 90km. Ja siitä ei kun lisää vaan kilometrejä kerryttämään. Perinteisesti pari varvasta tuntui olevan ihan muussina, mutta kirvelystä huolimatta eteenpäin vaan.

Musiikista tuntui saavan virtaa ihan hirveästi viimeisiin tunteihin ja useasti kävinkin omia suosikkibiisejä toivomassa. Tuntui suorastaan, että lensin, kun kajareista tärähti Bruce Springsteeniä ja Bon Jovia. Kaija Koon “Nää yöt ei anna armoo” tuntui myös sopivan jotenkin aamuyön hetkiin. Kiitos musatoiveiden toteuttajille Atso, Jarkko ja Ville.

Alkuvaiheessa taisin olla jossain sijalla 16, sitten sijalla 12 ja sitten keikuin sijalla 7 ja 8. Sijoituksen paraneminen nosti fiilistä ja toivoin, että pääsisin kymmenen sakkiin. Loppusijoitus olikin sitten kahdeksas. Näin on taas yksi ultrajuoksu takana ja maalissa olo oli niin onnellinen ja iloinen. Olin hyvävoimainen ja olisihan tuota juoksua voinut vielä jatkaakin. No, helmikuussa Espoossa saa jatkaa vielä tuon 12 tunnin jälkeen tuplasti! Ja kenties heinäkuussa Kauhajoella 6 päivää. Saa nähdä hyytyykö se hymy sen jälkeen 🙂

Joku on joskus kysynyt, että mitä mietin, kun kierrän ympyrää 12 tai 24 tuntia, niin en oikein osaa tuohon vastata. En tiedä liikkuuko päässä mitään, ei ainakaan mitään kovin syvällistä. Sitä vaan kiertää ympyrää, seuraa tulostaulua, miettii tankkausta ja seurailee kanssajuoksijoita. Enkä osaa siihenkään oikein vastata, että miksi juoksen ultramatkoja. Ultrajuoksu on vaan yksinkertaisesti kamalan ihanaa! Love it! Ja olen niin ylpeä saadessani edustaa seuraani Ultrajuoksuseura Sisua, joka on täynnä mitä ihanampia ihmisiä ja kovakuntoisia juoksijoita. Teidän seurassa oli helppo taivaltaa tämä juoksu läpi. Ensi vuonna uudestaan ja tulos alkaa ykkösellä. Piste.

DUV Ultra Marathon Statistics: Kaija Hattunen