Tämä kilpailu oli minun kauden päätavoite ja samalla ylivoimaisesti kovin kohtaamani haaste, koska aiemmin pisin juoksemani matka oli 66km joka sekin enimmäkseen sileällä. Tein kuitenkin päätöksen ilmoittautua perusmatkalle, koska itseni tuntien olisin pettynyt jos maalissa olisi tullut tunne, että pääsin liian helpolla. 100-mailisella uskoin löytäväni rajani, eikä keskeyttäminen siten harmittaisi niin paljon. Sisimmässäni tiesin kuitenkin kokoajan selvittäväni tuon matkan jos paikat vain kestäisivät. Koronarajoitusten takia kilpailu käytäisiin pienimuotoisena, eikä reitillä olisi tavanomaiseen tapaan turvajuoksijoita eikä reittiä olisi merkattu niin huolella kuin normaalissa tapauksessa.

Koko talven ja kevään harjoitukset menivät hyvin, enkä sairastanut yhtään flunssaa mikä oli poikkeuksellista kohdallani. Harjoittelumääräthän minulla ovat pieniä mutta pyrin panostamaan laatuun ja tiettyihin pitkiin avain (jonkun mielestä sankari) treeneihin, jotka varmasti auttoivat selviytymistä tulevasta koitoksesta.

Ainoa suurempi kysymysmerkki oli kohdallani miten toimisin viimeisten kahden-kolmen viikon aikana ennen kilpailua, kun tuntui, että moni samaan kilpailuun tuleva teki hirveitä tunkkaustreenejä vielä viikkoa ennen starttia. Päätin kuitenkin keskittyä palautumiseen ja lepoon, joten vähensin juoksutreenejä koska sainhan riittävää matalaa pk-harjoittelua töissäni. Luulen tämän olleen hyvä ratkaisu, sillä kisa-aamuna mieleni oli levollinen ja lihakset tuntuivat hyvältä.

Kilpailu starttasi 77 kisailijan voimin Hetasta klo: 12.00. Lähdin rauhallisesti liikkeelle jättäytyen porukassa jonnekin sijoitusten 40-60 tienoille. Alkumatkasta vilkuilin muutaman kerran sykettä joka näytti huitelevan jossain 120-130 tienoilla. Hiekkatien ensimmäisten mäkien kohdalla otin jo sauvat avuksi ainoana siitä porukassa jossa olin alkumatkan taittanut. Huomasin oman tahtini olevankin vähän reippaampi, joten jätin porukan ja lähdin tekemään omaan tahtiin hommia.

Juoksu kulki mukavasti eikä isot tunturinousut tehneet pahaa kiitos keväisten pitkien tunkkaustreenien. Alamäissä huomasin olevani monia nopeampi ja annoin juoksun rullata reippaasti. Pallaksen tuntureilla tuli juostua usein kimpassa jonkun kilpailijan kanssa ja matka taittui kuin itsestään. Nesteytyksen ja tankkauksen apuna minulla oli uusi Polar Grit-X kello joka muistutti 20 minuutin välein syömisestä ja juomisesta. Näin tiheä väli tuntui toimivan itselleni mainiosti eikä ongelmia imeytymisessä ollut missään vaiheessa.

Pallaksen luontokeskuksen (55km) huoltoon saapuessani ilahduin nähdessäni seurakaverin Einin odottavan siellä, jossa hän auttoikin kantamalla ruokaa naamani eteen ja täyttämällä lötköpulloni sekä juomarakon. Tässä vaiheessa kisaa olin täysin fiiliksissä eikä ongelmia tähän mennessä ollut vielä ilmaantunut. Tästä eteenpäin matkanteko kuitenkin hidastuisi polkujen pienentyessä ja märkyyden lisääntyessä. Pallaksen huollossa vaihdoinkin jalkaani varvassukat joiden päälle laitoin vedenkestävät Sealskinz sukat. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, koska Pallas-Peurakaltio väliltä löytyi reitin märimmät paikat.

Rauhalan metsäosuuksilla vauhtini tippui paljon johtuen polun teknisyydestä ja märkyydestä, mutta en antanut sen laskea fiilistä. Juoksu kulki mukavasti aina Pahtavuoman (87,7km) huoltoon asti, jonka jälkeen tapahtui sitten jotain. Olin juossut pidemmän aikaa muutaman kilpailijan kanssa ja minä usein letkan vetäjänä. n. 90km kohdalla jouduin jäämään tyhjentämään rakkoani ja kanssakilpailijat menivät menojaan. Liikkeelle lähtiessäni tunsin jaloistani hävinneen voimat johonkin, eikä juoksu enää tuntunut helpolta niinkuin se oli siihen asti tuntunut.

Tästä alkoi siis oma Via Dolorosani jota ei aluksi helpottanut Peurakaltion huollossa (101,4km) tieto siitä, että Antti oli joutunut keskeyttämään kisan. Antti kuitenkin totesi, että minun on sitten mentävä päätyyn saakka. Yritin ammentaa siitä ajatuksesta voimia tulevaan. Peurakaltiossa minulla oli odottamassa drop bagissa numeroa isommat Hokan torrentit, jotka olin suunnitellut laittavani jalkaan mahdollisesti turvonneisiin jalkoihin ja tarjoaisivathan ne vähän parempaa vaimennusta. Tähän asti olin juossut luottokengilläni Inov-8 Terraultra G 260 kengillä eikä suurempaa turvotusta ainakaan tuntunut. Tein kuitenkin ratkaisun vaihtaa kengät joka saattoi olla virhe, sillä Sealskinz sukat olivat pitäneet jalat lähes kuivina tänne saakka ja hätäilin vielä laittamalla vain yhdet sukat kaksien sijaan, jolloin huollosta lähtiessäni Torrentit alkoivat välittömästi hiertää jaloissa suuremman sisätilan takia. Pysähdyin kuitenkin n.kilometrin päähän huollosta laittamaan repusta toiset sukat ensimmäisten päälle, mutta vahinko oli tainnut jo tapahtua.

Matkan teko jatkui kangerrellen, mutta pystyin kuitenkin jonkinlaista tahtia pitämään yllä. Kukastunturin laskussa tunsin oikean jalan jalkapohjassa pientä pistävävää kipua jonka seurauksena otin yhden paracetamolin, koska en halunnut kilpailun loppuvan mihinkään pieneen kolotukseen. Kotamajan vesipisteen (118,6km) näkyessä, kellooni lataamani reitti osoitti reitin kulkevan vetelän suon yli upoksissa olevien pitkospuiden päällä. Tuplatsekkasin reitin vielä puhelimestani, enkä uskonut järjestäjien laittamia kylttejä jotka osoittivat kiertotietä suon reunalta. Etenin siis pokkana tuon suon yli veden ulottuessa melkein polviin saakka koko parinsadanmetrin matkalla. Kotamajalla minua tuli sitten vastaan yksi talkoolaisista joka ihmetteli suureen ääneen miksi minä nyt tuosta tulin yli. Tässä vaiheessa minulta loppui totaalisesti huumori ja melkein huusin talkoolaiselle, että minä seurasin virallista reittiä ja näytin vielä puhelimesta, että menin siitä mistä piti. No tilanne rauhoittui ja lähdin käymään isolla hädällä lähellä olevassa wc:ssä, jonka jälkeen palasin täyttämään vesipullot. Söin vähän ja yritin kerätä ajatukset kasaan.

Kotamajalta lähtiessäni tunsin jalkojen voimien palautuvan ja helppo osuus Ylläsjärvelle sujui jo reippaammin juosten. Tuolla osuudella törmäsin polun reunassa istuvaan juoksijaan jonka kanssa olin edennyt pitkiä pätkiä ennen Peurakaltion huoltoa. Hän kertoi ongelmistaan ja minä omistani sekä siitä miten niistä pääsin yli. Huikkasin tsempit ja jatkoin matkaa. Ennen Ylläsjärven huoltoa ohitin myös yhden toisen kilpailijan joka oli ohittanut minut vaikeana hetkenä Peurakaltion tienoilla. Hänen kanssaan hetken juostuani n.26km ennen maalia tunsin päkiöissäni muhineet rakot entistä kivuliaammin ja päätin lähteä omille teilleni, että ehtisin teipata rakot seuraavalla huoltopisteellä.

Ylläsjärven huollossa (139,8km) laitoin jalkoihin pari rakkolaastaria, mutta suurempaa apua niistä ei tuntunut tulevan. Helpolla osuudella kohtaamani juoksija saapui yllättävän hyvinvoivan näköisenä huoltoon ja hän kertoi ottaneensa myös särkylääkkeen, jonka seurauksena pystyi taas juoksemaan. Myös kaksi muuta mieskilpailijaa huolsivat itseään tuossa huollossa mutta liian helppoa ei näyttänyt olevan kenelläkään. Tässä vaiheessa kilpailua sisäinen petoni heräsi viimeistään ja ajattelin mielessäni, etten kenellekään heistä tulisi häviämään. Lähdin ensimmäisenä liikkeelle tuosta porukasta ja sainkin hyvän tahdin kisan suurimpaan nousuun Ylläksen huipulle.

Lasku sitten Ylläkseltä olikin hirveää tuskaa rakkojen takia, mutta hammasta purren etenin yksin Kellokkaan huollolle (147,2km) asti. Kellokkaassa join kaksi mukia cokista, söin puolikkaan banaanin ja suolakurkkuja ja lähdin kisan viimeiselle osuudelle. Tässä vaiheessa tunteet nousivat pintaan ja kyynel jos toinenkin taisi vierähtää poskelle todetessani, että tulisin tämän homman hoitamaan. Kesänkijärven viereisen suon pitkospuiden jälkeen minut kuitenkin ohitti tuo uuden nousun Ylläsjärvelle tehnyt kilpailija ja hän teki heti usean sadan metrin kaulan Pirunkurulle johtavan tien alussa. Saavutin hänet kuitenkin nousun alkuun mennessä ja sitten päästin sisäisen taistelijani irti ja aloitin raivoisan nousun Kreatorin Phantom Antichrist levyä kuunnellen, tätä kaikkien pelottelemaa Pirunkurua ylös. Jätin tuon pahimman kilpakumppanini nuolemaan näppejään ja ylös päästessäni olin repinyt eron jo yli sataan metriin.

Kesängin laskun juoksin myös hampaat tuskasta irvistäen, koska en tahtonut menettää saavuttamaani etua enää näin lähellä maalia. Kivikkoisten rinteiden loputtua ja saavuttuani helpommalle alustalle, näin edessäni vielä yhden kilpailijan joka oli ohittanut minut heikkona hetkenä Kukastunturin päällä. Jatkoin siis kaikista kivuista huolimatta reipasta juoksua ja tein ohituksen kanssakilpailijan ihmetellessä ääneen minun kevyitä jalkojani. Vasta 3km ennen maalia aloin hiljentämään tahtia huomatessani, ettei ohittamani kilpailijat enää uhkaisi minua.

Kilometriä ennen maalia olin eniten huolissani siitä, olisiko perheeni ehtinyt tulla minua vastaan päiväreissultaan. Olinhan saapumassa maaliin noin tuntia ennen heille mainitsemaani ajankohtaa. Lähellä maalia näin kuitenkin lasteni hyppivän innoissaan jolloin purskahdin taas itkuun. Maaliin ajassa 29h 6min 55sek sijoituksen ollessa 26/77 ja naiset sekä yksi viestijoukkue poisluettuna 22/61. Päätavoitteeni oli ollut tietenkin läpipääsy mutta olin mielessäni asettanut aikatavoitteeksi alle 30h ja se alittui hienosti.

Maalihuollon ja kämpillä suihkussa käymisen jälkeen minua rupesi pyörryttämään ja hirveä horkka iski samalla. Kahden peiton alla vesilasi tärisevissä käsissä olo alkoi kuitenkin helpottamaan ja muutama tunti unta vei lopunkin horkan mennessään. Muuten palautuminen on edennyt hitaasti mutta varmasti ja tätä kirjoittaessani 16.7.2020 jalkojen pahin turvotus alkaa olla jo poissa ja rakot ovat parantuneet kohtalaisesti. Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä 100-mailisestani ja samalla ensimmäisestä polku-ultrasta jäi erittäin hyvä maku suuhun. Virheitä tuli tehtyä ja niistä pitää osata ottaa opiksi. Nyt keskitytään kuitenkin palautumiseen ja loppuvuonna olisi tarkoitus juosta vielä Joensuu Night Runin 12h kilpailu.

Tero Tuomala-Greijula